Ateismin lyhyt historia ja kirkon (uskon)kriisi

Ateismin lyhyt historia ja kirkon (uskon)kriisi

Oxfordin yliopiston teologian historian professori Alister McGrath (s. 1953) on kirjoittanut kirjan ateismin historiasta. Kirjassa käydään läpi pari sataa vuotta länsimaista aatehistoriaa ateismin näkökulmasta. McGrathin mukaan ateismin kulta-aika alkoi Ranskan vallankumouksesta 1789 ja päättyi pari sataa vuotta myöhemmin Berliinin muurin murtumiseen 1989. Viimeistään silloin ihmiset tajusivat, että ateistiseen maailmankatsomukseen perustuva poliittinen järjestelmä oli tullut tiensä päähän. Ateismi on kirjan mukaan menettänyt uskottavuutensa ja sen sijasta uskonnollinen etsintä on vastoin monien ennustuksia lisääntynyt.

Kirjassa selvitetään, ketkä henkilöt ja mitkä tapahtumat ovat vaikuttaneet länsimaisen ihmisen näkemyksiin Jumalasta: milloin puolesta, milloin vastaan. Kirjassa käytetään runsaasti sivuja luonnontieteiden ja uskon välisen ristiriidan (ehkä oikeammin McGrathin mielestä ristiriidattomuuden) selvittelyyn. Aihetta käsitellään erityisesti luvussa Sodankäynti: luonnontieteet ja ateismin kehitys.

Kyseisestä luvusta syntyy vaikutelma, että tieteen ja uskon välinen vastakkainasettelu perustui ja perustuu edelleen lähinnä väärinymmärrykseen ja eri tahojen väliseen valtataisteluun. McGrath rohkenee väittää, että yleiset mielikuvat tiedettä vastustavista kirkonmiehistä ovat vahvasti liioiteltuja tai jopa täysin vääristeltyjä. Syyttävä sormi suuntautuu erityisesti tunnettuun filosofiin ja ateistiin Bertrand Russelliin, joka teoksessaan Länsimaisen filosofian historia tarkoitushakuisesti esitti kirkonmiehet tieteellisen kehityksen vastustajina. McGrathilta jää kuitenkin mainitsematta sellainen merkittävältä tuntuva seikka, että vuosina 1870–1871 kokoontunut roomalaiskatolisen kirkon kirkolliskokous (ns. Vatikaanin ensimmäinen konsiili) torjui modernin tieteen saavutukset. Russellin esittämä tiedepiirien närkästys kirkkoa kohtaan on tuskin vain hänen hatusta repäisemänsä keksintö.

McGrathin keskeinen väite mainitussa luvussa tuntuu lopulta olevan, ettei tieteellinen maailmankatsomus automaattisesti edellytä ateismia. Näkemystään alleviivatakseen hän esittää vuonna 1996 tehdyn kyselen: tiedemiehistä (luonnontieteilijöistä) 40 % on ateisteja, 20 % on agnostikkoja ja 40 %:lla on uskonnollisia käsityksiä. Kysyä sopii, kuinka hyvin edellä mainitut luvut antavat tukea McGrathin näkemykselle tieteiden neutraalista vaikutuksesta uskontoon. Tiedemiesura ei tee ihmisestä automaattisesti ateistia, mutta näyttäisi tekevän siitä selvästi todennäköisempää ja yleisempää kuin muun väestön keskuudessa keskimäärin. Esimerkiksi suomalaisista 63 % uskoo johonkin jumalaan.

Voisiko McGrathin esittämiä lukuja ymmärtää niin, että kysymys Jumalan olemassaolosta on muuttunut monille tiedemiehille tiedon lisääntyessä merkityksettömäksi. Tieteen näkökulmasta kaikki uskomukset ovat tasavertaisesti yhtä uskottavia ja epäuskottavia. Toisilla uskomuksilla on kiistatta enemmän kulttuurista voimaa, mutta tällä asialla ei ole mitään tekemistä uskomusten oikeellisuuden tai totuudellisuuden kanssa. Luulo (tai uskomus) kun ei ole tiedon väärtti.

McGrath arvostelee kirjassaan joitakin tiedemiehiä juuri siitä, että he kuvittelevat omaavansa varmaa ja lopullista tietoa maailmasta. McGrathin mukaan monet tieteelliset teoriat eivät perustu varmoihin empiirisiin havaintoihin, vaan uskomusten kaltaisiin olettamuksiin siitä, miten asiat ovat. Lisäksi hän tuo esille, kuinka tieteen käsitykset todellisuudesta ovat jatkuvasti muuttuvia.

Edellä mainitut näkemykset ovat eittämättä tosia, mutta eivät erityisen vakuuttavia, jos niiden tarkoituksena on asettaa tieteellinen tieto kyseenalaiseksi. Oman käsitykseni mukaan tieteellisyys ei nimittäin ensisijaisesti tarkoita joitakin yksittäisiä (saati lopullisia) väitteitä, vaan ennen kaikkea metodia, keinoa, jolla saamme tietoa ympäröivästä maailmasta. Luulen, että monet tiedemiehet ovat valmiita myöntämään, että tieteellisen metodin avulla saavutettu tieto on monella tapaa puutteellista ja epätarkkaa. McGrathin parjaamat tieteellisen paradigman muutokset voi myös nähdä todistukseksi nimenomaan siitä, etteivät tieteen käsitykset viime kädessä perustu “uskomuksiin”, vaan kuva tutkittavasta kohteesta tarkentuu uusien tutkimusten myötä.

Länsimainen kulttuuri alkoi pari sataa vuotta sitten ratkaisevalla tavalla luottaa uskonkappaleiden sijasta tieteen teorioihin. Ihmiset ovat tulleet vakuuttuneeksi tieteen voimasta niiden lukuisten keksintöjen myötä, jotka helpottavat päivittäistä elämäämme. Vaikka on täysin selvää, ettei tiede pysty ratkaisemaan lopullista kysymystä Jumalan olemassa olosta, niin uskontojen uskottavuutta tiede on nakertanut. Kirkko ja teologit ovat joutuneet nimenomaan uskottavuutensa nimissä sovittamaan kristillisen “ideologian” luonnontieteiden kanssa ja tekemään siitä sellaisia uusia tulkintoja, jotka eivät ole täysin ristiriidassa tieteellisten havaintojen kanssa.

Esimerkiksi: Raamatun mukaan maailma syntyy kerralla valmiiksi kuudessa päivässä ja ihminen sai elämän alkutaipaleella elää paratiisissa. Tämä näkemys ei kuitenkaan nyky-ymmärryksen valossa pidä paikkaansa, vaan inhimillinen elämä on syntynyt pitkässä prosessissa ja “luominen” jatkuu edelleen. Tällainen jatkuvan luomisen ajatuksen voi vielä kohtuullisen vaivattomasti istuttaa kristinuskon ajatukseen Jumalasta luojana. Evoluutioteoria herättää kuitenkin vaikeampiakin kysymyksiä. Jos evoluutioteorian mukaan ei esimerkiksi koskaan ole ollut mitään paratiisin omaista alkutilaan, niin mitä oikeastaan tarkoitetaan ihmiskunnan lankeemuksella? Syntien sovituksella? Mikä merkitys Jeesuksen ristikuolemalla lopulta oli, jos lankeemusta ei oikeasti tapahtunut? Kuinka vertauskuvallisesti asiat tulee (tai saa) lopulta ymmärtää?

Eli What´s the point?

Pari vuotta sitten pääkaupunkiseudulla tehtiin nuorten aikuisten (20–39 v) arvoja ja uskomuksia käsittelevä kysely- ja haastattelututkimus. Tutkimuksen perusteella pääkaupunkiseudun nuorista aikuisista 50 % voi määritellä ateisteiksi tai agnostikoiksi – Kallion kaupunginosan alueella jopa 67 % (ks. Urbaani usko 2006, s. 51). Nämä luvut kertovat suuresta kulttuurisesta muutoksesta ihmisten uskonnollisessa ajattelussa. Kirkko (allekirjoittanut mukaan lukien) yrittää löytää tapoja, kuinka nuoret aikuiset saataisiin kiinnostumaan kristillisestä uskosta ja omaksumaan se osaksi maailmankatsomustaan. Keinovalikoiman tulee olla laaja, sillä mistään pinnallisista kirkon toimintaan liittyvistä ongelmista on tuskin kysymys.

Kirkon kannalta myönteistä on, että ihmiset edelleen kysyvät itseltään niin kuin aiemminkin: Mitä on hyvä elämä? Mikä on elämän tarkoitus? Miten toisiin ihmisiin tulee suhtautua? Miten tulen onnelliseksi? Selvää on, ettei vastauksia tällaisiin kysymyksiin löydy suoraan luonnon ja tieteen tosiseikoista, mutta ne täytyy ottaa vakavasti. Nykyajan ihminen on valmis etsimään rakennuspalikoita maailmankatsomukselleen monesta lähteestä, mutta mihinkään täysin banaaleihin uskomuksiin harva silti tyytyy. Kirkon kannalta tieteen esittämien haasteiden sivuuttaminen ja esimerkiksi postmoderniin moniarvoisuuteen vetoaminen ei pitkällä tähtäimellä tule olemaan hyvä ratkaisu. Harvalle ihmiselle nimittäin riittää elämän perustaksi vakaumus, josta nykyajan apologeetta (uskonpuolustaja McGrath) rohkenee sanoa lopulta vain, että se on yhtä uskottavaa – tai kääntäen epäuskottavaa – kuin aikansa elänyt ateismi.