The Death of Christian Britain – Understanding Secularisation 1800-2000

Uskonnon ja kulttuurihistorian professori Callum G. Brown on kirjoittanut kirjan siitä, miten kristinuskon merkitys brittiläisten elämässä on romahtanut viimeisen viidenkymmenen vuoden aikana. Sitä ennen tuhat vuotta kristinusko oli vallitseva diskurssi, eräänlainen suuri kertomus, joka ohjasi brittiläisten elämää ja antoi sille arvopohjan ja merkityksen. Nykyään yhä harvempi britti määrittelee oman identiteettinsä kristinuskon viitekehyksessä.

Callumin ajatuksista on helppo olla samaa mieltä. Joitakin vuosia sitten sain osallistua oppilaitospappien opintomatkaan, jonka aikana pääsimme tutustumaan Britanniassa tehtävään kristilliseen oppilaitostyöhön. Suomalaisen näkökulmasta oli kiinnostavaa huomata, että eri uskonnot toimivat samoissa, suhteellisen vaatimattomissa tiloissa. Kun kristityt pitivät omaa hartauttaan, risti otettiin kaapista, jonne se myös laitettiin takaisin hartauden päättymisen jälkeen. Sillä samassa tilassa saattoi hetkeä myöhemmin olla muslimien rukoushetki. Ylipäätänsä tunnelma oli se, että uskonto ei juuri kiinnostanut sikäläisiä opiskelijoita eikä kuulunut heidän maailmankatsomukseensa mitenkään oleellisena osana.

Callumin varsinainen pointti ei kuitenkaan ole analysoida kristinuskon nykytilaa saarivaltiossa, vaan kiinnittää huomio kristinuskon asemassa tapahtuneen muutoksen nopeuteen. Callum kritisoi sellaista sekularisaatio-teorian tulkintaa, jonka mukaan kristinuskon merkityksen väheneminen on ollut pitkä, parisataa vuotta kestänyt hidas prosessi. Professori osoittaa vakuuttavasti, ettei kaupungistuminen eikä työväenluokan syntyminen horjuttanut kristinuskon dominoivaa asemaa brittiläisessä yhteiskunnassa, vaan aina 1960-luvulle asti Britannia oli läpeensä kristitty maa. Kultaisen kuusikymmenluvun jälkeen kristinuskon merkitys brittiläisessä yhteiskunnassa kuitenkin romahti, mutta eri syistä kuin perinteinen sekularisaatioteesi on esittänyt. 1960-luvun radikaali nuoriso ei varsinaisesti haastanut kirkkoa, vaan suorastaa ohitti sen. Kirkolla ja kristinuskolla ei ollut mitään olennaista annettavaa niihin huolenaiheisiin, jotka 60-luvulla nousivat keskusteluun.

Mitä 1960-luvulla sitten tapahtui? Callumin mukaan 60-luvulla tapahtui suoranainen ja nopeudessaan melkeinpä väkivaltainen kulttuurinen vallankumous, joka merkitsi muun muassa auktoriteettien kyseenalaistamista, tiedotusvälineiden ja populaarikulttuurin merkityksen huimaa nousua, lisäksi naisten asemassa tapahtui valtava muutos. Callumin mukaan tämä muutos naisen asemassa selittää kirkon aseman murtumisen Britanniassa.

Aina 1800-luvulta eteenpäin kristinusko oli nimenomaan naisten juttu ja naiset vaikuttivat siihen, että miehet pysyivät Herran nuhteessa ja lapset saivat kristillisen kasvatuksen. Mutta 1960-luvulla naiset alkoivat protestoida tätä ”moraalin ja uskonnon ylläpitäjä” roolia vastaa, mikä heille oli yhteiskunnassa ja kirkossa annettu. Se alkoi tuntua ahtaalta ja ahdistavalta. Naiset halusivat vapautta, mikä tuli esille erityisesti haluna vapautua perinteisestä ja tiukasta seksuaalietiikasta. Tämä ei tullut kirkon miesten mielestä kysymykseenkään. Tässä on syytä todeta, että kirkon piirissä miesten ajateltiin olevan pitelemättömiä seksuaalisessa hurjastelussaan, koska ”pojathan on poikia” ja siitä syystä miehille sallittiin enemmän kuin naisille. Tämä kaksinaismoralismi ei enää käynyt uudelle ja vapaalle naiselle, sillä seurauksella, että kirkko joutui naisten kanssa kohtalokkaalle törmäyskurssille.

Kristillinen naisihanne oli liian kiveen hakattu eikä kirkko osannut/halunnut sitä muuttaa nykyaikaan sopivammaksi. Naiset vieraantuivat kirkosta sillä seurauksella, että miehet saivat luvan kanssa jättää kirkolliset tilaisuudet väliin ja lasten uskonnollisen kasvatus jäi kehnolle tolalle, mikä sekin oli ollut pitkälti naisten vastuulla. Lopputulos: tällä hetkellä vain 12 % brittiläisistä kuuluu kirkkoon.

Nainen ja Suomen kirkko
Callumin kirja sai ajattelemaan, mikä mahtaa olla meidän kirkossa naisten aseman ja kirkon yhteiskunnallisen aseman heikkenemisen välinen yhteys. Suomessakaan kirkolla ei olisi varaa vieraannuttaa naisia kristinuskon arvopohjasta ja ajattelutavasta. Urbaani usko –kirjan mukaan helsinkiläisistä nuorista aikuisista 45 % on saanut uskonnollisen kasvatuksen. Noin puolet oli saanut kasvatusta äidiltä ja/tai isoäidiltä. Isältä uskonnollista kasvatusta oli saanut 27 % ja isoisältä 16 %. Mikäli kodeissa isä on antanut uskonnollista kasvatusta, lähes aina myös äiti on ollut uskonnollisena kasvattajana aktiivinen. Ainoastaan 2 % nuorista aikuisista sanoi saaneensa uskonnollista kasvatusta isältään, muttei äidiltään. Näiden tilastojen perusteella voi sanoa, että naisten merkitys kristillisen tradition siirtäjänä on ollut aivan ratkaiseva.

Naisten näkökulmasta on perusteltua ajatella, että ”kiittämättömyys on maailman palkka”. Sillä valitettavasti vaikuttaa siltä, että keskustelu naisten tasa-arvoisesta asemasta kirkossa ei ole vieläkään ohi, mikä on suoraan sanoen aivan käsittämätöntä. Kirkon johtajat ovat liian kauan sallineet uskonnolliseen kaapuun piilotettua sovinismia. Tasa-arvokysymyksissä osoittaa selkärangattomuutta vaatia malttia ja toisenlaisten näkemysten hyväksymistä (kannattaa lukea M.L.K:n tunnettu Letter from Birmingham Jail). Vaikka naispappeuden vastustajat ovat kirkossa marginaalissa, niin silti heidän näkemyksensä hyväksytään edelleen periaatteellisella tasolla. Tuntuisi kummalliselta ajatella, että meillä olisi avoimesti rasistisia ihmisiä töissä, vaikka he pystyisivätkin pitkin hampain olemaan alttarilla samaan aikaan vääränlaista rotua edustavan kanssa.

Naispappeus-kysymyksessä ei minusta voida vedota pelkästään tradition tai Raamatun velvoittavuuteen. Yhtä hyvin traditioon ja Raamattuun vedoten voisi olla perusteltua olla avoimen juutalaisvastainen (ks. aiempi blogini Uskonpuhdistuksen muistopäivä).