Hidasta?

“Sen tähden minä sanon teille: älkää huolehtiko hengestänne, siitä mitä söisitte tai joisitte, älkää ruumiistanne, siitä millä sen vaatettaisitte. Eikö henki ole enemmän kuin ruoka ja ruumis enemmän kuin vaatteet? Katsokaa taivaan lintuja: eivät ne kylvä, eivät ne leikkaa eivätkä kokoa varastoon, ja silti teidän taivaallinen Isänne ruokkii ne. Ja olettehan te paljon enemmän arvoisia kuin linnut! Kuka teistä voi murehtimalla lisätä elämänsä pituutta kyynäränkään vertaa? Mitä te vaatetuksesta huolehditte! Katsokaa kedon kukkia, kuinka ne nousevat maasta: eivät ne näe vaivaa eivätkä kehrää. Minä sanon teille: edes Salomo kaikessa loistossaan ei ollut niin vaatetettu kuin mikä tahansa niistä. Kun Jumala näin pukee kedon ruohon, joka kasvaa ja huomenna joutuu uuniin, niin tottahan hän teistä huolehtii, te vähäuskoiset!”

Jeesuksen sanat tuntuvat hämmentäviltä, melkeinpä pöyristyttäviltä. Kylmästi Jeesus asettaa nykyajan elämäntapamme kyseenalaiseksi. Aineellisen hyvän hankkimisen takia ei hänen mukaansa kannata päätänsä liikaa vaivata. Turhaa, mikä turhaa: “Älkää huolehtiko hengestänne, siitä mitä söisitte tai joisitte, älkää ruumiistanne, siitä millä sen vaatettaisitte.” Jeesuksen sanat näyttävät rohkaisevan huolettomaan joutilaisuuteen, jos ei suorastaan laiskuuteen. Jumalan Pojan asenne näyttää olevan - Herran haltuun!

Olin pari vuotta sitten työnantajan järjestämässä tilaisuudessa katsomassa esitystä, jonka teemana oli työssä jaksaminen. Demonstraatiota pitänyt konsultti kuvaili henkilökohtaisessa (ja pelottavassa) tarinassa omaa elämäänsä ennen täydellistä sippaamista eli burnoutia. Konsultti kuvaili tunnelmiaan: kaasu oli pohjassa, mutta maisema ei vaihtunut, mitä enemmän yritti tehdä sen vähemmän sai aikaiseksi. Pieni hiki puski pintaan jatkuvasti, ja työasiat pyörivät päässä trendikkäästi twentyfour/seven. Lopulta edessä oli täydellinen stoppi, elämän uudelleen arviointi ja vuosien toipuminen.

Tilanne oli konsultin elämässä alkanut riistäytyä käsistä vähän kerrallaan. Asioita elämään yksinkertaisesti kasautui liikaa. Kalenteri oli buukattu niin täyteen, että aikatauluissa pysyminen oli mahdollista vain, jos mitään odottamatonta ei tapahtunut. Odottamaton saattoi merkitä muutamaa ns. “ylimääräistä” puhelinsoittoa tai sähköpostia. Konsultti muisteli, kuinka jo Hesarin tuleminen aamulla postiluukusta oli ahdistava kokemus - eihän sitä millään ehtinyt lukea. Ratkaisu oli silmäillä pääotsikot, selata lehti nopeasti läpi ja kerätä tärkeältä tuntuvat artikkelit talteen myöhempää lukemista varten. Sitä sopivaa myöhempää hetkeä ei vain koskaan tullut. Mitään ei ehtinyt enää tehdä kunnolla, riittämättömyyden tunteet riivasivat ja lopulta kattila keitti yli. Jälkikäteen ajateltuna konsultti oli sitä mieltä, että onni onnettomuudessa. Piti panna elämänarvot uuteen järjestykseen ja funtsia. Esityksensä lopuksi konsultti esitteli hienoja maisemia Lapista, jonne hän aika ajoin matkusti rauhoittaakseen elämäänsä ja pitääkseen mielessä, mistä oli “parantunut”.

Tämä onnellisesti päättynyt tarina näyttää todistavan sen puolesta, että yhä useamman nykyajan ihmisen keskeinen tunnekokemus on riittämättömyys. Tunne, josta pitkällä tähtäimellä seuraa väsähtämistä, vähittäistä lamaantumista ja pahimmassa tapauksessa loppuun palamista. Perustellusti voi kai kysyä: mikä ihmisiä oikeastaan vaivaa? “Ongelmat” ovat varmasti monen asian summa, mutta joitakin ajatuksia.

Nykyajan ihminen on - halusi tai ei - sitoutunut jatkuvan kasvun ajatukseen. Meille syötetään joka paikassa vaatimuksia jatkuvasta kasvusta, tehokkuudesta ja kehityksestä. Työpaikalla näiden vaatimusten mielekkyyttä harvoin uskaltaa ainakaan ääneen kyseenalaistaa, niin itsestään selviä ne ovat. Opiskelukaan ei nykyään varsinaisesti tähtää mihinkään, sillä olemme sitoutuneet ns. life long learning - nimiseen päättymättömään prosessiin. Kaikkein parasta vapaa-aikaakin on sellainen, mistä on jotain hyötyä. Työnantajat tukevat mielellään sellaisia harrastuksia, jotka takaavat työntekijöiden säilymisen mahdollisimman toimintakuntoisina. Asiassahan ei sinänsä ole mitään väärää eikä vastustettavaa.

Ongelmallista sen sijaan on, että petraamisen ja hyödyn ajatus alkaa vaikuttaa asioihin, joiden perusolemukseen kuuluu, ettei niistä tarvitse olla mitään hyötyä. Meneekö vapaa-aikakin väkisin vääntämiseksi, jos se muuttuu (liian) tavoitteelliseksi toiminnaksi? Monesti parhaat asiat ovat parhaita juuri niiden itsensä takia - niillä on jokin itseisarvo riippumatta mistään muusta. Joku kokee joka kevät elämyksiä bongatessaan uusia muuttolintuja. Asiaa mitenkään tuntematta vaikuttaa siltä, ettei tästä toiminnasta ole kenellekään varsinaisesti mitään, ainakaan rahallisesti mitattavaa, hyötyä.

Jatkuvan kasvun ja kehityksen ihanteen lisäksi meidän odotetaan, systeemin kannalta perustellusti, lisäämään kulutusta. Kulutuksemme kiihottamiseksi saamme joka päivä, tiedostetusti tai tiedostamatta, kymmeniä ellei satoja viestejä. Mitä kaikkea voisi tehdä ja miksi olisi mahdollista tulla. Nykyajan sosiologit ovat esittäneet, että kuluttaminen on keskeinen identiteettiämme luova tekijä. Omistamamme tavarat kertovat siitä, mitä me olemme tai ehkä oikeammin, keitä me haluaisimme mielikuvissamme olla. Kulutuksen ideologiasta on seurannut, että elämme jatkuvassa valinnan tilassa. Elämäämme ohjaa kysymys: mitäköhän seuraavaksi hankin itselleni?

Tällainen ajattelutapa johtaa helposti elämän pinnallistumiseen ja sitoutumisvaikeuksiin. Pysähtyminen johonkin on nykyään synonyymi ”jämähtämiselle”, mikä puolestaan ei ole erityisen tavoiteltava olotila. Vasta hankittu unohdetaan kohta, jotta voitaisiin hankkia taas jotain uutta. Jatkuvassa valinnan tilanteessa eläminen ei kuitenkaan merkitse ainoastaan vapautta ja mukavuutta, vaan myös ahdistusta ja epävarmuuden tunteita. Kuluttajan mieltä näet askarruttavat sellaiset kysymykset kuin: Olenko varmasti tehnyt elämäni kannalta oikeita valintoja? Olisiko jotain vielä parempaa odotettavissa? Mihin voisin tyytyä? Loputtomien mahdollisuuksien takia monet ovat venyttäneet äärimmilleen kykynsä tehdä samanaikaisesti useita asioita, sillä seurauksella, että riittämättömyyden tunne vain lisääntyy.

Näyttää siltä, että monille ihmisille jatkuvan kasvun ja kulutuksen ajattelumalli ei yksinkertaisesti sovi. Erilaiset häiriötilat ovat ihmisille tavallisia ja burnoutista on tullut eräänlainen kansantauti ja ehkä liiankin “normaali” ilmiö. Monessa paikassa ihaillaan sellaisia työnsankareita, jotka uhraavat kaiken muun työnsä hyväksi: vapaa-aikansa, ystävänsä, perheensä ja lopulta jopa oman terveytensä!?

Kukaan ihminen ei kestä jatkuvia vaateita ja kiirettä, sillä ihminen on pohjimmiltaan luotu elämään hidasta ja rauhallista elämää. Tässä yhteydessä hidas ja rauhallinen eivät viittaa johonkin euforiseen, irti todellisuudesta, olotilaan, saati tylsään ja ilottomaan elämään. Luulen, että monen elämässä vauhdin hidastaminen faktisesti lisäsi todellisuudentajua ja elämäniloa.

Ihmiselle ominaisesta hitaudesta todistaa jo se, että kävelyvauhdin ylittäminen on monelle liikaa. Onnettomuusriski kasvaa heti kun ihminen alkaa juosta. Emme enää ehdi tehdä riittävästi havaintoja kaikesta olennaisesta. Ja jos ruumis on hidas, niin sitä on myös mieli. Ihmisen tajunta laahaa monesti pahasti jälkijunassa ja ns. “missä mennään” -tuntemukset ovat monelle varsin yleisiä. Kovalevy tulee (yllättävänkin) nopeasti täyteen. Välillä on yksinkertaisesti pakko pysähtyä ja päivittää päätänsä.

Hitaus on välttämätöntä siksi, ettei elämän kannalta merkittäviä ratkaisuja voi tehdä vauhti päällä. Jos ei salli itsellensä rauhallista aikaa kysyä, mitä on oikeastaan tekemässä, löytää itsensä helposti väärästä ja vieraalta tuntuvasta paikasta. Kartalle pääsy vaati keskittymistä ja ajattelemista. Hidas vauhti parantaa mahdollisuuksia tehdä korjaavia liikkeitä, jos suunta on ollut väärä. Lopulta kysymys on elämäntarkoituksesta. Kiireessä ei ehkä tule nähtyä, mikä elämässä on olennaista ja tavoittelemisen arvoista.

Epilogi
Näin joulunaikaan papit vierailevat seurakuntiensa senioriväestön keskuudessa. Minulle itselleni on näistä kohtaamisista jäänyt mieleen eräs tärkeä elämänohje. Kun vanhuksilta kysyy: mitä olet elämässäsi tehnyt, vastaukseksi ei saa ammattinimikettä, vaan esille kaivetaan valokuva-albumi.