Pihkala versus Valtaoja, Round 2

Emerituspiispa Juha Pihkala ja tähtitieteen professori Esko Valtaoja ovat jatkaneet kirjeenvaihtoaan uudessa kirjassaan Tiedän uskovani, uskon tietäväni (2010). Kirjan perimmäinen idea tuntuu olevan rakentaa jonkinlaista ymmärrystä tai vähintäänkin keskusteluyhteys kristilliseen uskoon sitoutuneen ihmisen ja agnostikon välille.

Kirjan luettuani minulla oli samanlainen tunne kuin edellisen keskustelukirjeitä sisältäneen kirjan, Nurkkaan ahdettu Jumala? (2004), jäljiltä. En enää tarkkaan muista, mistä kaikesta Pihkala ja Valtaoja silloin väittelivät, mutta muistan pohtineeni, oliko kustantaja laittanut kirjan otsikkoon kysymysmerkin kohteliaisuussyistä. Omasta näkökulmastani katsottuna Valtaoja tuntui silloin ja tuntui myös nyt vakuuttavammalta ajatustensa perusteluissa kuin Pihkala. Lisäksi huomasin toivovani, ettei kukaan lukija kuvittelisi, että Pihkalan maailmankuva, etenkin konservatiiviselta tuntuva arvomaailma, olisi jotenkin yleistettävissä kaikkiin kristittyihin.

Pihkalla tuntuu olevan hyvin synkeä näkemys ihmisestä ja hänen kyvystään tehdä moraalisesti kestäviä ratkaisuja. Ilman ajatusta Jumalasta on hänen mielestään vaikeaa perustella moraalista toimintaa tai vaikkapa ihmisarvoa. Pihkalan väite tuntuu tavallaan ihan järkevältä, mutta toisaalta aloin miettiä, mitä käytännön hyötyä on ollut siitä, että vuosituhannet ihmisten moraali on (ainakin näennäisesti) ollut sidoksissa nimenomaan Jumalaan. Ei ole mitään näyttöä siitä, että uskonnolliset ihmiset olisivat keskimäärin ei-uskonnollisia ihmisiä moraalisempia. Muistan lukeneeni jostain suomalaisesta tutkimuksesta, että uskonnollisuus vaikuttaa lähinnä seksuaalieettisiin näkemyksiin ja niihinkin tiukkapipoiseen suuntaa. Kun mietitään viime vuosina kirkon piirissä käytyä eettistä keskustelua, niin tämä tutkimustulos ei juuri yllätä. Valtaoja tuo esille sellaisen havainnon, että maailman vähiten uskonnolliset valtiot ovat monilla mittareilla arvioituna myös maailman inhimillisempiä valtioita (ks. s. 190).

Se, miten moraalisäädökset tai ihmisarvo lopulta perustellaan, ovat kai yleensä uskonvaraisia asioita ja perustuvat erilaisille abstraktioille. Minulla ei henkilökohtaisesti ole sitä mitään vastaan, että joku perustelee ihmisarvonsa tai moraalisen toimintansa Jumalalla, mutten käsitä sitä, miksi tämä olisi ainut toimiva vaihtoehto. Miksei moraalin perustaksi riitä se, että toimimme oikein, koska jaamme yhteisen ihmisyyden ja pyrimme siksi tekemään toisille hyvää ja sitä, mikä on oikein?

Pihkalan vastaus esittämääni kysymykseen voisi olla se, että ilman ajatusta Jumalan toimittamasta viimeisestä tuomiosta maailman vääryys ja epäoikeudenmukaisuus muodostuisivat sietämättömäksi henkiseksi taakaksi, joka tuhoaa moraalisesti ajattelevan ja tuntevan ihmisen. Koska ilman jonkinlaista tuonpuoleista punttien tasausta ei ole sovitusta eikä lohtua esim. kaasukammion kokeneille sieluille ja rangaistusta niille rikollisille, jotka saattelivat miljoonat ihmiset kuolemaansa.

Jälleen kerran sekä ymmärrän että en ymmärrä piispan järjenjuoksua. Miksi epäoikeudenmukaisuuden hyväksyminen ilman ajatusta hyvityksestä turmelee ihmisen moraalisesti? Eikö voisi ajatella, että todella aidosti moraalinen ihminen taistelee hyvän puolesta viimeiseen hengen vetoon asti, vaikka ei voisi odottaa mitään tuonpuoleista palkintoa uhrauksistaan?

Lisäksi en pysty kuvittelemaan, miten syyllisten rankaiseminen tuonpuoleisessa lopulta lohduttaisi niitä sieluja, jotka joutuivat kokemaan esim. juutalaisten kansanmurhan. Rikos oli niin äärimmäinen, ettei siihen voi enää sovittaa mielestäni sellaisia kategorioita kuin rangaistus, sovitus tai hyvitys. Ihmiskunnan pahimpien rikosten edessä voi vain vaieta; ihmiskunta joutuu kantamaan sitä häpeätahraa, joka on seurausta kaasukammioista.

Ehkä kaikkein eniten piispan ajattelussa häiritsi se, että jollain tasolla tuntui, ettei hänen laaja oppineisuutensa ja tietomääränsä ole oikeasti koskettanut häntä. Olisiko Pihkalan maailmassa olemassa sellaisia asioita, jotka uhkaisivat vakavasti hänen uskonnollisia näkemyksiään tai muuttaisivat niitä radikaalisti toisenlaisiksi. Kirjan perusteella olisin taipuvainen vastaamaan piispan puolesta, ettei ole. Tästä syystä Pihkalan ajattelu ei tunnu rehelliseltä ja aidolta. Valtaoja ei sen sijaan ole lyönyt lukkoon sitä, miten asiat todella ovat: hän on tarpeen vaatiessa valmis arvioimaan ajatteluaan aina uudestaan.

Jos Pihkalan ja Valtaojan keskustelusta syntyy vielä kolmas teos, niin siinä olisi kiinnostavaa kuulla enemmän siitä, miten piispan ja tähtitieteilijän ajatukset ovat vuosien varrella kehittyneet ja muovautuneet. Onko heidän ajattelussaan tapahtunut jotain suuria muutoksia ja mitkä asiat ovat nämä muutokset mahdollisesti saaneet aikaan?