Uskonpuhdistuksen muistopäivä

“Sellaisia kirottuja, läpeensä ilkeitä, läpeensä myrkyllisiä, läpeensä perkeleellisiä olentoja ovat nämä juutalaiset, jotka 1400 vuotta ovat olleet meidän vaivanamme, ruttonamme ja kaikkena onnettomuutenamme ja vieläkin ovat. Kerta kaikkiaan, meillä on heissä oikeita perkeleitä, muuta he eivät ole, heillä ei ole mitään inhimillisyyttä meitä pakanoita kohtaan. Sellaista he rabbeiltaan heidän koulujensa kaltaisissa pirunpesissä oppivat.” (Martti Luther: Juutalaisista ja heidän valheistaan)


Marraskuun alussa kirkoissa muisteltiin Martti Lutherin (1483-1546) aloittamaa uskonpuhdistusta ja sen merkitystä myöhemmälle historialle.

Lutherin aikaisessa katolisessa kirkossa Raamattua pidettiin vaikeaselkoisena kirjana, jonka ymmärtäminen vaati arvovaltaisten kirkkoisien tai muiden kirkon auktoriteettien vetoapua. Lutherin oma näkemys poikkesi tästä. Hänen mielestään Raamattu ei kaivannut rinnalleen muita auktoriteetteja, vaan oli merkitykseltään selvä ja tarvittaessa kykeni itse selittämään itseään. Jos Raamatussa oli jotain epäselvää, ongelma ei ollut niinkään Raamatussa vaan lukijassa. Lutherille itselleen merkityksellisimpiä olivat ne Raamatun tekstit, jotka kirkastivat ajatusta syntisen vanhurskauttamisesta eli siitä, kuinka syntinen ihminen kelpaa kaikesta huolimatta Jumalalle, kun hän uskoo Kristukseen.

Olen lukenut hiljattain kaksi kirjaa, jotka saivat miettimään, ovatko Raamatun ydinajatukset lopulta olleet niin selkeitä ja kirkkaita, kuin Luther antoi ymmärtää. Suosittelen tutustumista Matti Myllykosken & Svante Lundgrenin ”Murhatun Jumalan varjo - antisemitismi kristinuskon historiassa” ja Erik Wahlströmin ”Jumala” -kirjoihin.

Molemmat edellä mainituista teoksista tuovat ilmi Raamatun ja kristillisen perinteemme pimeitä puolia. Wahlströmin ”Jumala” näyttäytyy täysin mielivaltaisena despoottina, jonka pitää pönkittää kaikkivaltiuttansa muiden silmissä sillä, että Hänen tekemisensä perustuvat vain mielivaltaisuuteen. Mikään muu ylevämpi periaate, kuten oikeudenmukaisuus, ei ohjaa Jumalan toimia. Arkkienkelit ja ihmiset saavat siksi olla varpaillaan, että mitäköhän seuraavaksi tapahtuu. Wahlström ei rakenna kuvaansa Jumalasta pelkästään oman mielikuvituksensa varaan, vaan kirjailijan lähteenä toimii hyvin pitkälle Raamattu. Täytyy tunnustaa, että lukiessani minun piti ajoittain tarkistaa, että oliko Raamatussa tosiaan näin ”pimeitä” juttuja. Monesti oli.

Myllykoski & Lundgren käyvät omassa kirjassaan puolestaan läpi juutalaisten synkkää historiaa. Kuinka juutalaiset saivat jo varhaisessa kristikunnassa osakseen Jumalan murhaajan vähemmän mairittelevan statuksen. Kirjassa paljastetaan, kuinka monet arvostetut kirkonmiehet ovat aikoinaan pitäneet sellaisia saarnoja, joista nykyaikana luultavasti joutuisi raastupaan. Tähän joukkoon kuului varhaisia kirkkoisiä ja oman kirkkomme oppi-isä Martti Luther. Uudistusmielisyydestään huolimatta Luther ei pystynyt (aikansa lapsena?) vapautumaan juutalaisia kohtaan tuntemistaan ennakkoluuloista ja suorasta vihamielisyydestä. Luther oli vanhoilla päivillään mm. sitä mieltä, että juutalaisten synagogat ja koulut tulisi hävittää sekä pyhät kirjoitukset takavarikoida!

Mainitsemani kirjat tuovat esille sen, ettei ongelma ole pelkästään kirkkoisien ja Lutherin ymmärryksessä tai pahassa tahdossa, vaan jo itse Raamatussa. Uusi testamentti (jatkossa UT) sisältää sellaista materiaalia, jossa juutalaiset asetetaan kiistatta huonoon valoon ja heidät leimataan suorastaan saatanallisiksi. Johanneksen evankeliumissa Jeesuksen suuhun on laitettu sanat: ”Te [siis juutalaiset] olette lähtöisin saatanasta. Hän on teidän isänne, ja hänen halunsa te tahdotte tyydyttää.” Matteuksen evankeliumissa juutalainen kansajoukko puolestaan pyytää: “Tulkoon [Jeesuksen] hänen verensä meidän ja meidän lastemme päälle!” Kun UT:sta tuli ensimmäisten kristillisten vuosisatojen aikana erehtymätöntä Jumalan sanaa ja kristinuskosta puolestaan Rooman valtion virallinen uskonto, niin edellisen kaltaisilla teksteillä oli ikäviä seuraamuksia juutalaisten kannalta.

Monet UT:n tekstit heijastelevat riitatilannetta, jossa kristittyjen ”äitikirkko”, juutalaisuus, alkoi ottaa etäisyyttä Jeesuksen seuraajiin, jotka siis alun perin olivat itsekin juutalaisia. Ensimmäisille kristityille oli suuri pettymys, etteivät ”perinteiset” juutalaiset nähneet Jeesuksessa kauan odotettua messiasta ja vapauttajaa. Sen sijasta ”perinteiset” juutalaiset kokivat, että Jeesuksen seuraajat alkoivat vaarallisella tavalla hämärtää juutalaisuuden identiteettiä suhtautumalla varauksellisesti ja valikoivasti mm. Mooseksen lakiin, joka sentään oli Jumalan antama. Pakanoiden apostoli Paavalilla oli jopa rohkeutta väittää, etteivät juutalaisuuden keskeiset symbolit, kuten ympärileikkaus ja ruokasäädökset, enää sitoneet kristittyjä. Tilannetta voi verrata suunnilleen siihen, että jollakin olisi pokkaa väittää kasteen tai ehtoollisen olevan aikansa eläneitä ja turhia riittejä. Olosuhteet ja panokset huomioon ottaen ei siis ole yllättävää, että UT:ssa käytetään vastustajista välillä aika rankkaa ja värikästä kieltä (kristinuskon alkutaipaleesta on olemassa runsaasti kirjallisuutta, esim. juuri Myllykosken & Lundgrenin kirja).

Lukemani kirjat alleviivaavat Raamatun lukijan omaa vastuuta. Raamatun ja kristillisen perinteen moni-ilmeisyys antaa mahdollisuuden monenlaisiin tulkintoihin. Jeesus on kelvannut esikuvaksi niin pasifisteille, feministeille kuin natseillekin. Paradoksaalisesti kristillisen perinteen läpi maailma voi näyttäytyä täydellisinä vastakohtina.

Tästä johtuen joudumme Raamatun lukijoina tekemään valintoja. Joudumme valitsemaan ja päättämään, mikä Raamatussa ja perinteessämme on kestävää ja edelleen meitä sitovaa. Harva saarnamies uskaltaa tai haluaa maalata juutalaisista sitä kuvaa, mikä olisi raamatullisesti täysin perusteltavissa. Juutalaisvastaisiin teksteihin on otettu etäisyyttä. Viime vuosikymmeninä on taitettu peistä (ja taitetaan valitettavasti edelleenkin) siitä, miten Raamattu ja naispappeus sopivat yhteen. Tulevaisuudessa kysymys seksuaalivähemmistöjen oikeuksista tulee olemaan yhä polttavampi kysymys. Naisten ja seksuaalivähemmistöjen kannalta toivoa herättää se, että enenevässä määrin kristityt ovat ottaneet etäisyyttä myös nais- ja homovastaisiin Raamatun teksteihin.

Lukemieni kirjojen pohjalta herää vähintään muutama kysymys: kuinka suuri arvovalta Raamatulle ja perinteelle oikeastaan pitää antaa ratkaistaessa suhdettamme vaikka kysymykseen seksuaalivähemmistöjen oikeuksista? Kuinka paljon joidenkin muiden perustelujen tulisi painaa vaakakupissa? Ja kuinka onnistumme välttämään sen, ettei kristillinen vakaumuksemme muutu täydelliseksi mielivallaksi?