Avoimia kysymyksiä
Radiofilosofi, tutkija Jukka Relander analysoi Metro-lehden kolumnissaan: ”Kirkko on jäänyt rooliin, jonka se otti 1800-luvulla tarjotessaan turvasatamaa modernisaation juuriltaan tempomille ihmisille. Kaikki totuudet olivat liikkeessä, kirkko tarjosi jotain pysyvää. Resepti ei toimi enää. Kirkon perusoletus tuntuisi olevan tämä: ihminen on heikko, turvaton ja avun tarpeessa. Elämänsä ja ikuisuuden edessä vapisevalle kirkko tarjoaa lohtua, rohkaisua ja terapiaa. Vaikka oma elämäni totisesti on epävarmaa, en millään tunnista itsestäni niitä pelkoja, joita kirkko koettaa lääkitä. Ja turvan ja lohdun markkinat ovat aika rajalliset. Kohderyhmään ei kuulu esimerkiksi 25–44-vuotiaita empaattisia riskinottajia. Viesti puhuttelee enemmän niitä, joiden riskit on jo otettu.”[1]
Kirkosta on muutamassa vuodessa eronnut yli satatuhatta ihmistä, joista merkittävä osa on alle neljäkymmentävuotiaita. Uusimpien tilastojen valossa eroamisvauhti on vain kiihtymässä. Nämä huolestuttavat tiedot näyttävät vahvistavan Relanderin tekemiä havaintoja kirkosta. Asiantuntijoiden mukaan kirkko elää maailmassa, jossa myllertävät monenlaiset voimat kuten sekularisaatio, urbanisaatio, globalisaatio, subjektivisaatio, konsumerismi, postmodernismi, individualismi – listaa voisi jatkaa – ja kaikki ne vaikuttavat myös kirkon asemaan. Se on varmaa, että tässä maailmassa itsestäänselvyyksiä on vähemmän kuin aikaisemmin. Pelkkä perinne riittää yhä harvemmalle syyksi maksaa kirkollisveroa. Tarvitaan paremmat ja henkilökohtaisemmat syyt. Kirkko, tai ehkä oikeammin sen työntekijät, joutuvat jatkossa selvemmin määrittelemään ketä ja mitä kirkko oikeastaan edustaa. Tai keiden halutaan jäävän jäseniksi?
Relanderin ajatuksia lainaten kirkosta löytävät paikkansa kyllä ne, jotka kokevat ahdistusta modernin maailman tuomien vapauksien, sen normittomuuden ja yhteisöttömyyden edessä. Kirkko puhuttelee niitä, jotka ovat kokeneet kovia ja jotka tunnistavat oman heikkoutensa.[2] Mutta mitä kirkko tarjoaa niille, jotka suhtautuvat maailman muutoksiin innostuneesti ja avoimin mielin? Jotka tähyävät taivaille haaveilevasti ja uskovat oman järjen ja tekniikan pystyvän viemään ihmiskuntaa vaikka minne? Joista maapalloistuminen näyttäytyy keinona ylittää eri kulttuurien välisiä rajoja ja välineenä rakentaa yhteisymmärrystä ihmisten kesken? Joille erilaiset vaihtoehtoiset trendit tarjoavat mahdollisuuden erilaisiin kokeiluihin ja joilla on riittämiin sekä taloudellista että henkistä pääomaa itsensä toteuttamiseen? Niille, jotka eivät vielä ole lyöneet lukkoon elämänsä perimmäistä tarkoitusta?
Tällaisen joukon edessä kirkko on neuvoton. Näyttää siltä, ettei kristillinen sanoma tuo tämän ihmisjoukon elämään mitään sellaisia ulottuvuuksia, merkityksiä, päämääriä tai käsitteitä, jotka auttaisivat heitä hahmottamaan omaa paikkaansa tässä maailmassa. Tästä syystä moni nuori aikuinen kokee aidosti, ettei kristinuskosta ole maailmankatsomukseksi. Eikä kysymys ole siitä, etteivätkö nämä ihmiset olisi saaneet riittävästi kristillistä opetusta, vaan siitä, ettei opittu ole koskaan jäsentynyt mielekkäällä tavalla osaksi omaa elämää. Oman elämän kysymykset eivät vain saa vastausta kristinuskosta käsin.
Miten tähän tilanteeseen tulisi kirkossa suhtautua? Eräs mahdollisuus on heristellä arvostelevasti sormea nuorten aikuisten suuntaan. On ymmärrettävää, että kristinuskoon vahvasti sitoutuneiden ja kirkosta elantonsa saavien työntekijöiden vakaumus ja työmotivaatio melkeinpä vaativat ajattelemaan, että nuorten aikuisten elämässä on pohjimmiltaan jotain pielessä. Vika pitää vain paljastaa, jotta kirkko voisi sitten tarjota oman vaihtoehtonsa parannukseksi. Yleensä kirkossa nuorten aikuisten ongelmana pidetään nykyajan ihmiselle niin tyypillistä itsekeskeistä, itseriittoista ja nautinnonhakuista elämäntapaa. Kirkossa ajatellaan monesti, että nuorten aikuisten vaalimasta elämäntavasta seuraa lopulta vain syvän tyhjyyden ja irrallisuuden tunteita, koska heidän elämänarvonsa eivät ole kestävällä pohjalla.
Kriittisesti voi kysyä, mitä kirkko on oikeastaan ihmisille kauppaamassa: pelkästään kristillistä uskoa vai ennemminkin tietynlaista, kirkon työntekijöille turvallista elämäntapaa? Jos kristinusko ja kirkon työntekijöiden omaksuma elämäntapa kuuluvat ikään kuin samaan pakettiin, niin uskallan ennustaa, ettei kristinuskosta tule mitään suurta menestystarinaa nuorten aikuisten joukoissa. Sen verran etäällä kirkon työntekijöiden asenteet keskimäärin ovat nuorten aikuisten todellisuudesta.[3] Olisiko siksi mahdollista ajatella, ettei nuorten aikuisten elämäntavassa lähtökohtaisesti ole jotain vakavia puutteita tai kristinuskolle täysin vieraita elementtejä? Voisiko esimerkiksi nautinnonhakuisuuden ymmärtää elämänilona, mikä ei ole (kai?) täysin ristiriidassa luterilaisen kristinopin kanssa? Oman kokemukseni mukaan toisen elämäntavan teilaaminen harvoin edistää lämpimien suhteiden syntymistä.
Näillä seikoilla on myös käytännön merkitystä työn suunnittelun kannalta: jos kirkko yrittää lähestyä nuoria aikuisia työntekijöiden ajattelumaailmasta käsin, seurakuntaan saadaan mukaan kirkon työntekijöiden näköisiä ihmisiä. Tämä tuskin on kirkon nykytilanteessa tarkoituksenmukaista. Tulevaisuudessa on suuri haaste päästä eroon työntekijäkeskeisestä työkulttuurista kohti sellaista työtapaa, jossa toimintaympäristö ja siinä elävät ihmiset otetaan enemmän todesta.
Mitä nuorten aikuisten kanssa on tehty?
Ainakin puhetta on ollut riittävästi. Tähän johtopäätökseen voi tulla sanonnasta, joka elää kirkon työntekijöiden keskuudessa: “Missä tahansa kaksi tahi kolme työntekijää kokoontuu yhteen, siellä puhutaan nuorista aikuisista.” Onkin vaikea kuvitella työntekijöille suunnattua koulutustilaisuutta tai seminaaria, jossa ei käsiteltäisi tavalla tai toisella nuoria aikuisia. Myös kirkon uusimmissa strategioissa ja monissa kirkon teettämissä tutkimuksissa nuoriin aikuisiin on kiinnitetty paljon huomiota. Mutta mitä tästä kaikesta on käytännössä seurannut?
Seurakunnat ovat alkaneet järjestää yhä enemmän nuorille aikuisille suunnattua toimintaa. Parempia palveluita tarjoamalla nuorten aikuisten uskotaan ylittävän kirkon kynnyksen ja sen seurauksena sosiaalistuvan kirkon elämään. Ristiriitaisen tuntuisesti monet työntekijät ajattelevat, ettei järjestetyllä toiminnalla käytännössä ole merkitystä kirkon tulevaisuuden kannalta, etenkin jos arviointikriteerinä pidetään jäsenmääriä[4]. Pitääkö tämä asia ymmärtää niin, että nuorten aikuisten esiin nostamiin haasteisiin on seurakunnissa vastattu tavalla, joita työntekijätkään eivät pidä erityisen järkevinä? Moni työntekijä arvioi, että ihmisen suhteen kirkkoon ja sen edustamaan kristinuskoon määräävät lopulta muut seikat kuin perinteinen seurakuntatoiminta[5]. Kyynisesti ajatellaan, että vain jokin merkittävä, ulkoapäin tullut katastrofi saisi kirkon oven käymään tiuhempaan[6].
Työntekijöiden asenteiden lisäksi seurakuntatoimintaan liittyy toinenkin ristiriitainen ulottuvuus. Liiallinen keskittyminen kirkon toimintatapojen kehittämiseen saattaa pitkällä tähtäimellä vain heikentää kirkon asemaa. Sosiologi Pasi Mäenpää kirjoittaa asiasta: ”Ollakseen vetovoimainen suhteessa kuluttajan [nykyajan ihmisen] kulttuuriseen hahmoon kirkon pitäisi olla kuin tavaratalo – ei tarjotakseen jokaiselle jotakin vaan tarjotakseen jokaiselle aina jotakin uutta. Onko kirkon ja kristillisyyden mahdollista ja mielekästä palvella itsetarkoituksellisesti ja kyltymättömästi kaipaavaa ja etsivää ihmistyyppiä?”[7]
Palveluihinsa keskittyvä kirkko on vaarassa muuttaa itsensä juuri sellaiseksi tavarataloksi, josta jokainen ihminen voi halutessaan tulla hakemaan palikoita oman yksilöllisen elämänprojektinsa rakennusaineiksi. Ollakseen houkutteleva vaihtoehto kirkko joutuu sopeuttamaan toimintansa kulutusyhteiskunnan lainalaisuuksiin ja tarjoamaan potentiaalisille ”asiakkaille” jatkuvasti uusia hyödykkeitä. Kirkko ja kristinusko saattavat tämän seurauksena kuitenkin menettää kykyään luoda ihmisten välille yhteistä todellisuutta. Varsinkin, jos kirkon toiminnan ja sen ideologian välillä ei ole ”asiakkaiden” mielissä selvää jatkumoa. Kirkon ja kristinuskon yhteisöllinen ulottuvuus näivettyy, usko yksityistyy ja sen seurauksena uskonnon julkinen merkitys vähenee entisestään. Kärjistäen kirkon tarjoaman uskon voisi tällaisessa tilanteessa rinnastaa hyvään harrastukseen eli uskonnon merkitys rajoittuu vain tietylle ja hyvin rajatulle elämänalueelle.[8]
Mikä neuvoksi?
Pasi Mäenpäätä seuraten ajattelen, että kirkon pitäisi ennen kaikkea ”pyrkiä korostamaan kristillisyyden julkista puolta, sen kykyä toimia julkisena areenana ja kokoontumispaikkana, kommunikaation välineenä”.[9] Sen pitäisi kysyä: mikä merkitys kristinuskolla on yksittäisen ihmisen omakohtaisen pelastustarinan lisäksi? Mikä merkitys kristinuskolla on laajemmasta, yksilötason ylittävästä perspektiivistä katsottuna? Mitä meidän tulisi kristinuskon pohjalta ajatella niistä kaikista mahdollisuuksista ja ongelmista, joita olemme ihmiskuntana kohtaamassa? Minkälaisen näkökulman kristinusko tarjoaa tähän maailmanaikaan?
Jukka Relander arvioi yllä lainatussa kolumnissaan, että kirkossa on vaikeaa esittää avoimia kysymyksiä, harrastaa aitoa etsimistä, koska kirkossa on jo vastaus valmiina: Jeesus. Mielestäni on suuri vaara, että seuratessaan tätä valmiiden vastausten perinnettä kirkko kuristaa itsensä pikkuhiljaa hengiltä ja menettää siinä sivussa uskottavuutensa asioita vakavasti pohtivien ihmisten silmissä. Kirkon uusi strategia herättää kuitenkin toivoa: siinä kirkko nimenomaan määritellään totuusyhteisöksi[10]. Ymmärrän tämän niin, että kirkossa tulee jatkossa pyrkiä esittämään sellaisia kysymyksiä, joihin ei vielä ole löydetty vastausta. Tai kääntäen jättää kysymättä asioita, joihin vastaus on jo olemassa[11]. Mielestäni avoimilla kysymyksillä on itseisarvo, koska vain ne voivat lopulta lisätä ymmärrystämme maailmasta ja itsestämme sen osana. Voiko käydä niin, että uudenlaisten vastausten (mahdollisesti) löytyessä, joudumme laittamaan vanhat uskomuksemme uuteen järjestykseen tai jopa luopumaan joistakin niistä? Itseymmärryksemme saattaa parhaimmillaan muuttua kuin hyvän terapiaprosessin päätteeksi.
Voi kuitenkin olla, että kaikesta kyselemisestä huolimatta kirkkoon jäävät vain ne 17 %, jotka sen nytkin kokevat omakseen[12]. Itse ajattelen, että kristinuskon asia kantaa laajemmin. Se voi antaa edelleen välineitä asioiden ymmärtämiseen, kunhan se päivitetään vastaamaan tämän ajan ihmisen todellisia elämänkysymyksiä, huolenaiheita sekä maailmankuvaa.
Käytetyt lähteet:
Komulainen, Jyri
2007 Uskontojen kohtaaminen ja spiritualiteetti – teologisia reunahuomautuksia. – Kirkko ja usko tämän päivän Suomessa. Suomalaisen teologisen kirjallisuusseuran julkaisuja 253, s. 101–123. Vammala.
Mikkola, Teija & Niemelä, Kati & Petterson, Juha
2007 The Questioning Mind – Faith and Values of the New Generation. Church Research Institute Publication 58. Tampere.
Niemelä, Kati
2006 Nuorten aikuisten suhde kirkkoon. – Urbaani usko: Nuoret aikuiset, usko ja kirkko. Toim. Teija Mikkola, Kati Niemelä & Juha Petterson. Kirkon Tutkimuskeskuksen julkaisuja 96, s. 43–65. Jyväskylä.
Mäenpää, Pasi
2006 Urbaani elämäntapa ja sen uusi uskonnollisuus. – Urbaani usko: Nuoret aikuiset, usko ja kirkko. Toim. Teija Mikkola, Kati Niemelä & Juha Petterson. Kirkon Tutkimuskeskuksen julkaisuja 96, s. 317–330. Tampere.
Petterson, Juha
2006 Papisto, nuoret aikuiset ja kirkko. – Urbaani usko: Nuoret aikuiset, usko ja kirkko. Toim. Teija Mikkola, Kati Niemelä & Juha Petterson. Kirkon Tutkimuskeskuksen julkaisuja 96, s. 66–82. Tampere.
[1] Metro-lehti 17.6.2008.
[2] ks. myös HS:n Nyt-liite nro 25–26 , s. 6.
[3] Mikkola, Niemelä & Petterson 2007, 34–35.
[4] Mikkola, Niemelä & Petterson 2007, 131–132.
[5] Petterson 2006, 78.
[6] Petterson 2006, 68.
[7] Mäenpää 2006, 26–27.
[8] ks. myös Komulainen 2007, 106.
[9] Mäenpää 2006, 321.
[10] Meidän kirkko – Osallisuuden yhteisö. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon strategia vuoteen 2015.
[11] ks. myös Relanderin kolumni Metro-lehti 17.6.2008.
[12] Niemelä 2006, 53. Kristillisen jumalakuvan kannalta mielenkiintoinen tieto on, että vain 18 % suomalaisista uskoo persoonalliseen Jumalaan, joka vastaa rukouksiin.
