Hidasta?

“Sen tähden minä sanon teille: älkää huolehtiko hengestänne, siitä mitä söisitte tai joisitte, älkää ruumiistanne, siitä millä sen vaatettaisitte. Eikö henki ole enemmän kuin ruoka ja ruumis enemmän kuin vaatteet? Katsokaa taivaan lintuja: eivät ne kylvä, eivät ne leikkaa eivätkä kokoa varastoon, ja silti teidän taivaallinen Isänne ruokkii ne. Ja olettehan te paljon enemmän arvoisia kuin linnut! Kuka teistä voi murehtimalla lisätä elämänsä pituutta kyynäränkään vertaa? Mitä te vaatetuksesta huolehditte! Katsokaa kedon kukkia, kuinka ne nousevat maasta: eivät ne näe vaivaa eivätkä kehrää. Minä sanon teille: edes Salomo kaikessa loistossaan ei ollut niin vaatetettu kuin mikä tahansa niistä. Kun Jumala näin pukee kedon ruohon, joka kasvaa ja huomenna joutuu uuniin, niin tottahan hän teistä huolehtii, te vähäuskoiset!”

Jeesuksen sanat tuntuvat hämmentäviltä, melkeinpä pöyristyttäviltä. Kylmästi Jeesus asettaa nykyajan elämäntapamme kyseenalaiseksi. Aineellisen hyvän hankkimisen takia ei hänen mukaansa kannata päätänsä liikaa vaivata. Turhaa, mikä turhaa: “Älkää huolehtiko hengestänne, siitä mitä söisitte tai joisitte, älkää ruumiistanne, siitä millä sen vaatettaisitte.” Jeesuksen sanat näyttävät rohkaisevan huolettomaan joutilaisuuteen, jos ei suorastaan laiskuuteen. Jumalan Pojan asenne näyttää olevan - Herran haltuun!

Olin pari vuotta sitten työnantajan järjestämässä tilaisuudessa katsomassa esitystä, jonka teemana oli työssä jaksaminen. Demonstraatiota pitänyt konsultti kuvaili henkilökohtaisessa (ja pelottavassa) tarinassa omaa elämäänsä ennen täydellistä sippaamista eli burnoutia. Konsultti kuvaili tunnelmiaan: kaasu oli pohjassa, mutta maisema ei vaihtunut, mitä enemmän yritti tehdä sen vähemmän sai aikaiseksi. Pieni hiki puski pintaan jatkuvasti, ja työasiat pyörivät päässä trendikkäästi twentyfour/seven. Lopulta edessä oli täydellinen stoppi, elämän uudelleen arviointi ja vuosien toipuminen.

Tilanne oli konsultin elämässä alkanut riistäytyä käsistä vähän kerrallaan. Asioita elämään yksinkertaisesti kasautui liikaa. Kalenteri oli buukattu niin täyteen, että aikatauluissa pysyminen oli mahdollista vain, jos mitään odottamatonta ei tapahtunut. Odottamaton saattoi merkitä muutamaa ns. “ylimääräistä” puhelinsoittoa tai sähköpostia. Konsultti muisteli, kuinka jo Hesarin tuleminen aamulla postiluukusta oli ahdistava kokemus - eihän sitä millään ehtinyt lukea. Ratkaisu oli silmäillä pääotsikot, selata lehti nopeasti läpi ja kerätä tärkeältä tuntuvat artikkelit talteen myöhempää lukemista varten. Sitä sopivaa myöhempää hetkeä ei vain koskaan tullut. Mitään ei ehtinyt enää tehdä kunnolla, riittämättömyyden tunteet riivasivat ja lopulta kattila keitti yli. Jälkikäteen ajateltuna konsultti oli sitä mieltä, että onni onnettomuudessa. Piti panna elämänarvot uuteen järjestykseen ja funtsia. Esityksensä lopuksi konsultti esitteli hienoja maisemia Lapista, jonne hän aika ajoin matkusti rauhoittaakseen elämäänsä ja pitääkseen mielessä, mistä oli “parantunut”.

Tämä onnellisesti päättynyt tarina näyttää todistavan sen puolesta, että yhä useamman nykyajan ihmisen keskeinen tunnekokemus on riittämättömyys. Tunne, josta pitkällä tähtäimellä seuraa väsähtämistä, vähittäistä lamaantumista ja pahimmassa tapauksessa loppuun palamista. Perustellusti voi kai kysyä: mikä ihmisiä oikeastaan vaivaa? “Ongelmat” ovat varmasti monen asian summa, mutta joitakin ajatuksia.

Nykyajan ihminen on - halusi tai ei - sitoutunut jatkuvan kasvun ajatukseen. Meille syötetään joka paikassa vaatimuksia jatkuvasta kasvusta, tehokkuudesta ja kehityksestä. Työpaikalla näiden vaatimusten mielekkyyttä harvoin uskaltaa ainakaan ääneen kyseenalaistaa, niin itsestään selviä ne ovat. Opiskelukaan ei nykyään varsinaisesti tähtää mihinkään, sillä olemme sitoutuneet ns. life long learning - nimiseen päättymättömään prosessiin. Kaikkein parasta vapaa-aikaakin on sellainen, mistä on jotain hyötyä. Työnantajat tukevat mielellään sellaisia harrastuksia, jotka takaavat työntekijöiden säilymisen mahdollisimman toimintakuntoisina. Asiassahan ei sinänsä ole mitään väärää eikä vastustettavaa.

Ongelmallista sen sijaan on, että petraamisen ja hyödyn ajatus alkaa vaikuttaa asioihin, joiden perusolemukseen kuuluu, ettei niistä tarvitse olla mitään hyötyä. Meneekö vapaa-aikakin väkisin vääntämiseksi, jos se muuttuu (liian) tavoitteelliseksi toiminnaksi? Monesti parhaat asiat ovat parhaita juuri niiden itsensä takia - niillä on jokin itseisarvo riippumatta mistään muusta. Joku kokee joka kevät elämyksiä bongatessaan uusia muuttolintuja. Asiaa mitenkään tuntematta vaikuttaa siltä, ettei tästä toiminnasta ole kenellekään varsinaisesti mitään, ainakaan rahallisesti mitattavaa, hyötyä.

Jatkuvan kasvun ja kehityksen ihanteen lisäksi meidän odotetaan, systeemin kannalta perustellusti, lisäämään kulutusta. Kulutuksemme kiihottamiseksi saamme joka päivä, tiedostetusti tai tiedostamatta, kymmeniä ellei satoja viestejä. Mitä kaikkea voisi tehdä ja miksi olisi mahdollista tulla. Nykyajan sosiologit ovat esittäneet, että kuluttaminen on keskeinen identiteettiämme luova tekijä. Omistamamme tavarat kertovat siitä, mitä me olemme tai ehkä oikeammin, keitä me haluaisimme mielikuvissamme olla. Kulutuksen ideologiasta on seurannut, että elämme jatkuvassa valinnan tilassa. Elämäämme ohjaa kysymys: mitäköhän seuraavaksi hankin itselleni?

Tällainen ajattelutapa johtaa helposti elämän pinnallistumiseen ja sitoutumisvaikeuksiin. Pysähtyminen johonkin on nykyään synonyymi ”jämähtämiselle”, mikä puolestaan ei ole erityisen tavoiteltava olotila. Vasta hankittu unohdetaan kohta, jotta voitaisiin hankkia taas jotain uutta. Jatkuvassa valinnan tilanteessa eläminen ei kuitenkaan merkitse ainoastaan vapautta ja mukavuutta, vaan myös ahdistusta ja epävarmuuden tunteita. Kuluttajan mieltä näet askarruttavat sellaiset kysymykset kuin: Olenko varmasti tehnyt elämäni kannalta oikeita valintoja? Olisiko jotain vielä parempaa odotettavissa? Mihin voisin tyytyä? Loputtomien mahdollisuuksien takia monet ovat venyttäneet äärimmilleen kykynsä tehdä samanaikaisesti useita asioita, sillä seurauksella, että riittämättömyyden tunne vain lisääntyy.

Näyttää siltä, että monille ihmisille jatkuvan kasvun ja kulutuksen ajattelumalli ei yksinkertaisesti sovi. Erilaiset häiriötilat ovat ihmisille tavallisia ja burnoutista on tullut eräänlainen kansantauti ja ehkä liiankin “normaali” ilmiö. Monessa paikassa ihaillaan sellaisia työnsankareita, jotka uhraavat kaiken muun työnsä hyväksi: vapaa-aikansa, ystävänsä, perheensä ja lopulta jopa oman terveytensä!?

Kukaan ihminen ei kestä jatkuvia vaateita ja kiirettä, sillä ihminen on pohjimmiltaan luotu elämään hidasta ja rauhallista elämää. Tässä yhteydessä hidas ja rauhallinen eivät viittaa johonkin euforiseen, irti todellisuudesta, olotilaan, saati tylsään ja ilottomaan elämään. Luulen, että monen elämässä vauhdin hidastaminen faktisesti lisäsi todellisuudentajua ja elämäniloa.

Ihmiselle ominaisesta hitaudesta todistaa jo se, että kävelyvauhdin ylittäminen on monelle liikaa. Onnettomuusriski kasvaa heti kun ihminen alkaa juosta. Emme enää ehdi tehdä riittävästi havaintoja kaikesta olennaisesta. Ja jos ruumis on hidas, niin sitä on myös mieli. Ihmisen tajunta laahaa monesti pahasti jälkijunassa ja ns. “missä mennään” -tuntemukset ovat monelle varsin yleisiä. Kovalevy tulee (yllättävänkin) nopeasti täyteen. Välillä on yksinkertaisesti pakko pysähtyä ja päivittää päätänsä.

Hitaus on välttämätöntä siksi, ettei elämän kannalta merkittäviä ratkaisuja voi tehdä vauhti päällä. Jos ei salli itsellensä rauhallista aikaa kysyä, mitä on oikeastaan tekemässä, löytää itsensä helposti väärästä ja vieraalta tuntuvasta paikasta. Kartalle pääsy vaati keskittymistä ja ajattelemista. Hidas vauhti parantaa mahdollisuuksia tehdä korjaavia liikkeitä, jos suunta on ollut väärä. Lopulta kysymys on elämäntarkoituksesta. Kiireessä ei ehkä tule nähtyä, mikä elämässä on olennaista ja tavoittelemisen arvoista.

Epilogi
Näin joulunaikaan papit vierailevat seurakuntiensa senioriväestön keskuudessa. Minulle itselleni on näistä kohtaamisista jäänyt mieleen eräs tärkeä elämänohje. Kun vanhuksilta kysyy: mitä olet elämässäsi tehnyt, vastaukseksi ei saa ammattinimikettä, vaan esille kaivetaan valokuva-albumi.

Uskonpuhdistuksen muistopäivä

“Sellaisia kirottuja, läpeensä ilkeitä, läpeensä myrkyllisiä, läpeensä perkeleellisiä olentoja ovat nämä juutalaiset, jotka 1400 vuotta ovat olleet meidän vaivanamme, ruttonamme ja kaikkena onnettomuutenamme ja vieläkin ovat. Kerta kaikkiaan, meillä on heissä oikeita perkeleitä, muuta he eivät ole, heillä ei ole mitään inhimillisyyttä meitä pakanoita kohtaan. Sellaista he rabbeiltaan heidän koulujensa kaltaisissa pirunpesissä oppivat.” (Martti Luther: Juutalaisista ja heidän valheistaan)


Marraskuun alussa kirkoissa muisteltiin Martti Lutherin (1483-1546) aloittamaa uskonpuhdistusta ja sen merkitystä myöhemmälle historialle.

Lutherin aikaisessa katolisessa kirkossa Raamattua pidettiin vaikeaselkoisena kirjana, jonka ymmärtäminen vaati arvovaltaisten kirkkoisien tai muiden kirkon auktoriteettien vetoapua. Lutherin oma näkemys poikkesi tästä. Hänen mielestään Raamattu ei kaivannut rinnalleen muita auktoriteetteja, vaan oli merkitykseltään selvä ja tarvittaessa kykeni itse selittämään itseään. Jos Raamatussa oli jotain epäselvää, ongelma ei ollut niinkään Raamatussa vaan lukijassa. Lutherille itselleen merkityksellisimpiä olivat ne Raamatun tekstit, jotka kirkastivat ajatusta syntisen vanhurskauttamisesta eli siitä, kuinka syntinen ihminen kelpaa kaikesta huolimatta Jumalalle, kun hän uskoo Kristukseen.

Olen lukenut hiljattain kaksi kirjaa, jotka saivat miettimään, ovatko Raamatun ydinajatukset lopulta olleet niin selkeitä ja kirkkaita, kuin Luther antoi ymmärtää. Suosittelen tutustumista Matti Myllykosken & Svante Lundgrenin ”Murhatun Jumalan varjo - antisemitismi kristinuskon historiassa” ja Erik Wahlströmin ”Jumala” -kirjoihin.

Molemmat edellä mainituista teoksista tuovat ilmi Raamatun ja kristillisen perinteemme pimeitä puolia. Wahlströmin ”Jumala” näyttäytyy täysin mielivaltaisena despoottina, jonka pitää pönkittää kaikkivaltiuttansa muiden silmissä sillä, että Hänen tekemisensä perustuvat vain mielivaltaisuuteen. Mikään muu ylevämpi periaate, kuten oikeudenmukaisuus, ei ohjaa Jumalan toimia. Arkkienkelit ja ihmiset saavat siksi olla varpaillaan, että mitäköhän seuraavaksi tapahtuu. Wahlström ei rakenna kuvaansa Jumalasta pelkästään oman mielikuvituksensa varaan, vaan kirjailijan lähteenä toimii hyvin pitkälle Raamattu. Täytyy tunnustaa, että lukiessani minun piti ajoittain tarkistaa, että oliko Raamatussa tosiaan näin ”pimeitä” juttuja. Monesti oli.

Myllykoski & Lundgren käyvät omassa kirjassaan puolestaan läpi juutalaisten synkkää historiaa. Kuinka juutalaiset saivat jo varhaisessa kristikunnassa osakseen Jumalan murhaajan vähemmän mairittelevan statuksen. Kirjassa paljastetaan, kuinka monet arvostetut kirkonmiehet ovat aikoinaan pitäneet sellaisia saarnoja, joista nykyaikana luultavasti joutuisi raastupaan. Tähän joukkoon kuului varhaisia kirkkoisiä ja oman kirkkomme oppi-isä Martti Luther. Uudistusmielisyydestään huolimatta Luther ei pystynyt (aikansa lapsena?) vapautumaan juutalaisia kohtaan tuntemistaan ennakkoluuloista ja suorasta vihamielisyydestä. Luther oli vanhoilla päivillään mm. sitä mieltä, että juutalaisten synagogat ja koulut tulisi hävittää sekä pyhät kirjoitukset takavarikoida!

Mainitsemani kirjat tuovat esille sen, ettei ongelma ole pelkästään kirkkoisien ja Lutherin ymmärryksessä tai pahassa tahdossa, vaan jo itse Raamatussa. Uusi testamentti (jatkossa UT) sisältää sellaista materiaalia, jossa juutalaiset asetetaan kiistatta huonoon valoon ja heidät leimataan suorastaan saatanallisiksi. Johanneksen evankeliumissa Jeesuksen suuhun on laitettu sanat: ”Te [siis juutalaiset] olette lähtöisin saatanasta. Hän on teidän isänne, ja hänen halunsa te tahdotte tyydyttää.” Matteuksen evankeliumissa juutalainen kansajoukko puolestaan pyytää: “Tulkoon [Jeesuksen] hänen verensä meidän ja meidän lastemme päälle!” Kun UT:sta tuli ensimmäisten kristillisten vuosisatojen aikana erehtymätöntä Jumalan sanaa ja kristinuskosta puolestaan Rooman valtion virallinen uskonto, niin edellisen kaltaisilla teksteillä oli ikäviä seuraamuksia juutalaisten kannalta.

Monet UT:n tekstit heijastelevat riitatilannetta, jossa kristittyjen ”äitikirkko”, juutalaisuus, alkoi ottaa etäisyyttä Jeesuksen seuraajiin, jotka siis alun perin olivat itsekin juutalaisia. Ensimmäisille kristityille oli suuri pettymys, etteivät ”perinteiset” juutalaiset nähneet Jeesuksessa kauan odotettua messiasta ja vapauttajaa. Sen sijasta ”perinteiset” juutalaiset kokivat, että Jeesuksen seuraajat alkoivat vaarallisella tavalla hämärtää juutalaisuuden identiteettiä suhtautumalla varauksellisesti ja valikoivasti mm. Mooseksen lakiin, joka sentään oli Jumalan antama. Pakanoiden apostoli Paavalilla oli jopa rohkeutta väittää, etteivät juutalaisuuden keskeiset symbolit, kuten ympärileikkaus ja ruokasäädökset, enää sitoneet kristittyjä. Tilannetta voi verrata suunnilleen siihen, että jollakin olisi pokkaa väittää kasteen tai ehtoollisen olevan aikansa eläneitä ja turhia riittejä. Olosuhteet ja panokset huomioon ottaen ei siis ole yllättävää, että UT:ssa käytetään vastustajista välillä aika rankkaa ja värikästä kieltä (kristinuskon alkutaipaleesta on olemassa runsaasti kirjallisuutta, esim. juuri Myllykosken & Lundgrenin kirja).

Lukemani kirjat alleviivaavat Raamatun lukijan omaa vastuuta. Raamatun ja kristillisen perinteen moni-ilmeisyys antaa mahdollisuuden monenlaisiin tulkintoihin. Jeesus on kelvannut esikuvaksi niin pasifisteille, feministeille kuin natseillekin. Paradoksaalisesti kristillisen perinteen läpi maailma voi näyttäytyä täydellisinä vastakohtina.

Tästä johtuen joudumme Raamatun lukijoina tekemään valintoja. Joudumme valitsemaan ja päättämään, mikä Raamatussa ja perinteessämme on kestävää ja edelleen meitä sitovaa. Harva saarnamies uskaltaa tai haluaa maalata juutalaisista sitä kuvaa, mikä olisi raamatullisesti täysin perusteltavissa. Juutalaisvastaisiin teksteihin on otettu etäisyyttä. Viime vuosikymmeninä on taitettu peistä (ja taitetaan valitettavasti edelleenkin) siitä, miten Raamattu ja naispappeus sopivat yhteen. Tulevaisuudessa kysymys seksuaalivähemmistöjen oikeuksista tulee olemaan yhä polttavampi kysymys. Naisten ja seksuaalivähemmistöjen kannalta toivoa herättää se, että enenevässä määrin kristityt ovat ottaneet etäisyyttä myös nais- ja homovastaisiin Raamatun teksteihin.

Lukemieni kirjojen pohjalta herää vähintään muutama kysymys: kuinka suuri arvovalta Raamatulle ja perinteelle oikeastaan pitää antaa ratkaistaessa suhdettamme vaikka kysymykseen seksuaalivähemmistöjen oikeuksista? Kuinka paljon joidenkin muiden perustelujen tulisi painaa vaakakupissa? Ja kuinka onnistumme välttämään sen, ettei kristillinen vakaumuksemme muutu täydelliseksi mielivallaksi?