God and the New Atheism (John F. Haught)

Luin hiljattain yhdysvaltalaisen teologian professorin John F. Haughtin kirjan, joka pyrkii vastaamaan uusateistien uskontoon kohdistamaan kritiikkiin. Erityisesti Haughtin tulilinjalla ovat Richard Dawkins, Sam Harris ja Christopher Hitchens.

Kirjaa lukiessa tuntui siltä, että Haught on jossain määrin syyllistynyt uusateismin kritiikissään samaan kuin uusateistit uskonnonkritiikissään. Vastapuolen edustajista rakennetaan yksinkertaistettu kuva, jonka ajattelun heikkoudet on helppo osoittaa ja tyrmätä. Dawkinsia ja kumppaneitahan on syytetty aiheellisesti siitä, että heidän vastustamansa uskonto edustaa vain pientä siivua uskonnollisuuden kirjosta. Teologian professori Haught tuntuu epäilevän, että uusateistit tietoisesti välttelevät keskustelua ”sivistyneiden” uskonnon edustajien kanssa tehdäkseen oman tehtävänsä uskonnon mustamaalajina helpoksi.

Tässä blogissa ei ole mahdollista esittää kirjan sisältöä kokonaisuudessaan, vaan muutamia näkökulmia, jotka jäivät omassa päässäni elämään.

”Porttiteoria”
Uusateistien uskontokritiikki ei kohdistu ainoastaan uskonnolliseen fundamentalismiin, vaan kaikkeen uskonnollisuuteen. Tässä on syytä mainita, että he ajattelevat uskonnollisen ihmisen helposti ajautuvan moraalisesti hyvin arveluttaviin käytäntöihin: uskonnolliset liberaalit eivät lopulta ole niin kaukana itsemurhaterroristeista kuin ehkä itse kuvittelevat. Jos olet esimerkiksi valmis uskomaan sinänsä harmittoman ajatuksen Jeesuksen ylösnousemuksesta, niin mikä periaatteessa estää uskomasta, että on oikein räjäyttää pommi metrossa Jumalan tahtoon vedoten. Tällainen ”porttiteoria”, jonka mukaan kuka tahansa uskonnollinen ihminen on vaarassa ajautua järjettömiin ja hirvittäviin tekoihin uskonnon nimissä, ei tunnu kovin uskottavalta. Miksi?

Ensinnäkin uskonnolliset ihmiset eivät elä missään totaalisessa umpiossa, jossa uskonto antaisi kaikki ajatukselliset sisällöt elämään. Kaikkein uskonnollisimmankin ihmisen toimintaa ohjaavat monenlaiset motiivit. Toiseksi kaikki tuntemani ”uskovaiset” suhtautuvat omaan uskonnolliseen traditioonsa kriittisesti ja valikoiden (myönsivät he tätä tai eivät). Ympärillä olevan maailman arvostukset vaikuttavat siihen, mitä uskonnossa pidetään arvokkaana, ja miten uskonnollista traditiota halutaan tulkita. Monesti ihmisillä on käytännössä muutama kantava ajatus, jota he pitävät uskonnossa merkittävänä, ja ne harvoin liittyvät terrorismin kannattamiseen. Ihmiset omaksuvat sellaisia ajatuksia, joista on heille itselleen hyötyä.

Olisiko terrorismin perimmäisiä syitä sittenkin etsittävä muualta kuin uskonnosta? Tilanteissa, joissa elämä on hyvin stressaavaa ja turvatonta, ihmisillä on taipumusta tarttua yksioikoisiin ratkaisuihin. Tiukan paikan tullen ihmiset harvemmin käyttävät aikaa asioiden perinpohjaiseen analyysiin, vaan turvautuvat ratkaisuihin, jotka lupaavat edes jonkun tien ulos vaikeasta tilanteesta. Olisiko uskonnollisen terrorismin, niin kuin muunkin fanaattisuuden juuret, ihmisten kokemassa elämän hallinnan puutteen, epäoikeudenmukaisuuden ja suoranaisissa epätoivon kokemuksissa? Mielestäni on täysin ymmärrettävää, miksi Suomessa arvostetaan maltillista uskonnollisuutta ja politiikkaa, miksi 30-luvun Saksassa natsit pääsivät valtaan ja miksi Hamas tuo toivon pilkahduksen monille Gazassa. Siksi olen taipuvainen ajattelemaan, että älylliset argumentit tai uskonnon oletetun järjettömyyteen paljastaminen eivät poista uskonnollisten ääriliikkeiden vetoa, kuten uusateistit tuntuvat toivovan. Uusateistien kannattaisi ennemminkin yrittää muuttaa niitä olosuhteita, joista ääri-ilmiöt monesti kumpuavat.

Luonnontieteilijän Jumala-hypoteesi
Jos uskonnon syyttäminen kaikesta maailman pahuudesta tuntuu epäuskottavalta, niin epäuskottavalta tuntuu myös se tapa, jolla Richard Dawkins määrittelee Jumalan.

Jotta Jumalaan olisi mitään perusteita uskoa, niin Dawkinsin mukaan Jumala pitäisi pystyä selittämään evoluutioteorian avulla. On kuitenkin äärimmäisen epätodennäköistä, että evoluutio tuottaisi mitään niin monimutkaista kuin universumin Luoja-olion (?!). Tämän vuoksi usko Jumalaan on perusteetonta. Koska Jumalan toiminta ei mahdu tuntemiemme luonnontieteellisten selitysten raamien sisäpuolelle, niin Dawkinsin mukaan Jumala-hypoteesi ei pysty selittämään maailmasta mitään, vaan vaatii itse jonkin selityksen.

Dawkinsin päättely tuntuu johdonmukaiselta, mutta tuskin kovin moni uskova kuitenkaan vakuuttuu näistä luonnontieteellisistä näkökulmista jumaluskoon. Tämä johtuu siitä, että uskonnollisesti suuntautuneet ihmiset eivät yleensä ajattele, että Jumalan olisi pitänyt syntyä luonnonvalinnan seurauksena. Lisäksi moni uskova ihminen ajattelee, ettei Jumala vaadi selitystä, vaan että Hän on perimmäinen selitys, myös luonnonlaille ja materiaaliselle todellisuudelle.

Joku voisi kysyä kriittisesti, voisiko (luonnon)tiede edes teoriassa tuottaa sellaista tietoa, joka asettaisi jumaluskon kyseenalaiseksi? ”Kun mikään ei voi edes periaatteessa kumota jumaluskoa, ei jumaluskolla voi myöskään enää olla mitään sisältöä”, toteaa teologian tohtori Ilkka Pyysiäinen Humanisti-lehdessä. Voisiko Pyysiäisen ajatuksen kääntää myös niin päin, koska mikään ei voi kumota jumaluskoa, niin jumalauskon sisältö voi olla mitä vaan.

Mielestäni Haught, niin kuin moni muukin tieteen tulokset vakavasti ottava teologi, joutuu vaikeuksiin antaessaan uskolle sellaista sisältöä, joka olisi helppo omaksua ja jolla olisi selkeä merkitys arkisessa elämässä. Monet teologit puhuvat mielellään Jumalasta perimmäisenä tarkoituksena, merkityksenä, luottamuksena, olemisena jne. Tästä puheesta saavat kuitenkin irti pääasiassa sellaiset ihmiset, jotka tuntevat modernia teologiaa. Jumalalle ei ole helppoa löytää sijaa luonnontieteiden hallitsemasta maailmasta joutumatta älyllisiin vaikeuksiin. Mitähän mahtaa Haught ajatella rukoilemisesta ja sen voimasta ja merkityksestä kristityn arkisessa elämässä – onko sillä esim. parantavaa vaikutusta niin kuin perinteisesti on ajateltu? Lopulta ajattelevalle uskonnolliselle ihmiselle tuntuu jäävän vain sisäinen ja subjektiivinen kokemus siitä, että Jumala on. Ja tästä kokemuksesta sitten seuraavat jo yllä mainitut yksilöllisesti merkittävät kokemukset perustavasta luottamuksesta, merkityksessä ja henkilökohtaisesta elämänmotivaatiosta.

Mikään elinvoimainen teologia ei kuitenkaan voi tyytyä puhumaan vain perimmäisistä tarkoituksista tai abstrakteista ajatuksista, koska uskonto koskee myös todellisuutta, jossa elämme. Uskonnon on siis vaikeaa, ellei mahdotonta olla esittämättä todellisuudesta väitteitä, joiden todenmukaisuutta ei voisi tutkia tieteellisesti. Esimerkiksi oman, tieteen tuloksen hyvin vakavasti ottavan, työyhteisöni perusolettamus on, että uskonnollisen kasvatuksen saaminen tekee ihmiselle hyvää; ilman uskontoa elämästä puuttuu olennainen ulottuvuus. Tämä on kiistatta hypoteesi, jota voisi tieteellisesti tutkia ja siten arvioida olettamuksen paikkaansa pitävyyttä.

Lyhyesti tieteen, tiedon ja uskonnon suhteesta
Itse ajattelen niin, ettei tiede sinänsä tee uskoa Jumalaan mahdottomaksi. Tieteen tuloksista ei väistämättä seuraa ateismi, sillä muuten vielä suurempi osa tiedemiehistä ja -naisista olisi varmasti ateisteja (ks. aiempi blogini Ateismin lyhyt historia ja kirkon (uskon)kriisi). Mutta on selvää, että uskonnon merkityksellisyydessä on tapahtunut muutoksia: (luonnon)tieteellisten tulosten olemassaolo ei kumoa jumalauskoa, mutta ne vaikuttavat siihen, mitä ihmiset ovat valmiita uskomaan.

Kirkontutkimuskeskuksen tutkija, FT Kimmo Ketola, totesi erään Jumalaa käsittelevän seminaarin yhteydessä, että hänen käsityksensä mukaan noin joka kolmas suomalainen ottaa uskonnolliset kysymykset elämässään vakavasti. Olen pohtinut, voisiko joku muutos teologisessa ajattelussa muuttaa tilannetta niin, että uskonnon vakavasti ottavien määrä nousisi kahteen kolmasosaan?

Eli miten puhua kristillisestä uskosta niin, että se antaisi mielekkäitä ja järkevältä tuntuvia vastauksia ihmisten perimmäisiin kysymyksiin ja huolenaiheisiin?