Miesmallia Ruotsista

Naispuolinen, suomalainen tuttavani oli menossa ruotsalaisen miehen kanssa naimisiin ja oli bileissä Ruotsissa tutustumassa ensi kertaa tämän ystäviin. Juhlissa hän huomasi ajattelevansa ruotsalaisvitsigenren mukaisesti: ”ruotsalaismiehet ovat homoja.” Tuttavani oli hämmentynyt: mistä ihmeestä tällainen ajatus syntyi? Pohdittuaan hetken hän ymmärsi kokemuksensa syntyneen siitä, että ruotsalaismiehet puhuivat avoimesti tunteistaan ja toivat esille herkkiä puoliaan.

Suomessa tunteelliset ja herkät miehet ovat helposti mielletty ”homomaisiksi”, ja tuttavani huomasi järkytyksekseen sisäistäneensä tällaisen miehiin liittyvän asenteen. Homoksi nimittelyllä ei ole Suomessa tarkoitettu, että ajateltaisiin miehen olevan sanan varsinaisessa mielessä homoseksuaali, vaan jotenkin naismaisen herkkä itkupilli vastakohtana pidättyväiselle, rauhalliselle, vakaalle ja turvalliselle John Wayne -miestyypille.

Edellisen tarinan opetus on, että sukupuolirooleihin liittyvät stereotypiat ja normit muuttuvat hyvin hitaasti ja saattavat vaikuttaa mielessämme odotettua pitempään ja enemmän kuin uskallamme itsellemme myöntää. Mainittu tuttavani toimii varhaiskasvattajana enkä usko, että hänen kasvatusfilosofiaansa tietoisella tasolla liittyy poikien tunneilmaisun toppuuttelua tai sen leimaamista epäsopivaksi. Kuitenkin jollain ei niin tietoisella tasolla toisenlaiset miehisyyteen liittyvät odotukset tulivat esille ruotsalaismiesten seurassa.

Pariterapiassa moni nainen ilmaisee toiveensa siitä, että heidän miehensä voisi puhua enemmän ja olla avoimempi tunteistaan – varsin perusteltu toive läheisissä ihmissuhteissa. Valitettavan moni mies on kuitenkin kokenut, ettei heidän avautumisiaan ole otettu riemurinnoin vastaan. Miehet ovat kokeneet, että heidät on herkkinä nähty heikkoina ja turvattomina. Ikään kuin heidän kykynsä kantaa vastuuta ja pitää huolta muista olisi sylin kaipuun myötä haihtunut taivaan tuuliin.

Moni mies on loukkaantunut, kun heidän tunteitansa ei ole pystytty ottamaan vakavasti ja niitä on vähätelty tyyliin ”se on niin söpöä ja vähän huvittavaakin, kun mies puhuu tunteistaan.” Pahimmillaan miehet ovat kokeneet, että heidän puolisonsa on alkanut suhtautua heihin alentuvasti ja halveksien: miehet ovat tunteilullaan menettäneet naisensa silmissä kunniansa. Miesten kertomusten perusteella moni nainen kantaa sisällään edelleen hyvin perinteistä ja rajoittavaa miesmallia. Naisten syvimmät odotukset puolisonsa tunteiden ilmaisua kohtaan näyttävät todellisuudessa olevan ristiriitaisia. Jokainen voisikin käydä Ruotsissa testauttamassa todelliset asenteensa tunteilevia miehiä kohtaan :)

Ravinnon merkitys hengelliselle kasvulle (teksti on alustus tilaisuudessa, jossa keskusteltiin otsikon teemoista)

Ruokaan ja syömiseen liittyvät asiat ovat tänä päivänä paljon esillä. Ruuanlaitosta ja syömisestä saa muun muassa hyvää TV-viihdettä erilaisine kokki- ja ruuanlaitto-ohjelmineen. Oikeanlaisesta ruokavaliosta on tarjolla terveysvinkkejä eri medioissa lukematon määrä.

Ruuan terveydelliset ulottuvuudet ovatkin monien ihmisten erityisenä kiinnostuksen kohteena – näissä yhteyksissä ruokaa lähestytään usein laihduttamisen näkökulmasta, jossa on läsnä myös esteettinen ulottuvuus ja ihmisillä toive mahtumisesta paremmin nykyajan hoikkaan ihannekuvaan. Ruoka on esillä myös eettisenä ja arvoihin liittyvänä asiana. Ruuan tuotantoon, etenkin eläinten kohteluun liittyvät epäkohdat ovat olleet Suomessa paljon esillä. Samoin monet ovat kiinnittäneet huomiota siihen, että ruokaan liittyy monia vakavia ympäristöuhkia, kuten metsien liiallista hakkuuta, eroosiota, vesipulaa ja ilmastomuutosta. Suomalaistenkin niin sanotusta ekologisesta jalanjäljestä noin kolmannes liittyy ruuan tuotantoon.

Ruualla on siis monessa mielessä tänä päivänä paljon merkitystä ja ihmiset suhtautuvat yhä vakavammin siihen, mitä syövät.

Harvemmin julkisessa keskustelussa ruokavalioiden ja syömisen yhteydessä pohditaan erilaisten diettien hengellistä ja uskonnollista merkitystä. Kaikissa maailman uskonnoissa ruualla on kuitenkin tärkeä rooli. Seuraavassa tarkastelen lyhyesti niitä eri ulottuvuuksia, joita ruualle ja syömiselle on eri uskonnoissa annettu. Esille tuotujen näkökulmien rinnalla on olemassa varmasti muitakin tapoja lähestyä asiaa eivätkä esille tuodut näkökulmat ole toisiaan poissulkevia.

Ruokaan ja syömiseen liittyy monen uskonnon piirissä sekä yhteisöllisiä että yhteiskunnallisia ulottuvuuksia. Erilaisten ruokaan liittyvien määräysten avulla pyritään hahmottamaan tarkemmin oman uskonnollisen identiteetin rajoja ja erottumaan kulttuurisesti muista - ruoka ja syöminen erottavat meidät heistä. Varhaisten kristittyjen keskuudessa käytiin kovaa identiteettikiistaa siitä pitääkö kristityksi kääntyneiden omaksua myös juutalaisuuteen liittyvät ruokamääräykset. Apostoli Paavalin edustama näkemys voitti ja juutalaisuuteen liitetyt ruokamääräykset joutuivat kristinuskossa marginaaliin.

Eri uskonnot sisältävät myös erilaisia juhlaperinteitä, joiden aikana perhe- ja lähiomaiset ruokailevat yhdessä ja nauttivat perinteisiä ruokalajeja sekä muistelevat uskonnon keskeisiä tapahtumia. Tuttuina esimerkkeinä juhlaperinteestä voisi mainita joulun-, pääsiäisen- ja juutalaisten sapatin vieton erilaisine aterioineen.

Vaikka syöminen usein toteutuu kodin-, perheen ja pienen yhteisön piirissä, niin moniin uskontoihin on liittynyt ajatus vieraanvaraisuudesta ja siitä seuraava velvollisuus huolehtia oman lähipiirin ulkopuolisistakin lähimmäisistä.  Islamissa almujen antaminen on yksi niin sanotuista viidestä peruspilarista. Almujen antamisen on usein tulkittu nimenomaan velvollisuudeksi ruokkia köyhiä. Evankelista Matteuksen kuvauksessa viimeisestä tuomiosta annetaan jopa ymmärtää, että kristityn pelastuksen ja iankaikkisen elämän ehtona on nälkäisten ruokkiminen ja janoisten juottaminen.

Hindulaisesta uskonnosta ammentanut Mahatma Gandhi paastosi osoittaakseen myötätuntoa Intian kastittomia kohtaan. Gandhille paasto oli myös keino protestoida ja tuoda esille yhteiskunnallista epäoikeudenmukaisuutta ja brittihallinnon harjoittamaa poliittista julmuutta. Myös Vanhan testamentin profeetat korostivat julistuksessaan, että Jumalalle mieluinen paasto pitää sisällään väistämättä myös velvollisuuden ajaa köyhien ja sorrettujen asiaa.

Ruokaan ja syömiseen on uskonnoissa liitetty myös yksilökeskeisempiä näkökulmia. Erilaisia uskonnollisia perinteitä yhdistää se, että erilaiset paastot ja ruokailutottumukset sekä ruumiin tarpeiden hallinta ja askeesi, pohjustavat ihmisen sisäistä valaistumista ja jumalakokemusta.

Erityisesti hindulaisuudessa ja juutalaisuudessa eri ruoka-aineet saavat suorastaan kosmisia merkityksiä ja liittävät ihmiset osaksi suurempia voimia, jotka vaikuttavat maailmassa. Tänään kuulemme erityisesti perinteisestä intialaisesta terveystiedosta, ayurvedasta, ja sen eri ruoka-aineille antamasta merkityksestä.

Kristinuskossa ei hindulaisuuden ja juutalaisuuden tapaan nähdä, että tietyillä ruuilla sinänsä olisi suoraan vaikutusta ihmisen hengelliseen tilaan, mutta ruokaan liittyvillä asenteilla, kuten ylettömällä mässäilyllä, kylläkin. Tosin kristillisissä luostareissa pääsääntöisesti pidättäydyttiin lihan syömisestä ja suosittiin kasvisravintoa, koska lihan syömisen ajateltiin vaikeuttavan keskittymistä hengellisiin harjoituksiin. Lisäksi ehtoollisaterialla, jossa Kristus itse on läsnä leivässä ja viinissä, ajatellaan olevan suoria hengellisiä vaikutuksia, kuten syntien anteeksi saaminen ja rakkauden lisääntyminen lähimmäisiämme kohtaan.

Vaikka eri uskonnoissa on liitetty erilaisia näkemyksiä ruokaan ja syömiseen, niin kaikkia uskonnollisia traditiota yhdistää rohkaiseminen kohtuullisuuteen ja itsehillintään. Näiden asenteiden omaksuminen ei ole kulutuskeskeisessä yhteiskunnassa kovin helppoa, jossa tuotevalikoima tuntuu lähes rajattomalta. Kohtuullisuutta vaikeuttavat myös erilaiset kevyttuotteet, jotka mahdollistavat (liiallisen) syömisen ja juomisen itsekurin sijasta.

Samoin tämä aika korostaa tietynlaista elämän helppoutta ja mukavuutta. Uskonnot taas korostavat, että hengellinen elämä ja korkeiden ideaalien tavoittelu on usein vaikeaa ja vaatii meiltä joskus koviakin uhrauksia. Uskonnollisissa traditioissa elämän vaikeuden korostaminen ei kuitenkaan ole itsetarkoitus, sillä itsensä hillitsemään kykenevä ihminen on ennen kaikkea vapaa – hän on vapaa muun muassa kaupallisuudesta ja sen tarjoamasta näköalattomasta kuluttamiseen keskittyvästä elämäntavasta ja maailmakuvasta. Hän on vapaa näkemään sen, mikä elämässä on todella tärkeää ja olennaista.

Kirjallisuutta

Maiju Lehmijoki-Gardner: Askeettien pidot

Miten terapia vaikuttaa (psykoterapeutin opintojen lopputyö)

 

Johdanto
Ensimmäisten psykoterapiakoulutukseen liittyvien teoriapäivien yhteydessä kouluttajamme kertoi hämmentävän tuntuisista tutkimustuloksista. Psykologian professori Michael J. Lambertin tutkimusten mukaan terapeuttisen hoidon vaikuttavuudesta 15 % selittyy eri terapiatekniikoiden käytöllä. Terapiatekniikan merkitys hoidon onnistumisen kannalta on siten yhtä suuri kuin niin sanottujen plasebo- eli lumevaikutusten. Nämä tiedonjyvät eivät olleet erityisen rohkaisevia tilanteessa, jossa edessä oli vielä täydet kolme vuotta terapiakoulutusta. Kuinka mielekkäänä voidaan pitää sellaista vuosia kestävää koulutusta, joka antaa vaatimattomalta tuntuvat edellytykset tuloksellisen terapiatyön tekemiseen? Päätin tutustua kouluttajan mainitseman tutkijan ajatuksiin tarkemmin.

Michael J. Lambertin kirja Prevention of Treatment Failure ja hänen toimittamansa kirja Bergin and Garfield`s Handbook of Psychotherapy and Behavior Change muodostavat keskeisen osan tämän lopputyön lähdeaineistosta. Kirjoissa pyritään vastaamaan sellaisiin kysymyksiin, kuten kuinka usein asiakkaat saavat apua terapeuttisesta hoidosta ja mitkä eri tekijät selittävät terapioiden vaikuttavuutta. Suomalaisen näkökulman terapian vaikuttavuutta käsittelevään tutkimukseen saa Helsingin Psykoterapiatutkimus -hankkeen väliraporteista. Tässä lopputyössä on hyödynnetty raporttia Psykoterapioiden vaikuttavuus viiden vuoden seurannassa.



Toteutus ja rakenne
Lopputyötä varten haastattelin kevättalvella 2011 neljää Helsingin seurakuntayhtymän perheasiainneuvottelukeskuksen perheneuvojaa, kolmea naista ja yhtä miestä. Haastateltavat perheneuvojat ovat toimineet terapeutteina vähintään kymmenen vuotta ja enimmillään yli kaksikymmentä vuotta. Kahdella haastateltavista oli valtiotieteiden maisterin tutkinto, yhdellä sosionomin ja yhdellä psykologin koulutus. Kolmen terapiakoulutuksissa korostui pari- ja perheterapeuttinen näkökulma ja yhdellä haastateltavista oli koulutus yksilöterapeutiksi. Kaikki haastateltavat ovat oikeutettuja käyttämään psykoterapeutin ammattinimikettä. Kahdella haastateltavista oli myös työnohjaajan pätevyys.

Halusin selvittää ennen kaikkea perheneuvojien ajatuksia heidän työnsä vaikuttavuudesta sekä heidän näkemyksiään siitä, mikä terapiatyössä on kaikkein olennaisinta. Tämän rajauksen takia monia haastatteluissa esiin nousseita teemoja ei ollut mielekästä käsitellä tässä lopputyössä. Myös luettu teoriakirjallisuus ohjasi haastattelumateriaalin käyttöä niin, että tietyt haastatteluissa esitetyt kysymykset nousivat muita tärkeimmiksi. Luetun kirjallisuuden perusteella erityisen kiinnostava kysymys on, kuinka hyvin tai huonosti psykoterapiaa tutkivien ja käytännön terapiatyötä tekevien ajatukset vastaavat toisiaan. Kirjallisuudessa tuotiin nimittäin esille, että tutkimuksen ja käytännön työn välillä on monesti vaikeasti ylitettävä kuilu: psykoterapeutit eivät useinkaan koe psykoterapiatutkimuksia hyödyllisiksi työnsä kannalta.

Lopputyö on jaettu kolmeen päälukuun, joissa esitellään tutkimuksista nousevia näkökulmia ja perheneuvojien ajatuksia. Jokaiseen päälukuun on myös liitetty alaluku tai oma kappaleensa, jossa tuodaan esille pari- ja perheterapeuttinen näkökulma käsiteltävään aiheeseen.

Ensimmäisessä pääluvussa luodaan katsaus vaikuttavuustutkimuksiin. Erityisesti keskitytään siihen, minkälaisia hoitotuloksia lyhyiden terapioiden avulla on saatu. Painotus lyhyisiin terapioihin on valittu kahdesta syystä. Ensinnäkin niistä on olemassa enemmän vaikuttavuustutkimuksia kuin pitkistä hoidoista. Toiseksi perheasiainneuvottelukeskuksessa tarjottu hoito on kestoltaan lyhytaikaista ja siten paremmin vertailtavissa lyhyistä terapioista saatuihin tutkimustuloksiin. Näin oli ainakin haastateltujen perheneuvojien osalta: heidän antamansa hoidot kestivät pääsääntöisesti 1–30 käyntikertaa. Terapian pituuteen perheasiainneuvottelukeskuksessa ei niinkään vaikuta jonkin tietyn terapiasuuntauksen hyödyntäminen, vaan enemmän se, että apua tarvitsevia ihmisiä on hyvin paljon odottamassa hoitoon pääsyä. Annetuille hoidoille on siksi asetettava tiukat aikarajat.

Luvussa 1.1. käsitellään pari- ja perheterapian vaikuttavuutta tutkimusten perusteella. Luvuissa 1.2. ja 1.3. perheneuvojat arvioivat oman työnsä vaikuttavuutta sekä pohtivat suhdettaan erilaisiin palautejärjestelmiin. Perheasiainneuvottelukeskuksessa on kerätty palautetta terapiansa päättäneiltä asiakkailta syksystä 2009 kevättalveen 2011. Kerätyn palautteen avulla on kysytty asiakkaiden kokemuksia perheneuvonnan palveluista. Erilaiset palautejärjestelmät ovat osoittautuneet hyödyllisiksi: etenkin käynnissä olevien hoitojen arvioinnilla ja monitoroinnilla on voitu merkittävästi parantaa terapiahoitojen tuloksellisuutta.

Vaikuttavuustutkimukset paljastavat sen mielenkiintoiselta tuntuvan seikan, että eri psykoterapiasuuntauksiin perustuvat hoidot ovat vaikutukseltaan suunnilleen samanlaisia. Ei ole pystytty osoittamaan, että jokin tietty terapeuttinen hoitomenetelmä olisi ylivertainen muihin verrattuna. Tutkimuksissa on havaittu, että onnistuneissa psykoterapioissa on monia niin sanottuja yhteisiä nimittäjiä (eng. common factors), jotka hyvin pitkälle selittävät asiakkaiden saamaa hyötyä annetuista hoidoista. Nämä yhteiset nimittäjät eivät liity johonkin tiettyyn psykoterapiasuuntaukseen millään erityisellä tavalla. Edellä mainittuja aiheita käsitellään syvällisemmin sekä tutkimuksen että perheneuvojien näkökulmasta toisessa luvussa.

Tutkimukset osoittavat, että terapeuttien taidoissa on huomattavia eroja. Joillakin terapeuteilla näyttäisi olevan sellaisia henkilökohtaisia ominaisuuksia, jotka tekevät heistä erityisen soveltuvia terapeutin ammattiin. Onkin esitetty, että terapian vaikuttavuuden parantamisen näkökulmasta nämä hyvät terapeutit ovat avainasemassa: kuinka heidän taitojaan voisi opettaa myös muille terapeuteille.

Kolmanteen lukuun on koottu tutkimustietoa siitä, minkälaisia ominaisuuksia hyvillä terapeuteilla on. Luvussa 3.1. perheneuvojat kertovat oman näkemyksensä hyvän terapeutin ominaisuuksista. Perheneuvojien esittämät hyvän terapeutin kriteerit saivat tukea tutkimuksista, mutta kiinnostavia erojakin löytyi tutkijoiden ja perheneuvojien väliltä.

Työn lopussa olevassa Pohdinta-osiossa tuon esille erityisesti sen, minkälaisia ajatuksia psykoterapian vaikuttavuutta käsittelevät tutkimukset ja perheneuvojien haastattelut ovat herättäneet minussa tulevana terapeuttina.


1. Psykoterapian vaikuttavuus
Empiiriset tutkimukset osoittavat, että psykoterapia on tehokas hoitomuoto mielenterveyden häiriöihin. Suurella osalla ihmisistä masennus- ja ahdistusoireet vähenevät, työkyky kohenee ja ihmissuhteet paranevat psykoterapian avulla. Vaikuttavuustutkimukset eivät tosin anna täysin yksiselitteistä kuvaa siitä, kuinka moni todella hyötyy saamastaan hoidosta, sillä tutkimustuloksissa voi olla suuriakin eroja. Tärkeää on myös huomioida se, että osan tila heikkenee terapian aikana.

Tarkasti kontrolloiduissa vaikuttavuustutkimuksissa on havaittu, että 2/3 asiakkaista hyötyi saamastaan hoidosta jo neljäntoista terapiaistunnon jälkeen. Jotkut tutkimukset osoittavat vaatimattomampia hoitotuloksia: lähes puolet asiakkaista, joilla on todettu jokin mielenterveyden häiriö, tarvitsevat terapiaa vielä parinkymmenen istunnon jälkeen hyötyäkseen saamastaan hoidosta. Helsingin psykoterapiatutkimuksessa on verrattu keskenään kahden lyhytterapian , pitkän psykodynaamisen hoidon ja psykoanalyysin vaikuttavuutta viiden vuoden seuranta-aikana. Tutkimuksen perusteella noin puolet mielialahäiriöistä kärsivistä ja yli kaksi kolmasosaa ahdistuneisuushäiriöstä kärsivistä toipui. Viiden vuoden seurannassa lyhyillä terapioilla ja pitkällä psykodynaamisella terapialla saadut hoitotulokset olivat samankaltaisia. Viiden vuoden kohdalla psykoanalyysi osoittautui muita vaikuttavammaksi hoitomuodoksi. Kaikkien neljän hoitomuodon osalta terapian vaikuttavuus oli suurimmillaan hoidon päättyessä. Helsingin psykoterapiatutkimuksen raportista ei voida vetää sitä johtopäätöstä, että psykoanalyyttinen hoito sinänsä olisi muita hoitoja tehokkaampaa. Sen sijaan voidaan päätellä tässä vaiheessa, että pidemmät terapiasuhteet saavat aikaan parempia hoitotuloksia viiden vuoden seuranta-aikana.

Edellä mainittujen tutkimustulosten arvoa vähentää se, että tarkasti kontrolloidut tutkimusasetelmat, joissa noudatetaan tiukasti jonkun tietyn terapiasuuntauksen käytänteitä, eivät useinkaan vastaa suurinta osaa ”luonnollisista” terapiatilanteista. Tarkasti kontrolloidut tutkimukset antavat terapian vaikuttavuudesta monesti todellista paremman kuvan. Helsingin psykoterapiatutkimuksella on tämän lisäksi omat erityiset heikkoutensa: merkittävä osa lyhytterapiassa käyneistä koehenkilöistä sai muutakin kuin varsinaiseen tutkimukseen liittyvää psykiatrista hoitoa (yli 70 %). Tutkimusraportissa todetaan, että huomattava osa lyhyissä terapioissa havaitusta vaikuttavuudesta selittyy muulla hoidolla.


1.1. Pari- ja perheterapian vaikuttavuus
Luetun kirjallisuuden perusteella ei syntynyt yksiselitteistä kuvaa pari- ja perheterapian vaikuttavuudesta. Tämä johtuu osaltaan siitä, että niitä on tutkittu verrattain vähän. Tällä hetkellä käsitykset mainittujen terapioiden vaikuttavuudesta perustuvat lähinnä hoitotilanteissa saatuihin kokemuksiin eivätkä niinkään suunniteltuihin kokeellisiin tutkimuksiin. Jotkut tutkimukset viittaavat siihen, että noin 50 % pareista saavuttaa pariterapian avulla toivotun lopputuloksen luonnollisissa hoitotilanteissa. Toiset tutkimukset viittaavat vaatimattomimpiin hoitotuloksiin, sillä näiden tutkimusten mukaan vain noin 40 % pariskunnista hyötyy pariterapiasta. Pariterapiassa saavutettu hyöty näyttää tutkimusten perusteella vähenevän ajan myötä merkittävästi. Tutkimuksissa on viitteitä siitä, että pariterapiasta hyötyy erityisesti mielenterveydenongelmista kärsivä mies, jonka puolisolla ei ole mielenterveydenongelmia. Vastaavassa tilanteessa oleva nainen taas hyötyy yksilöterapiasta pariterapiaa enemmän. Masennuksen, liikalihavuuden ja päihdeongelmien hoidossa pariterapialla on saatu aikaan hyviä tuloksia.

Perheterapian vaikuttavuutta käsittelevissä tutkimuksessa on keskitytty arvioimaan perheterapian hyödyllisyyttä joidenkin tarkasti määriteltyjen ongelmien hoidossa eikä niinkään pyritty vertailemaan eri terapiasuuntausten paremmuutta yleisellä tasolla. Tämä tutkimusasetelma on seurausta siitä, että perheterapeutit hyödyntävät hyvin laajasti eri terapiasuuntausten hoitomalleja sen sijaan, että pitäytyisivät tiukasti yhteen terapiasuuntaukseen ja siihen perustuviin hoitomenetelmiin. Tutkimusten perusteella näyttää siltä, että jotkut perheterapiasuuntaukset, kuten strukturaalinen perheterapia, soveltuvat erityisen hyvin esimerkiksi nuorten käytöshäiriöiden ja päihdeongelmien hoitoon. Perheterapeuttisilla, psykoedukatiivisilla interventioilla, on puolestaan saatu hyviä tuloksia skitsofrenian hoidossa ja niillä on pystytty estämään asiakkaiden tilanteen paheneminen.

Yksilö, pari- ja perheterapeuttinen hoito ovat tutkimusten mukaan kiistatta hyödyllisiä monille ihmisille. Joidenkin arvioiden mukaan 30–50 % terapia-asiakkaista ei kuitenkaan hyödy saamastaan hoidosta. Tämän lisäksi on arvioitu, että 5–10 %:lla aikuisista heidän henkinen tilansa heikkenee hoidon aikana ja lasten ja nuorten kohdalla vastaava luku on jopa 12–24 %. Näistä tutkimustuloksista ei voi vetää sitä johtopäätöstä, että terapeuttinen hoito yksin selittäisi asiakkaiden tilan huononemista.


1.2. Perheneuvojien arviointia työnsä vaikuttavuudesta
Perheneuvojia pyydettiin arvioimaan oman työnsä vaikuttavuutta: kuinka moni asiakkaista hyötyy terapiasta, kuinka monen tilanne ei juuri muutu terapiassa ja kuinka monessa tapauksessa asiakkaiden tila huononee hoidosta huolimatta.

Perheneuvojien mukaan terapian vaikuttavuutta on vaikea arvioida monestakin syystä. Ensinnäkin mitään tutkittua tietoa asiasta ei ole olemassa, eikä perheasiainneuvottelukeskuksessa kerättyä asiakaspalautetta ole vielä ehditty analysoida. Pari- tai perheterapiasta saadun hyödyn arviointia vaikeuttavat palautteen puuttumisen lisäksi muutkin seikat, kuten se, että puolisoilla saattaa olla hyvin erilaiset odotukset suhteessa annettuun terapiaan. Tällöin saman terapian käyneet ihmiset voivat antaa täysin erilaisen arvion saamastaan hoidosta. Lisäksi haastateltavat toivat esille, että on ihmisiä, joiden ongelmat ovat niin vakavia, etteivät he todennäköisesti koe hyötyvänsä terapeuttisesta hoidosta.

Haastateltavien arvion perusteella perheasianneuvottelukeskuksessa annetaan laadukasta terapiaa, mutta heidän käsityksensä sen vaikuttavuudesta kuitenkin vaihtelivat suuresti. Optimistisimman arvion mukaan sellaisia asiakkaita, joiden tila heikkenee hoidon aikana, ei ole. Kaksi haastateltavista uskoi, että 5–10 %:lla asiakkaista tilanne huononee hoidon aikana. Yksi haastateltavista ei pystynyt arvioimaan työnsä vaikuttavuutta tarkasti prosenttiluvuilla, vaan totesi, että suurin osa asiakkaista hyötyy saamastaan hoidosta. Muiden haastateltavien mukaan terapiasta hyötyy 50–80 % asiakkaista. Asiakkaita, jotka eivät juuri hyödy terapiasta, oli perheneuvojien mukaan 20–40 %.

Perheneuvojien esittämiä arvioita työnsä vaikuttavuudesta voidaan selittää monella tavalla. Yksi mahdollisuus on, että perheasiainneuvottelukeskuksessa työskentelee keskimääräistä parempia terapeutteja, ainakin tämän suppean otoksen perusteella. Tietty varovaisuus on kuitenkin paikallaan arvioitaessa perheneuvojien työn vaikuttavuutta. Terapeuteilla on taipumus olla liian optimistisia työnsä tuloksellisuuden suhteen. Erään tutkimuksen mukaan lähes puolet psykoterapeuteista oli vakuuttunut siitä, ettei heidän antamansa hoidon aikana yhdenkään asiakkaan tila ollut heikentynyt. Tietty ylioptimistisuus on psykoterapiatyössä hoidollisestakin näkökulmasta perusteltua, sillä se auttaa terapeuttia työskentelemään sinnikkäästi hyvin vaikeiden asiakkaiden kanssa ja motivoi tekemään henkisesti kuormittavaa työtä. Kuten yksi haastateltavista perheneuvojista totesi, että työ kävisi liian raskaaksi, jos ei uskoisi suurimman osan asiakkaista hyötyvän saamastaan hoidosta.

Perheneuvonnan työn hyvää vaikuttavuutta voidaan osittain selittää myös asiakaskunnalla. Haastateltavien mukaan perheasiainneuvottelukeskuksen tyypillinen asiakas on lapsiperhe, jossa kärsitään eri laatuisista parisuhdeongelmista, usein miehen puhumattomuudesta. Yleensä asiakkaat ovat koulutettuja, työssäkäyviä helsinkiläisiä, jotka kuuluvat hyvin toimeentulevaan keskiluokkaan. Työväenluokkaa on jonkin verran, mutta työttömiä asiakaskunnassa on vähän. Suurin osa neuvottelukeskuksen asiakkaista on psyykkisesti melko hyvinvoivia, esimerkiksi vaikeasti päihdeongelmaiset ihmiset ohjataan muualle hoitoon. Myös pitkät jonotusajat karsivat hyvin vaikeassa elämäntilanteessa olevia ihmisiä pois asiakaskunnasta, sillä tällaiset ihmiset eivät jaksa odottaa viikkokausia päästäkseen hoitoon.

Neuvottelukeskuksessa lapsiperheiden määrä korostuu siitä syystä, että heidän hoitoon pääsynsä on haastateltavien mukaan priorisoitu. Koulutettujen keskiluokkaisten suuri osuus puolestaan selittyy sillä, että ”terapiamaailma” ja erityisesti keskusteluun painottuvat hoitomuodot koskettavat nimenomaan koulutettua keskiluokkaa. Muutama haastateltava painotti, että kyky hahmottaa asioita keskustelemalla paranee koulutuksen myötä. Tässä suhteessa perheasianneuvottelukeskuksessa tarjottu terapia rajaa joitakin asiakasryhmiä automaattisesti hoidon ulkopuolelle, koska käytössä olevat hoitomuodot edellyttävät myös asiakkailta taitoja ja valmiuksia, esimerkiksi tiettyä määrää verbaalista lahjakkuutta. Erään perheneuvojan mukaan koulutettu keskiluokka korostuu asiakkaissa myös siksi, että he vaativat parisuhteilta ja elämältä ylipäätänsä enemmän kuin alempiin tuloluokkiin kuuluvat ihmiset. Niin sanotut duunaritaustaiset ihmiset ovat elämänsä suhteen realistisempia eivätkä niin herkästi lähde terapiaan ratkomaan ongelmiaan, vaan yrittävät pärjätä omin voimin vaikeuksistaan huolimatta.


1.3. Palautteen hyödyntämisestä terapiatyössä
Vaikuttavuustutkimuksissa korostetaan, että on olemassa menetelmiä, joiden avulla terapian tuloksellisuutta voidaan parantaa. Esimerkiksi käynnissä olevien terapioiden jatkuvalla seurannalla on onnistuttu parantamaan hoitotuloksia nimenomaan niissä tapauksissa, joissa hoito ei ole edennyt myönteisellä tavalla ja on ollut vaarassa epäonnistua. Tutkimuksissa on asetettu kyseenalaiseksi terapian jälkeen kerätyn palautteen arvo. Ihmisillä on nimittäin taipumus jälkikäteen liioitella saamansa terapian vaikuttavuutta, ja näin terapiahoitoa tarjoaville yhteisöille syntyy virheellinen kuva antamiensa palveluiden todellisesta laadusta.

Terapian aikana kerätyn palautteen avulla terapeutti saa jatkuvasti tietoa siitä, hyötyykö asiakas saamastaan hoidosta. Jos asiakas ei hyödy, niin terapeutilla on mahdollisuus ottaa käyttöön toimivampia työtapoja. Tutkimusten mukaan ne terapeutit, jotka aktiivisesti hyödynsivät saamaansa palautetta, onnistuivat myös parhaiten terapiatyössään. Syy tähän on se, että terapeuttien kyky arvioida oikein hoitojen edistymistä pelkän kokemuksensa ja intuitionsa varassa on hyvin rajallinen.

Perheneuvojilta kysyttiin, miten heidän työtään arvioidaan ja miten he suhtautuisivat siihen, että heidän antamista terapioista kerättäisiin palautetta jo hoitojen aikana. Lisäksi kysyttiin, onko perheneuvonnassa tietoa siitä, keiden terapeuttien työ on erityisen tuloksellista.

Vaikka perheasiainneuvottelukeskuksessa ei kerätä järjestelmällisesti palautetta meneillään olevista hoidoista eikä jo kerättyjä asiakaspalautteita ole ehditty analysoida, niin perheneuvojat kokivat arvioivansa työtään monella tavalla. Asiakkailta usein kysytään heidän kokemuksiaan jo hoidon aikana: onko terapialla saavutettu toivottua helpotusta elämään ja onko asiakkaiden kannalta tärkeitä asioita käsitelty terapiaistunnoissa. Haastateltavat tosin epäilivät, kuinka rehellisesti asiakkaat uskaltavat sanoa mielipiteensä terapian edistymisestä. Joskus palaute tulee siinä muodossa, että asiakas lopettaa terapian kesken. Osa perheneuvojista kertoi tekevänsä muistiinpanoja istuntojen jälkeen ja kirjaavansa muistiin tärkeiltä tuntuvia havaintoja terapian edistymisestä, esimerkiksi perheenjäsenien vuorovaikutuksessa tai tunteen ilmaisussa tapahtuneita muutoksia. Oman työn arviointiin perheneuvojat saavat tukea lisäksi toisilta ammattilaisilta: työnohjaajilta, muilta työtovereilta ja esimieheltä. Parityöskentely tarjoaa erinomaisen mahdollisuuden saada välitöntä palautetta pidetyistä terapiaistunnoista.

Haastateltavat suhtautuivat ajatukseen terapiatyönsä monitoroinnista periaatteessa myönteisesti, mutta ajatus palautteen keräämisestä herätti myös huolta ja kriittisiä kysymyksiä. Yksi haastateltavista toi painokkaasti esille, että kaikki palautejärjestelmät ovat hyväksyttävissä, kunhan ne ovat asiakkaan näkökulmasta perusteltuja eivätkä häiritse asiakkaan eheytymistä terapiaprosessissa eivätkä lisää terapeutin työtaakkaa. Haastateltavat olivat huolissaan, että palautejärjestelmät ja kyselykaavakkeet muuttavat terapiasuhteita kaavamaiseen suuntaan. Terapeutit alkavat miettiä liikaa mahdollista palautetta eivätkä keskity siihen, mitä asiakkaat todella kertovat omasta elämästään terapiaistunnoissa. Lisäksi useampi perheneuvojista toi esille epäilyksensä, tavoitetaanko kyselylomakkeiden välityksellä terapiaprosessin olennaiset ulottuvuudet. He muistuttivat myös, että terapioiden arviointia motivoivat muutkin kuin asiakkaisiin liittyvät näkökulmat, esimerkiksi taloudelliset intressit.

On selvää, että vaikuttavuustutkimukset kiinnostavat erityisesti monia psykoterapiaa rahoittavia julkisia tahoja: maksajien intresseissä on tunnistaa mahdollisimman tehokkaat ja taloudelliset hoitomuodot. Vaikka tutkimuksia motivoivat osin taloudelliset intressit, niin myös terapia-asiakkaat hyötyvät siitä, että terapeuttisista hoidoista saadaan tarkempaa tietoa ja heille osataan tarjota parasta mahdollista apua. Vaikuttavuustutkimusten keskeisenä tavoitteena on tehdä terapiasta asiakaslähtöisempää. Palautejärjestelmien avulla terapia-asiakkaan oma kokemus tulee paremmin esille ja annettuja hoitoja on mahdollista tarvittaessa parantaa asiakkaan hyödyksi. Palautejärjestelmiin liittyy kuitenkin vielä monta avointa kysymystä: ei ole esimerkiksi olemassa selkeitä kriteereitä sille, miten terapian vaikuttavuutta tulisi arvioida.

Yksi perheneuvojista perusteli varautuneisuuttaan palautejärjestelmiä kohtaan sillä, että terapeutit ovat lähtökohtaisesti hyvin kriittisiä omaa työtänsä kohtaan. Ja monesti riittämättömyyden tunteet kalvavat terapeutin mieltä hänen pohtiessaan asiakassuhteitaan. Tällaisessa tilanteessa ei mielellään enää ota vastaan palautetta, etenkään jos se on kielteistä. Haastateltava epäili, ettei palautetta suostuttaisi keräämään perheasiainneuvottelukeskuksessa, jos perheneuvojien työtä arvioisi jokin työyhteisön ulkopuolinen taho.

Varautuneisuus palautteen keräämistä kohtaan näkyy myös perheasiainneuvottelukeskuksessa käytössä olevasta palautelomakkeesta. Palautteessa ei esimerkiksi kysytä, keneltä perheneuvojalta asiakkaat ovat saaneet hoitoa. Eräs haastateltava piti mahdollisena, ettei palautteessa pyydetä yksilöimään hoitoa antanutta terapeuttia sen tähden, etteivät terapeutit halua saada julkisesti kielteistä palautetta. Toinen haastatelluista perheneuvojista piti arviointijärjestelmien luomista hyvin arveluttavana, jopa vaarallisena, koska se saattaisi synnyttää työyhteisössä eri terapiakoulukuntien välisiä kiistoja. Erityisesti jos palautteesta ilmenisi, että eri koulutuksen saaneilla perheneuvojilla olisi työn laadussa selviä eroja. Kaikki haastateltavat eivät kuitenkaan uskoneet, että perheasiainneuvottelukeskuksessa kytee koulukuntien välisiä kiistoja, sillä siellä arvostetaan enemmän ammattitaitoa kuin joitakin tiettyjä terapiakoulutuksia. Edellisen arvion esittänyt perheneuvoja totesi, että ei-teologina työskentelyyn kirkossa liittyvät omat haasteensa, koska pappien sanomisien painoarvo on muita ammattiryhmiä suurempi.

Haastattelujen perusteella terapiasuhteiden monitorointi perheneuvonnassa herätti ristiriitaisia tunteita ja ajatuksia. Erityistä huolta aiheutti se, miten oma asema työyhteisössä mahdollisesti muuttuisi kerätyn palautteen perusteella, jos sitä käsiteltäisiin julkisesti. Tämä huoli tuntuu sikäli turhalta, ettei mikään tekijä pakota käsittelemään yhden perheneuvojan työstä kerättyä palautetta koko työyhteisön kanssa. Palautteen keräämisen ohella pitäisi olla mietittynä keinoja, joilla terapeutit voivat tarvittaessa parantaa työnsä vaikuttavuutta. Pelkän kriittisen palautteen saaminen ilman tietoa siitä, kuinka työssään voi kehittyä, tuskin hyödyttää ketään. Eräissä tutkimuksissa on esitetty menetelmiä, joiden avulla terapeutit pystyvät hyödyntämään saamaansa palautetta jo hoitojen aikana.


2. Eri terapiasuuntausten vertailua
Tutkimukset eivät ole osoittaneet vahvaa linkkiä jonkin tietyn psykoterapiasuuntauksen ja hoidon vaikuttavuuden välillä. Joissakin kansainvälisissä tutkimuksissa kognitiivis-behavioraaliset psykoterapiat ovat osoittautuneet muita hoitoja tehokkaimmiksi joidenkin psyykkisten ongelmien osalta.

Tutkimusten perusteella on myös syytä epäillä, onko terapian vaikuttava tekijä se, mikä sen teorioiden perusteella pitäisi olla. Ei ole pystytty osoittamaan, että esimerkiksi kognitiivisen terapian hyöty, vaikkapa masennuksen hoidossa, olisi seurausta asiakkaan ajatusmallien muuttumisesta. Ylipäätänsä ei ole pystytty löytämään sellaisia tekniikoita tai osatekijöitä, jotka olisivat välttämättömiä onnistuneessa terapiassa.

Edellä mainitut tutkimustulokset ja terapiasuuntausten suuri määrä ovat johtaneet siihen, että valtaosa terapeuteista ei halua sitoutua vain yhden suuntauksen kannattajaksi, vaan eri terapiasuuntauksista nousevia toimintamalleja pyritään hyödyntämään rinnakkain. Käytännössä tästä voi seurata se, että saman koulutuksen saaneet terapeutit voivat antaa samalle asiakkaalle hyvin erilaista psykoterapeuttista hoitoa. On siis jossain määrin sattumanvaraista ja terapeutista riippuvaista, minkälaista hoitoa mihinkin psyykkiseen oireeseen on tarjolla.

Erilaisia terapiasuuntauksia yhdistävää hoitoa kutsutaan integratiiviseksi psykoterapiaksi. Tutkimuksissa on huomautettu, että todellisuudessa monet terapiasuuntaukset jo itsessään ovat intergratiivisia. Esimerkiksi tunnekeskeisessä pariterapiassa on löydettävissä vaikutusta muun muassa strategisista ja strukturaalisista terapiasuuntauksista. Monet terapiasuuntaukset ovat syntyneet aiempien pohjalta ja paikkaamaan niissä havaittuja rajoitteita. Uudet terapiasuuntaukset ovat usein eräänlaisia synteesejä aiemmista terapiamuodoista, joista on pyritty poistamaan niihin sisältyvät huonot puolet ja säästämään hyödylliset osatekijät. Kaikkiin uusiinkin suuntauksiin jäävät omat puutteensa, joita myöhemmät, uudet terapiamuodot, yrittävät puolestaan korjata.

Perheneuvojilta kysyttiin, mitä ajatuksia heissä herättää tieto siitä, ettei eri psykoterapiasuuntausten vaikuttavuudessa ole juuri eroja. Perheneuvojia tämä tieto ei yllättänyt. Kaikilla haastateltavilla oli jokin tietty terapiasuuntaus, joka erityisesti puhutti heitä, mutta muidenkaan suuntausten hyödyllisyyttä hoitotyössä ei haluttu kiistää. Perheneuvojat itsekin ammensivat eri terapiasuuntauksista omaan työhönsä, esimerkiksi psykodynaamisesta, systeemisestä, narratiivisesta ja voimavarasuuntautuneesta terapiasta sekä tunnekeskeisestä pariterapiasta. Yksi haastatelluista perheneuvojista mainitsi työtapansa nimenomaan integratiiviseksi.

Se, että eri terapiamuotoihin perustuva hoito on vaikuttavuudeltaan samankaltaista, voidaan tutkimusten perusteella selittää ainakin kolmella tavalla: 1) eri teorioihin perustuvat hoidot saavuttavat samoja päämääriä eri prosessien kautta, 2) todellisuudessa terapiamuotojen välillä on eroja, joita nykyiset tutkimusmenetelmät eivät kuitenkaan pysty tuomaan esille, 3) suurimmassa osassa terapioista on yhteisiä parantavia elementtejä, jotka eivät kuitenkaan ole osa mitään teoriaa tai menetelmää. Tällä hetkellä ei ole riittävästi tutkimustietoa, jonka avulla pystyttäisiin varmuudella selittämään eri terapioiden vaikuttavuuden samankaltaisuutta. Tutkimuksissa ollaan kuitenkin erityisen kiinnostuneita terapioihin liittyvistä yhteisistä nimittäjistä (eng. common factors).


2.1. Yhteiset nimittäjät
Eri terapioissa vaikuttavat yhteiset nimittäjät häivyttävät eri terapiasuuntausten välisiä eroja, mutta samalla ne paljastavat, ettei mikään yksittäinen terapeuttinen hoitomuoto pysty selittämään asiakkaan saamaa hyötyä annetusta terapiasta. On esitetty, että yhteiset nimittäjät selittävät teorioita paremmin terapiasta saatua hyötyä. Tämä pätee erityisesti niissä tapauksissa, joissa asiakkaiden kokemat psyykkiset ongelmat eivät ole erityisen vaikeita. Vaikeiden mielenterveyden häiriöiden kohdalla asiakkaissa tapahtuva muutos ei enää selity pelkästään yhteisillä nimittäjillä, sillä vaikeasti psyykkisesti häiriintyneet ihmiset tarvitsevat monesti terapian lisäksi muutakin hoitoa, kuten lääkkeitä. Lisäksi terapioiden vaikuttavuuden välillä syntyy eroja vaikeiden psyykkisten häiriöiden kohdalla.

Terapian onnistumisen kannalta tärkeitä yhteisiä nimittäjiä on useita. Tutkimuksissa korostettiin terapeutin ja asiakkaan välisen yhteistyösuhteen ja vuorovaikutuksen merkitystä. Terapeutin on tärkeää rakentaa luottamuksellinen ilmapiiri, herättää asiakkaan usko muutokseen ja siihen, että joku voi todella auttaa häntä. Terapeutin on tärkeää antaa asiakkaalle tarvittaessa tukea ja neuvoja sekä auttaa asiakasta jäsentämään omaa elämäänsä ja lisäämään itsetuntemustaan. Itsetuntemus lisääntyy erityisesti silloin, kun asiakas saa tutustua oman persoonallisuutensa ongelmallisiin puoliin ja ilmaista tunteitaan vapaasti. Olennaista on myös, että terapeutti pystyy toimimaan uskottavalla tavalla jonkin terapeuttisen teorian puitteissa. Terapeutin pitää pystyä selittämään asiakkaalle, mistä hänen ongelmansa johtuvat ja millä keinoin vaikeita oireita voidaan helpottaa. Terapeuttinen setting on myös yksi yhteisistä nimittäjistä: hoidolle on varattu tietty aika ja paikka.

Tutkimuksissa tuotiin esille, että yhteisten nimittäjien merkityksen arvioiminen perheterapeuttisessa kontekstissa on vielä selvittämättä. Perheterapiassa on kuitenkin ainakin kolme sille ominaista yhteistä nimittäjää, jotka on voitu tunnistaa: suhteiden käsitteellistäminen, laajennettu suora hoitosysteemi ja laajennettu terapeuttinen liittouma. Suhteiden käsitteellistämisellä tarkoitetaan sitä, että terapeutti pitää mielessään koko perhesysteemin, vaikka olisikin vuorovaikutuksessa vain yhden systeemin osan kanssa. Terapeutti yrittää olla positiivisessa vuorovaikutuksessa kaikkien systeemien osien kanssa riippumatta siitä, ketkä ovat läsnä hoitotilanteessa. Laajennetulla suoralla hoitosysteemillä tarkoitetaan sitä, että terapeutti pyrkii saamaan terapia-asiakkaan lisäksi myös muita mukaan hoitosysteemiin. Laajennetulla terapeuttisella liittoumalla tarkoitetaan sitä, että terapeutti rakentaa suhteen ei vain terapiassa oleviin yksilöihin, vaan myös perhesysteemin alasysteemeihin sekä perheeseen kokonaisuudessaan.

Yhteisistä nimittäjistä saatua hyötyä terapiasuhteessa on vaikeaa erottaa terapeutin henkilökohtaisista ominaisuuksista ja taidosta toimia terapeuttina. Terapeuttien osuus hoidon onnistumisen kannalta on tutkimusten perusteella aivan keskeinen. Tarkkaan kontrolloiduissa tutkimustilanteissa, joissa on pyritty testaamaan jonkin tietyn terapeuttisen hoitomuodon toimivuutta, ei ole onnistuttu poistamaan terapeutin henkilökohtaisten ominaisuuksien vaikutusta hoidon lopputulokseen. Terapeutit saavat samalla menetelmällä hyvin erilaisia hoitotuloksia. Joidenkin tutkijoiden mukaan kaikkein tehokkain keino parantaa terapian vaikuttavuutta olisi tutkia niiden terapeuttien toimintatapoja ja ominaisuuksia, jotka saavat aikaan poikkeuksellisen hyviä hoitotuloksia. Heitä tutkimalla olisi mahdollista hahmottaa niitä osatekijöitä, jotka tekevät terapiasta erityisen toimivaa.


3. Hyvän terapeutin ominaisuudet
Tällä hetkellä on vielä vähän tutkimustietoa hyvien terapeuttien ominaisuuksista. Lisää tutkimusta tarvitaan myös siitä, miten terapeutin henkilökohtaiset ominaisuudet sekä tapa toimia terapeuttina vuorovaikuttavat asiakkaiden ominaisuuksien ja heidän vaikeuksiensa kanssa. Tutkimuksissa on havaittu, että myös asiakkailla on ominaisuuksia, jotka ennustavat terapian tuloksellisuutta. Tällaisia ovat muun muassa asiakkaan ihmissuhdetaidot, asiakkaan valmius muutokseen ja halu osallistua terapeuttiseen työskentelyyn. Terapian lopputulosta ennustaa kuitenkin kaikkein parhaiten se, kuinka vakavista ongelmista asiakas kärsii. Mitä heikommassa kunnossa asiakas on ja mitä enemmän hänellä on henkistä kärsimystä, sitä todennäköisemmin hän ei hyödy terapiasta. Siksi yksi keskeinen ominaisuus hyvällä terapeutilla on taito työskennellä tuloksellisesti erityisen vaativien asiakkaiden kanssa. Erityisen tärkeään on myös, että terapeutti pystyy rakentamaan toimivan yhteistyösuhteen asiakkaisiinsa. Hyvää yhteistyösuhdetta asiakkaiden ja terapeutin välillä edistävät sellaiset terapeutin ominaisuudet, kuten itseluottamus, positiivisuus, inhimillinen lämpö, aitous ja kyky itsekritiikkiin.

Terapeutin kyky luoda yhteistyösuhde korostuu erityisesti pari- ja perheterapiassa. Sillä tutkimusten perusteella hyvällä pari- ja perheterapeutilla täytyy olla kykyä ylläpitää yhteistyösuhdetta kaikkiin perheenjäseniin. Nimittäin jos yhdenkin perheenjäsenen suhde terapeuttiin on heikko, niin on varsin todennäköistä, että pian muiden perheenjäsenien suhde terapeuttiin on vaarassa. Terapeutin kannattaa kuitenkin rakentaa erityisen hyvät suhteet niihin perheenjäseniin, jotka voivat eniten vaikuttaa siihen, että perhe pysyy hoidossa. Terapeutin pitäisi pystyä olemaan myös riittävän aktiivinen, etteivät perheenjäsenet ala terapiaistunnossa toistaa toimimattomia ja riitoja aiheuttavia toimintamallejaan. Etenkin pariterapiassa terapeutin kyky selventää puolisoiden ajatuksia toisilleen on hänelle tarpeellinen ominaisuus.

Tutkimusten mukaan terapeuttien on hyvä tutustua useampiin terapiasuuntauksiin, sen sijaan että he olisivat uskollisia vain yhdelle viitekehykselle. Kun terapeutti osaa hyödyntää useammasta terapiasuuntauksesta nousevia hoitomenetelmiä, hän voi paremmin huomioida asiakkaiden yksilölliset tarpeet ja asiakkaiden tavan toimia terapeuttisessa suhteessa. Tämä on myös asiakaslähtöinen näkökulma, sillä näin vältetään heidän kannaltaan se lisärasite, että heidän pitäisi omien huoliensa lisäksi vielä omaksua terapeutin ajattelumaailma ennen kuin terapia voi alkaa. Parhaimmillaan yhteisesti hyväksytty hoitomalli antaa terapeutille ja asiakkaille yhteisen kielen, jonka avulla he voivat jäsentää asiakkaiden kokemia vastoinkäymisiä.

Hyvän terapeutin pitäisi tutkimusten mukaan pystyä olemaan rauhallinen ja kohtaamaan asiakkaiden vaikeat asiat ja tunteenpurkaukset tyynesti. Tällainen terapeuttinen tyyneys herättää asiakkaissa toivoa paremmasta: asiat eivät ole kaikesta huolimatta umpikujassa. Tyyneyden lisäksi toivoa herättävät sellaiset terapeutin kysymykset, jotka avaavat uusia näkökulmia asiakkaan elämään sekä taito liittää asiakkaan esittämät ajatukset ja tunteet terapialle asetettuihin tavoitteisiin. Toivoa herättää myös terapeutin kyky uudelleen muotoilla jonkin asiakkaan kielteinen kokemus niin, että siinä on mahdollista nähdä jotain myönteistä.

Tutkimusten mukaan terapeutin pitää kiinnittää huomiota erityisellä tavalla omaan työssä jaksamiseensa. Sillä työuupuminen on vakava uhka terapeutin ja asiakkaan väliselle yhteistyölle ja onnistuneelle terapiaprosessille. On arvioitu, että lähes 90 % terapian keskeytyksistä selittyy terapeutin käyttäytymisestä johtuvista syistä, kuten empatian puutteesta.


3.1. Perheneuvojien näkemysten ja tutkimusten välisistä eroista ja yhtäläisyyksistä
Monet tutkimuksissa mainitut hyvän terapeutin ominaisuudet tulivat esille myös perheneuvojien haastatteluissa. Kaikki perheneuvojat esimerkiksi korostivat terapeutin ja asiakkaan välisen hyvän yhteistyösuhteen keskeistä merkitystä onnistuneessa terapiahoidossa. Haastateltavien perheneuvojien ja tutkimusten välillä oli myös kiinnostavia painotuseroja.

Perheneuvojat tuntuivat pitävän hyvän terapeutin yhtenä ominaisuutena laaja-alaista kouluttautumista. Haastateltavat olivat itse käyneet läpi monenlaisia terapia- ja työnohjauskoulutuksia. Tutkimukset antavat tukea sille, että terapeutin on hyvä kouluttautua ja hänellä on tarpeen olla ymmärrystä mielenterveyden häiriöistä. On kuitenkin vaikeaa määritellä, mikä olisi riittävä määrä koulutusta hyvälle terapeutille. Vuosikausia kestävien psykoterapiakoulutusten mielekkyys on jopa kyseenalaistettu sillä perusteella, ettei ole näyttöä siitä, että kouluttautuminen lisäisi välttämättä terapeutin työn laatua ja hänen antamansa hoidon vaikuttavuutta.

Haastateltavat perheneuvojat painottivat yhtenä terapeutin työhön valmentavana tekijänä oman terapian läpikäymistä. Kaksi haastatteluista piti kokemusta omasta terapiasta jopa välttämättömänä edellytyksenä menestymiselle terapeutin ammatissa. Terapialla saavutetun hyvän itsetuntemuksen avulla terapeutti voi haastateltavien mukaan välttää muun muassa sen, ettei hän käytä terapiasuhdetta oman itsensä hoitamiseen asiakkaan hyvinvoinnin kustannuksella. Suurella osalla terapeuteista onkin kokemusta omasta hoidosta, ja monissa terapiakoulutuksissa edellytetään jonkinlaisen terapiaprosessin läpikäymistä. Tätä taustaa vasten voi tuntua yllättävältä, että on hyvin vähän tutkimuksellista näyttöä siitä, että terapeutin oma hoito parantaisi hänen antamansa terapian vaikuttavuutta.

Haastateltavat perheneuvojat toivat esille – monille terapeuteille ominaisella tavalla – etteivät he haluaisi esiintyä terapiassa asiantuntijan roolissa, vaikka samalla terapeutin on syytä tiedostaa tämänkin roolin olemassaolo. Tutkimusten perusteella vaikuttaa siltä, että asiakkaat kokevat erityisen hyödyllisenä sen, että terapeutti ottaa itselleen asiantuntijan roolin, joka luo rakennetta terapiaprosessiin. Hyvä terapeutti ohjaa hoitoa aktiivisesti kohti sille määrättyjä tavoitteita ja myös kertoo, kuinka tavoitteet voidaan saavuttaa. Hän voi käyttää asiantuntemustaan tuomalla esille vaihtoehtoisia toimintamalleja asiakkaiden omien toimintatapojen rinnalle ja antamalla myönteistä palautetta tilanteissa, joissa asiakkaat ovat pystyneet tekemään jonkin havaittavan positiivisen muutoksen elämässään. Tärkeää on myös, että terapeutti pystyy selittämään asiakkailleen, mistä terapiassa on oikeastaan kysymys. Hoidot, joissa terapeutti on ei-ohjaileva ja passiivinen, ovat osoittautuneet vaikuttavuudeltaan vaatimattomiksi.

Haastateltavien perheneuvojien näkemyksen mukaan terapeutin pitää olla hyvin pidättyväinen sen suhteen, mitä hän omasta elämästään tuo esille terapiahuoneessa. Tutkimukset viittaavat siihen, että moni asiakas oli kokenut terapiasuhdetta vahvistavaksi sen, että terapeutti paljasti jotain omasta elämästään ja omista kokemuksistaan. Jossain tilanteissa näyttää siltä, että terapeutin kannattaa kertoa itsestään jotain henkilökohtaista, vaikka yleensä tällaista toimintatapaa pyritään välttämään.

Moni vaikeuksista kärsivä perhe on tutkimusten mukaan kokenut lastensuojelussa toimivien viranomaisten ja hoitohenkilökunnan kohdelleen heitä huonosti, jopa aiheuttaneen heille traumoja. Perheitä ei ole aina kuultu ja heidän päälleen on lyöty jokin kielteinen leima. Tällaiset perheet toivoivat, ettei heidän perheterapeuttinsa hyväksyisi tällaisia perhettä vahingoittavia toimenpiteitä, vaan asettuisi selvin sanoin perheen puolelle. Perheet toivovat, että perheterapeutti toimisi heidän äänenään viranomaisten suuntaan byrokratian rattaissa.

Eräs haastatelluista perheneuvojista toikin esille tällaisen perheiden toivoman kriittisen asenteen viranomaisia ja muita hoitavia tahoja kohtaan. Tämän perheneuvojan mukaan ei pidä kyselemättä hyväksyä, minkälaisia leimoja ihmisiin lyödään ja mitkä käyttäytymismallit milloinkin leimataan sairaiksi. Haastateltavan mukaan kirkon perheneuvonta menetti jotain aiemmasta yhteiskuntakriittisyydestään sulautuessaan 70-luvulla ympärillä olevaan terapiakulttuuriin ja sen asettamiin koulutusvaatimuksiin. Hän totesi haikeasti, että kirkon perheneuvonnan perustaja, pastori Matti Joensuu, jolla ei ollut muodollista pätevyyttä toimia psykoterapeuttina, saattoi olla myös viimeinen todellinen perheneuvoja.


Pohdinta
Tässä lopputyössä hyödynnetyssä kirjallisuudessa tuotiin esille, että psykoterapian saralla vallitsee tällä hetkellä ”kaaos”. Keskeinen syy siihen on, että monista terapian kannalta tärkeistä kysymyksistä on vielä liian vähän tutkimustietoa. Tutkijoiden mukaan käynnissä on prosessi, jonka päättyessä vallitsee toivon mukaan parempi yhteisymmärrys siitä, mikä terapiassa auttaa ja minkälaista hoitoa asiakkaiden tulisi oikeastaan saada. Luulen, että tulevien vuosien aikana terapeuteilta ja kouluttavilta tahoilta vaaditaan yhä enemmän kykyä arvioida oman toimintansa perusteita uusista näkökulmista.

Uusien näkökulmien etsiminen terapiatyöhön on asiakkaiden kannalta hyvin perusteltua: tällä hetkellä liian moni asiakas ei hyödy saamastaan hoidosta. Monessa työyhteisössä työn tuloksellisuutta voitaisiin parantaa merkittävällä tavalla ottamalla käyttöön hyviksi havaittuja palautejärjestelmiä. Kuulun itse niihin terapeutteihin, jotka ovat intuitionsa varassa arvioineet asiakkaan kokemuksen terapiasta virheellisesti. Kokemus on hämmentävä, kun terapia-asiakas ei yllättäen enää tulekaan sovittuihin tapaamisiin. Tällaisissa tilanteissa toivoisi saavansa jotain palautetta siitä, miksi asiakas päätti toimia näin ja miten itse mahdollisesti vaikutti terapiasuhteen ennenaikaiseen päättymiseen ja terapian epäonnistumiseen. Uskon, että terapian monitoroinnin avulla edellä kuvatun kaltaisia tilanteita voitaisiin paremmin välttää. Monitorointi lisäisi asiakasturvallisuutta ja antaisi terapeutille täsmällisempää tietoa terapian etenemisestä.

Henkilökohtaisesti pidän merkittävänä löytönä sitä, että palautejärjestelmien hyödyntämisen tiellä on myös työyhteisöjen henkilösuhteisiin liittyviä esteitä. Perheneuvojien haastatteluissa kävi nimittäin ilmi, ettei varautuneisuus palautejärjestelmiä kohtaan noussut pelkästään teoreettisista syistä tai asiakaslähtöisistä näkökulmista, vaan pelosta joutua kritiikin kohteeksi omassa työyhteisössään. Palautejärjestelmien luominen vaatii mielestäni erityisesti esimiehiltä taitoa hyödyntää kerätty palaute työntekijöiden ja asiakkaiden hyödyksi. Palautteen pitäisi johtaa työntekijöiden näkökulmasta ennen kaikkea rakentavaan kritiikkiin ja mahdollisuuteen kehittyä omassa työssään. Sekin on hyvä muistaa, että palautejärjestelmien kautta voi saada myös myönteistä palautetta ja että omat riittämättömyyden tunteet terapeuttina voivat osoittautua aiheettomiksi.

Lopputyön tekeminen on herättänyt myös monia kysymyksiä saamastani terapiakoulutuksesta. Mikä on koulutuksen ja varsinaisen terapiatyön välinen suhde? Tutkimusten mukaan teorioiden ja menetelmien rooli hyvässä terapiassa on yllättävän vähäinen. Tärkeintä näyttäisi olevan, että terapeutilla on hyvät ihmissuhdetaidot. Kiinnostava kysymys on, missä määrin ihmissuhdetaitoja voi opetella – millä tavalla ihmisestä esimerkiksi koulutetaan empaattisempi ja lämminhenkisempi? Terapiakoulutuksissa kannattaisi jatkossa joka tapauksessa keskittyä enemmän vuorovaikutustaitojen kehittämiseen teorioiden opettelemisen kustannuksella.

Kouluttavien tahojen pitäisi myös muuttaa, tai ainakin painottaa eri tavalla, koulutukseen pääsemisen ehtoja. Tällä hetkellä koulutuksen valintakriteerit korostavat henkilön muodollista pätevyyttä ja työkokemusta. Tutkimusten valossa olennaisempaa kuin koulutus tai työkokemus ovat tulevan terapeutin henkilökohtaiset ominaisuudet. Tällä hetkellä ei ole kuitenkaan selvää, mitkä nämä hyvän terapeutin henkilökohtaiset ominaisuudet tarkalleen ottaen ovat. Itse tulin valituksi koulutukseen hakupapereiden ja neljäkymmentäviisi minuuttia kestäneen vapaamuotoisen haastattelun perusteella. Olen miettinyt, pystyykö näillä menetelmillä todella arvioimaan hakijan edellytyksiä toimia psykoterapeuttina? Huomaan kaipaavani kouluttajilta enemmän palautetta: mitkä ominaisuuteni ovat hyödyllisiä terapiasuhteissa ja minkälaisiin puutteisiin minun pitäisi erityisesti kiinnittää huomiota terapeuttina (tai ihmisenä).

Lopputyöhön liittyvä kirjallisuus herätti monenlaista huolta omasta kyvystä toimia terapeuttina, mutta myös helpotusta. En ole aiemmin pystynyt määrittelemään jotain tiettyä terapiasuuntausta tai terapeuttista menetelmää, jota erityisesti hyödyntäisin terapiatyössäni. Tutkimusten perusteella kuulun helpotuksekseni siihen terapeuttien suureen joukkoon, jotka tekevät työtänsä hyödyntäen integratiivista psykoterapeuttista ajattelutapaa. Tähänkin määritelmään tosin liittyvät omat ongelmansa, joihin on aikaisemmin viitattu tässä lopputyössä (ks. s. 12). Pidän keskeisenä tulevaisuuden haasteenani sen varmistamista, että myös asiakkaat voivat kokea itselleen hyödylliseksi ne terapiasuuntaukset ja toimintamallit, joista itse olen erityisen vaikuttunut ja joihin oman kokemuksen perusteella vakaasti uskon.



Kirjallisuus

Beutler, Larry E.; Malik, Mary; Alimohamed, Shabia; Harwood, T. Mark; Talebi, Hani; Noble, Sharon; Wong, Eunice
2004
Therapist Variables. Artikkeli julkaistu kirjassa Bergin and Garfield`s Handbook of Psychotherapy and Behavior Change (Toim. Michael J. Lambert), s. 227–306. Fifth Edition. Wiley.


Blow, Adrian J.; Morrison, Nancy C.; Tamaren, Karen; Wright, Kristin; Schaafsma, Melanie; Nadaud, Alison
2009
Change Processes in Couple Therapy: An Intensive Case Analysis of One Couple Using a Common Factors Lens. Artikkeli julkaistu Journal of Marital & Family Therapy Vol. 35, No. 3, s. 350–368.


Blow, Adrian J.; Sprenkle, Douglas H.; Davis, Sean D.
2007
Is Who Delivers the Treatment More Important Than the Treatment Itself? The Role of the Therapist in Common Factors. Artikkeli julkaistu Journal of Marital & Family Therapy Vol. 33, No. 3, s. 298–317.


Clarkin, John F.; Levy, Kenneth N.
2004
The Influence of Client Variables on Psychotherapy. Artikkeli julkaistu kirjassa Bergin and Garfield`s Handbook of Psychotherapy and Behavior Change (Toim. Michael J. Lambert), s. 194–226. Fifth Edition. Wiley.


Hamilo, Marko
2007
Psykoterapia – tieteellinen hoitomuoto vai ystävyyden prostituutiota? Artikkeli julkaistu kirjassa Älkää säätäkö päätänne – häiriö on todellisuudessa: Suomalaisen psykokulttuurin kritiikki, s. 86–90. Jyväskylä.


Knekt, Paul; Lindfors, Olavi; Laaksonen, Maarit
2010
Helsingin Psykoterapiatutkimus – psykoterapioiden vaikuttavuus viiden vuoden seurannassa. Raportti 33/2010 Terveyden ja hyvinvoinnin laitos.


Lambert, Michael J.
2010
Prevention of Treatment Failure. The use of Measuring, Monitoring, and Feedback in Clinical Practice. Washington, DC.


Lambert, Michael J.; Bergin, Allen E.; Garfield, Sol L.
2004a
Introduction and Historical Overview. Artikkeli julkaistu kirjassa Bergin and Garfield`s Handbook of Psychotherapy and Behavior Change (Toim. Michael J. Lambert), s. 3–15. Fifth Edition. Wiley.


Lambert, Michael J.; Ogles, Benjamin M.
2004b
The Efficacy and Effectiveness of Psychotherapy. Artikkeli julkaistu kirjassa Bergin and Garfield`s Handbook of Psychotherapy and Behavior Change (Toim. Michael J. Lambert), s. 139–193. Fifth Edition. Wiley.


Lambert, Michael J.; Garfield, Sol L.; Bergin, Allen E.
2004c
Overview, Trends, and Future Issues. Artikkeli julkaistu kirjassa Bergin and Garfield`s Handbook of Psychotherapy and Behavior Change (Toim. Michael J. Lambert), s. 805–821. Fifth Edition. Wiley.


Mäkiluoma, Katja
2010
Ammatillinen ja henkilökohtainen kehittyminen osana perheterapeutin koulutusta. Artikkeli julkaistu Perheterapia-lehdessä 4/10, s. 32–40.


Rautiainen, Eija-Liisa
2010
Co-construction and Collaboration in Couple Therapy for Depression. Jyväskylä.


Seikkula, Jaakko
2007
Psykoterapia tieteellisesti perusteltuna hoitomuotona ja ainutkertaisena kokemuksena, virkaanastujaisesitelmä 4.4.2007. Esitelmä julkaistu Perheterapia-lehdessä 2/07, s. 6–11.


Seikkula, Jaakko; Rautiainen, Eija-Liisa; Wahlbeck, Jan-Christer
2005
Oliko Tolstoi sittenkään väärässä: perheterapian tuloksellisuudesta. Artikkeli julkaistu Perheterapia-lehdessä 3/05, s. 6–13.


Sexton, Thomas L.; Alexander, James F.; Mease, Alyson Leigh
2004
Levels of Evidence for the Models and Mechanisms of Therapeutic Change in Family and Couple Therapy. Artikkeli julkaistu kirjassa Bergin and Garfield`s Handbook of Psychotherapy and Behavior Change (Toim. Michael J. Lambert), s. 590–646. Fifth Edition. Wiley.


Sundet, Rolf
2011
Collaboration: Family and Therapist Perspectives of Helpful Therapy. Artikkeli julkaistu Journal of Marital & Family Therapy Vol. 37, No. 2, s. 236–249.


Suomalainen lääkäriseura Duodecim ja Suomen akatemia
2007
Konsensuslausuma. Psykoterapia 18.10.2006. Duodecim 2007;123:112–20.

Pihkala versus Valtaoja, Round 2

Emerituspiispa Juha Pihkala ja tähtitieteen professori Esko Valtaoja ovat jatkaneet kirjeenvaihtoaan uudessa kirjassaan Tiedän uskovani, uskon tietäväni (2010). Kirjan perimmäinen idea tuntuu olevan rakentaa jonkinlaista ymmärrystä tai vähintäänkin keskusteluyhteys kristilliseen uskoon sitoutuneen ihmisen ja agnostikon välille.

Kirjan luettuani minulla oli samanlainen tunne kuin edellisen keskustelukirjeitä sisältäneen kirjan, Nurkkaan ahdettu Jumala? (2004), jäljiltä. En enää tarkkaan muista, mistä kaikesta Pihkala ja Valtaoja silloin väittelivät, mutta muistan pohtineeni, oliko kustantaja laittanut kirjan otsikkoon kysymysmerkin kohteliaisuussyistä. Omasta näkökulmastani katsottuna Valtaoja tuntui silloin ja tuntui myös nyt vakuuttavammalta ajatustensa perusteluissa kuin Pihkala. Lisäksi huomasin toivovani, ettei kukaan lukija kuvittelisi, että Pihkalan maailmankuva, etenkin konservatiiviselta tuntuva arvomaailma, olisi jotenkin yleistettävissä kaikkiin kristittyihin.

Pihkalla tuntuu olevan hyvin synkeä näkemys ihmisestä ja hänen kyvystään tehdä moraalisesti kestäviä ratkaisuja. Ilman ajatusta Jumalasta on hänen mielestään vaikeaa perustella moraalista toimintaa tai vaikkapa ihmisarvoa. Pihkalan väite tuntuu tavallaan ihan järkevältä, mutta toisaalta aloin miettiä, mitä käytännön hyötyä on ollut siitä, että vuosituhannet ihmisten moraali on (ainakin näennäisesti) ollut sidoksissa nimenomaan Jumalaan. Ei ole mitään näyttöä siitä, että uskonnolliset ihmiset olisivat keskimäärin ei-uskonnollisia ihmisiä moraalisempia. Muistan lukeneeni jostain suomalaisesta tutkimuksesta, että uskonnollisuus vaikuttaa lähinnä seksuaalieettisiin näkemyksiin ja niihinkin tiukkapipoiseen suuntaa. Kun mietitään viime vuosina kirkon piirissä käytyä eettistä keskustelua, niin tämä tutkimustulos ei juuri yllätä. Valtaoja tuo esille sellaisen havainnon, että maailman vähiten uskonnolliset valtiot ovat monilla mittareilla arvioituna myös maailman inhimillisempiä valtioita (ks. s. 190).

Se, miten moraalisäädökset tai ihmisarvo lopulta perustellaan, ovat kai yleensä uskonvaraisia asioita ja perustuvat erilaisille abstraktioille. Minulla ei henkilökohtaisesti ole sitä mitään vastaan, että joku perustelee ihmisarvonsa tai moraalisen toimintansa Jumalalla, mutten käsitä sitä, miksi tämä olisi ainut toimiva vaihtoehto. Miksei moraalin perustaksi riitä se, että toimimme oikein, koska jaamme yhteisen ihmisyyden ja pyrimme siksi tekemään toisille hyvää ja sitä, mikä on oikein?

Pihkalan vastaus esittämääni kysymykseen voisi olla se, että ilman ajatusta Jumalan toimittamasta viimeisestä tuomiosta maailman vääryys ja epäoikeudenmukaisuus muodostuisivat sietämättömäksi henkiseksi taakaksi, joka tuhoaa moraalisesti ajattelevan ja tuntevan ihmisen. Koska ilman jonkinlaista tuonpuoleista punttien tasausta ei ole sovitusta eikä lohtua esim. kaasukammion kokeneille sieluille ja rangaistusta niille rikollisille, jotka saattelivat miljoonat ihmiset kuolemaansa.

Jälleen kerran sekä ymmärrän että en ymmärrä piispan järjenjuoksua. Miksi epäoikeudenmukaisuuden hyväksyminen ilman ajatusta hyvityksestä turmelee ihmisen moraalisesti? Eikö voisi ajatella, että todella aidosti moraalinen ihminen taistelee hyvän puolesta viimeiseen hengen vetoon asti, vaikka ei voisi odottaa mitään tuonpuoleista palkintoa uhrauksistaan?

Lisäksi en pysty kuvittelemaan, miten syyllisten rankaiseminen tuonpuoleisessa lopulta lohduttaisi niitä sieluja, jotka joutuivat kokemaan esim. juutalaisten kansanmurhan. Rikos oli niin äärimmäinen, ettei siihen voi enää sovittaa mielestäni sellaisia kategorioita kuin rangaistus, sovitus tai hyvitys. Ihmiskunnan pahimpien rikosten edessä voi vain vaieta; ihmiskunta joutuu kantamaan sitä häpeätahraa, joka on seurausta kaasukammioista.

Ehkä kaikkein eniten piispan ajattelussa häiritsi se, että jollain tasolla tuntui, ettei hänen laaja oppineisuutensa ja tietomääränsä ole oikeasti koskettanut häntä. Olisiko Pihkalan maailmassa olemassa sellaisia asioita, jotka uhkaisivat vakavasti hänen uskonnollisia näkemyksiään tai muuttaisivat niitä radikaalisti toisenlaisiksi. Kirjan perusteella olisin taipuvainen vastaamaan piispan puolesta, ettei ole. Tästä syystä Pihkalan ajattelu ei tunnu rehelliseltä ja aidolta. Valtaoja ei sen sijaan ole lyönyt lukkoon sitä, miten asiat todella ovat: hän on tarpeen vaatiessa valmis arvioimaan ajatteluaan aina uudestaan.

Jos Pihkalan ja Valtaojan keskustelusta syntyy vielä kolmas teos, niin siinä olisi kiinnostavaa kuulla enemmän siitä, miten piispan ja tähtitieteilijän ajatukset ovat vuosien varrella kehittyneet ja muovautuneet. Onko heidän ajattelussaan tapahtunut jotain suuria muutoksia ja mitkä asiat ovat nämä muutokset mahdollisesti saaneet aikaan?

The Death of Christian Britain – Understanding Secularisation 1800-2000

Uskonnon ja kulttuurihistorian professori Callum G. Brown on kirjoittanut kirjan siitä, miten kristinuskon merkitys brittiläisten elämässä on romahtanut viimeisen viidenkymmenen vuoden aikana. Sitä ennen tuhat vuotta kristinusko oli vallitseva diskurssi, eräänlainen suuri kertomus, joka ohjasi brittiläisten elämää ja antoi sille arvopohjan ja merkityksen. Nykyään yhä harvempi britti määrittelee oman identiteettinsä kristinuskon viitekehyksessä.

Callumin ajatuksista on helppo olla samaa mieltä. Joitakin vuosia sitten sain osallistua oppilaitospappien opintomatkaan, jonka aikana pääsimme tutustumaan Britanniassa tehtävään kristilliseen oppilaitostyöhön. Suomalaisen näkökulmasta oli kiinnostavaa huomata, että eri uskonnot toimivat samoissa, suhteellisen vaatimattomissa tiloissa. Kun kristityt pitivät omaa hartauttaan, risti otettiin kaapista, jonne se myös laitettiin takaisin hartauden päättymisen jälkeen. Sillä samassa tilassa saattoi hetkeä myöhemmin olla muslimien rukoushetki. Ylipäätänsä tunnelma oli se, että uskonto ei juuri kiinnostanut sikäläisiä opiskelijoita eikä kuulunut heidän maailmankatsomukseensa mitenkään oleellisena osana.

Callumin varsinainen pointti ei kuitenkaan ole analysoida kristinuskon nykytilaa saarivaltiossa, vaan kiinnittää huomio kristinuskon asemassa tapahtuneen muutoksen nopeuteen. Callum kritisoi sellaista sekularisaatio-teorian tulkintaa, jonka mukaan kristinuskon merkityksen väheneminen on ollut pitkä, parisataa vuotta kestänyt hidas prosessi. Professori osoittaa vakuuttavasti, ettei kaupungistuminen eikä työväenluokan syntyminen horjuttanut kristinuskon dominoivaa asemaa brittiläisessä yhteiskunnassa, vaan aina 1960-luvulle asti Britannia oli läpeensä kristitty maa. Kultaisen kuusikymmenluvun jälkeen kristinuskon merkitys brittiläisessä yhteiskunnassa kuitenkin romahti, mutta eri syistä kuin perinteinen sekularisaatioteesi on esittänyt. 1960-luvun radikaali nuoriso ei varsinaisesti haastanut kirkkoa, vaan suorastaa ohitti sen. Kirkolla ja kristinuskolla ei ollut mitään olennaista annettavaa niihin huolenaiheisiin, jotka 60-luvulla nousivat keskusteluun.

Mitä 1960-luvulla sitten tapahtui? Callumin mukaan 60-luvulla tapahtui suoranainen ja nopeudessaan melkeinpä väkivaltainen kulttuurinen vallankumous, joka merkitsi muun muassa auktoriteettien kyseenalaistamista, tiedotusvälineiden ja populaarikulttuurin merkityksen huimaa nousua, lisäksi naisten asemassa tapahtui valtava muutos. Callumin mukaan tämä muutos naisen asemassa selittää kirkon aseman murtumisen Britanniassa.

Aina 1800-luvulta eteenpäin kristinusko oli nimenomaan naisten juttu ja naiset vaikuttivat siihen, että miehet pysyivät Herran nuhteessa ja lapset saivat kristillisen kasvatuksen. Mutta 1960-luvulla naiset alkoivat protestoida tätä ”moraalin ja uskonnon ylläpitäjä” roolia vastaa, mikä heille oli yhteiskunnassa ja kirkossa annettu. Se alkoi tuntua ahtaalta ja ahdistavalta. Naiset halusivat vapautta, mikä tuli esille erityisesti haluna vapautua perinteisestä ja tiukasta seksuaalietiikasta. Tämä ei tullut kirkon miesten mielestä kysymykseenkään. Tässä on syytä todeta, että kirkon piirissä miesten ajateltiin olevan pitelemättömiä seksuaalisessa hurjastelussaan, koska ”pojathan on poikia” ja siitä syystä miehille sallittiin enemmän kuin naisille. Tämä kaksinaismoralismi ei enää käynyt uudelle ja vapaalle naiselle, sillä seurauksella, että kirkko joutui naisten kanssa kohtalokkaalle törmäyskurssille.

Kristillinen naisihanne oli liian kiveen hakattu eikä kirkko osannut/halunnut sitä muuttaa nykyaikaan sopivammaksi. Naiset vieraantuivat kirkosta sillä seurauksella, että miehet saivat luvan kanssa jättää kirkolliset tilaisuudet väliin ja lasten uskonnollisen kasvatus jäi kehnolle tolalle, mikä sekin oli ollut pitkälti naisten vastuulla. Lopputulos: tällä hetkellä vain 12 % brittiläisistä kuuluu kirkkoon.

Nainen ja Suomen kirkko
Callumin kirja sai ajattelemaan, mikä mahtaa olla meidän kirkossa naisten aseman ja kirkon yhteiskunnallisen aseman heikkenemisen välinen yhteys. Suomessakaan kirkolla ei olisi varaa vieraannuttaa naisia kristinuskon arvopohjasta ja ajattelutavasta. Urbaani usko –kirjan mukaan helsinkiläisistä nuorista aikuisista 45 % on saanut uskonnollisen kasvatuksen. Noin puolet oli saanut kasvatusta äidiltä ja/tai isoäidiltä. Isältä uskonnollista kasvatusta oli saanut 27 % ja isoisältä 16 %. Mikäli kodeissa isä on antanut uskonnollista kasvatusta, lähes aina myös äiti on ollut uskonnollisena kasvattajana aktiivinen. Ainoastaan 2 % nuorista aikuisista sanoi saaneensa uskonnollista kasvatusta isältään, muttei äidiltään. Näiden tilastojen perusteella voi sanoa, että naisten merkitys kristillisen tradition siirtäjänä on ollut aivan ratkaiseva.

Naisten näkökulmasta on perusteltua ajatella, että ”kiittämättömyys on maailman palkka”. Sillä valitettavasti vaikuttaa siltä, että keskustelu naisten tasa-arvoisesta asemasta kirkossa ei ole vieläkään ohi, mikä on suoraan sanoen aivan käsittämätöntä. Kirkon johtajat ovat liian kauan sallineet uskonnolliseen kaapuun piilotettua sovinismia. Tasa-arvokysymyksissä osoittaa selkärangattomuutta vaatia malttia ja toisenlaisten näkemysten hyväksymistä (kannattaa lukea M.L.K:n tunnettu Letter from Birmingham Jail). Vaikka naispappeuden vastustajat ovat kirkossa marginaalissa, niin silti heidän näkemyksensä hyväksytään edelleen periaatteellisella tasolla. Tuntuisi kummalliselta ajatella, että meillä olisi avoimesti rasistisia ihmisiä töissä, vaikka he pystyisivätkin pitkin hampain olemaan alttarilla samaan aikaan vääränlaista rotua edustavan kanssa.

Naispappeus-kysymyksessä ei minusta voida vedota pelkästään tradition tai Raamatun velvoittavuuteen. Yhtä hyvin traditioon ja Raamattuun vedoten voisi olla perusteltua olla avoimen juutalaisvastainen (ks. aiempi blogini Uskonpuhdistuksen muistopäivä).

God and the New Atheism (John F. Haught)

Luin hiljattain yhdysvaltalaisen teologian professorin John F. Haughtin kirjan, joka pyrkii vastaamaan uusateistien uskontoon kohdistamaan kritiikkiin. Erityisesti Haughtin tulilinjalla ovat Richard Dawkins, Sam Harris ja Christopher Hitchens.

Kirjaa lukiessa tuntui siltä, että Haught on jossain määrin syyllistynyt uusateismin kritiikissään samaan kuin uusateistit uskonnonkritiikissään. Vastapuolen edustajista rakennetaan yksinkertaistettu kuva, jonka ajattelun heikkoudet on helppo osoittaa ja tyrmätä. Dawkinsia ja kumppaneitahan on syytetty aiheellisesti siitä, että heidän vastustamansa uskonto edustaa vain pientä siivua uskonnollisuuden kirjosta. Teologian professori Haught tuntuu epäilevän, että uusateistit tietoisesti välttelevät keskustelua ”sivistyneiden” uskonnon edustajien kanssa tehdäkseen oman tehtävänsä uskonnon mustamaalajina helpoksi.

Tässä blogissa ei ole mahdollista esittää kirjan sisältöä kokonaisuudessaan, vaan muutamia näkökulmia, jotka jäivät omassa päässäni elämään.

”Porttiteoria”
Uusateistien uskontokritiikki ei kohdistu ainoastaan uskonnolliseen fundamentalismiin, vaan kaikkeen uskonnollisuuteen. Tässä on syytä mainita, että he ajattelevat uskonnollisen ihmisen helposti ajautuvan moraalisesti hyvin arveluttaviin käytäntöihin: uskonnolliset liberaalit eivät lopulta ole niin kaukana itsemurhaterroristeista kuin ehkä itse kuvittelevat. Jos olet esimerkiksi valmis uskomaan sinänsä harmittoman ajatuksen Jeesuksen ylösnousemuksesta, niin mikä periaatteessa estää uskomasta, että on oikein räjäyttää pommi metrossa Jumalan tahtoon vedoten. Tällainen ”porttiteoria”, jonka mukaan kuka tahansa uskonnollinen ihminen on vaarassa ajautua järjettömiin ja hirvittäviin tekoihin uskonnon nimissä, ei tunnu kovin uskottavalta. Miksi?

Ensinnäkin uskonnolliset ihmiset eivät elä missään totaalisessa umpiossa, jossa uskonto antaisi kaikki ajatukselliset sisällöt elämään. Kaikkein uskonnollisimmankin ihmisen toimintaa ohjaavat monenlaiset motiivit. Toiseksi kaikki tuntemani ”uskovaiset” suhtautuvat omaan uskonnolliseen traditioonsa kriittisesti ja valikoiden (myönsivät he tätä tai eivät). Ympärillä olevan maailman arvostukset vaikuttavat siihen, mitä uskonnossa pidetään arvokkaana, ja miten uskonnollista traditiota halutaan tulkita. Monesti ihmisillä on käytännössä muutama kantava ajatus, jota he pitävät uskonnossa merkittävänä, ja ne harvoin liittyvät terrorismin kannattamiseen. Ihmiset omaksuvat sellaisia ajatuksia, joista on heille itselleen hyötyä.

Olisiko terrorismin perimmäisiä syitä sittenkin etsittävä muualta kuin uskonnosta? Tilanteissa, joissa elämä on hyvin stressaavaa ja turvatonta, ihmisillä on taipumusta tarttua yksioikoisiin ratkaisuihin. Tiukan paikan tullen ihmiset harvemmin käyttävät aikaa asioiden perinpohjaiseen analyysiin, vaan turvautuvat ratkaisuihin, jotka lupaavat edes jonkun tien ulos vaikeasta tilanteesta. Olisiko uskonnollisen terrorismin, niin kuin muunkin fanaattisuuden juuret, ihmisten kokemassa elämän hallinnan puutteen, epäoikeudenmukaisuuden ja suoranaisissa epätoivon kokemuksissa? Mielestäni on täysin ymmärrettävää, miksi Suomessa arvostetaan maltillista uskonnollisuutta ja politiikkaa, miksi 30-luvun Saksassa natsit pääsivät valtaan ja miksi Hamas tuo toivon pilkahduksen monille Gazassa. Siksi olen taipuvainen ajattelemaan, että älylliset argumentit tai uskonnon oletetun järjettömyyteen paljastaminen eivät poista uskonnollisten ääriliikkeiden vetoa, kuten uusateistit tuntuvat toivovan. Uusateistien kannattaisi ennemminkin yrittää muuttaa niitä olosuhteita, joista ääri-ilmiöt monesti kumpuavat.

Luonnontieteilijän Jumala-hypoteesi
Jos uskonnon syyttäminen kaikesta maailman pahuudesta tuntuu epäuskottavalta, niin epäuskottavalta tuntuu myös se tapa, jolla Richard Dawkins määrittelee Jumalan.

Jotta Jumalaan olisi mitään perusteita uskoa, niin Dawkinsin mukaan Jumala pitäisi pystyä selittämään evoluutioteorian avulla. On kuitenkin äärimmäisen epätodennäköistä, että evoluutio tuottaisi mitään niin monimutkaista kuin universumin Luoja-olion (?!). Tämän vuoksi usko Jumalaan on perusteetonta. Koska Jumalan toiminta ei mahdu tuntemiemme luonnontieteellisten selitysten raamien sisäpuolelle, niin Dawkinsin mukaan Jumala-hypoteesi ei pysty selittämään maailmasta mitään, vaan vaatii itse jonkin selityksen.

Dawkinsin päättely tuntuu johdonmukaiselta, mutta tuskin kovin moni uskova kuitenkaan vakuuttuu näistä luonnontieteellisistä näkökulmista jumaluskoon. Tämä johtuu siitä, että uskonnollisesti suuntautuneet ihmiset eivät yleensä ajattele, että Jumalan olisi pitänyt syntyä luonnonvalinnan seurauksena. Lisäksi moni uskova ihminen ajattelee, ettei Jumala vaadi selitystä, vaan että Hän on perimmäinen selitys, myös luonnonlaille ja materiaaliselle todellisuudelle.

Joku voisi kysyä kriittisesti, voisiko (luonnon)tiede edes teoriassa tuottaa sellaista tietoa, joka asettaisi jumaluskon kyseenalaiseksi? ”Kun mikään ei voi edes periaatteessa kumota jumaluskoa, ei jumaluskolla voi myöskään enää olla mitään sisältöä”, toteaa teologian tohtori Ilkka Pyysiäinen Humanisti-lehdessä. Voisiko Pyysiäisen ajatuksen kääntää myös niin päin, koska mikään ei voi kumota jumaluskoa, niin jumalauskon sisältö voi olla mitä vaan.

Mielestäni Haught, niin kuin moni muukin tieteen tulokset vakavasti ottava teologi, joutuu vaikeuksiin antaessaan uskolle sellaista sisältöä, joka olisi helppo omaksua ja jolla olisi selkeä merkitys arkisessa elämässä. Monet teologit puhuvat mielellään Jumalasta perimmäisenä tarkoituksena, merkityksenä, luottamuksena, olemisena jne. Tästä puheesta saavat kuitenkin irti pääasiassa sellaiset ihmiset, jotka tuntevat modernia teologiaa. Jumalalle ei ole helppoa löytää sijaa luonnontieteiden hallitsemasta maailmasta joutumatta älyllisiin vaikeuksiin. Mitähän mahtaa Haught ajatella rukoilemisesta ja sen voimasta ja merkityksestä kristityn arkisessa elämässä – onko sillä esim. parantavaa vaikutusta niin kuin perinteisesti on ajateltu? Lopulta ajattelevalle uskonnolliselle ihmiselle tuntuu jäävän vain sisäinen ja subjektiivinen kokemus siitä, että Jumala on. Ja tästä kokemuksesta sitten seuraavat jo yllä mainitut yksilöllisesti merkittävät kokemukset perustavasta luottamuksesta, merkityksessä ja henkilökohtaisesta elämänmotivaatiosta.

Mikään elinvoimainen teologia ei kuitenkaan voi tyytyä puhumaan vain perimmäisistä tarkoituksista tai abstrakteista ajatuksista, koska uskonto koskee myös todellisuutta, jossa elämme. Uskonnon on siis vaikeaa, ellei mahdotonta olla esittämättä todellisuudesta väitteitä, joiden todenmukaisuutta ei voisi tutkia tieteellisesti. Esimerkiksi oman, tieteen tuloksen hyvin vakavasti ottavan, työyhteisöni perusolettamus on, että uskonnollisen kasvatuksen saaminen tekee ihmiselle hyvää; ilman uskontoa elämästä puuttuu olennainen ulottuvuus. Tämä on kiistatta hypoteesi, jota voisi tieteellisesti tutkia ja siten arvioida olettamuksen paikkaansa pitävyyttä.

Lyhyesti tieteen, tiedon ja uskonnon suhteesta
Itse ajattelen niin, ettei tiede sinänsä tee uskoa Jumalaan mahdottomaksi. Tieteen tuloksista ei väistämättä seuraa ateismi, sillä muuten vielä suurempi osa tiedemiehistä ja -naisista olisi varmasti ateisteja (ks. aiempi blogini Ateismin lyhyt historia ja kirkon (uskon)kriisi). Mutta on selvää, että uskonnon merkityksellisyydessä on tapahtunut muutoksia: (luonnon)tieteellisten tulosten olemassaolo ei kumoa jumalauskoa, mutta ne vaikuttavat siihen, mitä ihmiset ovat valmiita uskomaan.

Kirkontutkimuskeskuksen tutkija, FT Kimmo Ketola, totesi erään Jumalaa käsittelevän seminaarin yhteydessä, että hänen käsityksensä mukaan noin joka kolmas suomalainen ottaa uskonnolliset kysymykset elämässään vakavasti. Olen pohtinut, voisiko joku muutos teologisessa ajattelussa muuttaa tilannetta niin, että uskonnon vakavasti ottavien määrä nousisi kahteen kolmasosaan?

Eli miten puhua kristillisestä uskosta niin, että se antaisi mielekkäitä ja järkevältä tuntuvia vastauksia ihmisten perimmäisiin kysymyksiin ja huolenaiheisiin?

Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat

Kosmologian professori Kari Enqvist on kirjoittanut mieleenpainuvan kirjan Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat. Kirjan yksi keskeinen kysymys tuntui olevan: mikä on ihmisen parhaimmillaankin lyhyen elämän merkitys? Vain harvat meistä jättävät eläessään mitään pysyvää jälkeä, ja ne, joiden kädenjälki näkyy myöhemmin, muistetaan enemmän mahdollisista saavutuksistaan kuin ihmisinä.

Enqvist toteaa, että hänen suhteensa kuolemaan on muuttunut. Aiemmin se tuntui niin etäiseltä, ettei kuoleman kysymyksen kanssa askarointi tuntunut mielekkäältä. Nyt omat kuolinkellot ovat sen verran lähellä, ettei kuoleman ajatusta voi välttää vaan siihen täytyy luoda jokin suhde. Kirjailija ei tunne kauhua tai pelkoa kuoleman edessä vaan pikemminkin uteliaisuutta. Enqvistin mukaan kuolema pitäisi ymmärtää pitkänä prosessina, joka alkaa jo kauan ennen kuin sen huomaamme. Kuolemaa kuvaisi paremmin ajatus sumusta kuin viikatemiehestä, joka yhtäkkiä ilmaantuu jostakin. Kuolema on kuin ”sumu, jonka laskeutuminen alkaa jo kauan ennen kuin huomaa eksyneensä sen viitoittamaan maisemaan.”

Kuolemisen prosessia kosmologi kuvaa omien vanhempiensa elämäntarinoiden kautta. Etenkin äidin tarina on koskettava. Äidin ote todellisuudesta kirpoaa pikkuhiljaa alzheimerintaudin myötä, ja hän on osittain kuollut jo eläessään, koska aivot olivat rapautuneet toimimattomiksi. Oman äitinsä hiljaista hiipumista katsoessaan Enqvist ihmettelee niitä, jotka ajattelevat ihmisellä olevan sielu.

Enqvist ei tunnu ymmärtävän myöskään niitä, jotka kuvittelevat ratkaisun elämän ja kuoleman mysteeriin löytyvän uskonnosta. Enqvist haluaa ottaa etäisyyttä uusateisteihin. Hän ei koe olevansa sellainen, vaan ennen kaikkea uskonnoton. Uskonto on asia, joka ei herätä hänessä mitään tunteita. Sellaiset lauseet kuin ”Jumala on olemassa” jättävät hänet täysin kylmäksi. Hän ei voi edes käsittää, mitä sanalla Jumala halutaan kuvata, koska Jumalalle on olemassa niin lukemattoman monta määritelmää. Ominaista uskonnottomalle erotuksena vaikkapa agnostikolle on, että koko kysymys Jumalan olemassaolosta on täysin yhdentekevä. Kirjan lukemisen perusteella ei kuitenkaan arvaisi, että kysymys Jumalan olemassaolosta on Enqvistille täysin yhdentekevä, vaikka hän puhuukin enemmän uskonnosta kuin Jumalasta.

Kirjassa Enqvist pyrkii ymmärtämään, miten on mahdollista, että niin monet täysijärkisiltä vaikuttavat ihmiset uskovat Jumalaan, jonka olemassaolon puolesta esitetyt argumentit lepäävät varsin hataralla pohjalla. Enqvist toteaa kylmästi, etteivät uskovat ole pystyneet vuosisatojen saatossa tuottamaan yhtään sellaista lausetta, jolla olisi älyllistä todistusvoimaa. Lopulta uskovien pitäisi myöntää, että ainoa, mitä he voivat uskonsa puolesta sanoa, on ”minä uskon”. Uskontojen totuudet ovat yksityisiä, ja lopulta ne elähdyttävät vain uskovaa itseään, mutta eivät välttämättä muita.

Professorin mielestä kristinuskon historia on länsimaissa ollut luopumisen historiaa: Raamatussa esitetyt totuudet ovat tehneet pikkuhiljaa tilaa tieteen näkemyksille. Jumalasta on tullut aukkojen Jumala, jonka selitysvoimaa tiede kaventaa koko ajan. Pelastaakseen uskonnon monet uskovat näkevätkin Raamatun sisällön allegoriana. Enqvistin mukaan uskonto on kuolemassa pois teollistuneissa länsimaissa, koska siitä ei enää ole ihmiselämää ohjaavaksi majakaksi – ei ainakaan kovin monelle.

Henkilökohtaisesti en usko, että uskonnot ovat kuolemassa pois, mutta niiden merkitys ihmisten elämässä tulee muuttumaan. Uskonnosta ei välttämättä haeta enää ”majakkaa” elämää varten tai kokonaista maailmanselitystä, vaan riittää kun uskonnon kautta voi etsiä itseään, sitä mikä kokee todella olevansa.

Jos ymmärsin oikein, niin Enqvistin mukaan uskonnon selitysvoiman heikkoudet eivät rajoitu vain luonnon selittämiseen, vaan myös filosofisempiin kysymyksiin, kuten pahan ongelmaan. Esimerkkinä hän tuo Estonian uppoamisen. Tämän suuren tragedian edessä piispa Eero Huovinen kysyi ”Nukkuiko Jumala?”. Vaikka piispan kommentti pitää ymmärtää pyrkimyksenä kokea yhdessä ihmisten hätä, suru ja tyrmistys, niin lopulta piispan sanat eivät pystyneet selittämään turmaa tai antamaan tapahtumille järkevältä tuntuvaa, syvällisempää selitystä. Myrsky irrotti laivan keulavisiirin, vettä tulvi laivaan ja se vajosi pohjaan vieden mukanaan satoja ihmisiä. Piste. Usein väitetään, että tiede antaa vastauksen siihen, millainen maailma on, kun taas uskonto luo merkityksen maailmalle: tiede kertoo miten ja uskonto miksi. Enqvist kysyy, että mikä tarkalleen ottaen on se merkitys (esim. laivan uppoamiselle), jonka uskonto antaa.

Kosmologi tunnustaa ymmärtäneensä aiemmin uskonnon täysin väärin. Hän oli kuvitellut uskonnot opiksi, kunnes vihdoin tajusi niiden olevan ennen kaikkea turvallisuuden tunnetta ja kokemusta elämän merkityksellisyydestä. Enqvistin mukaan kukaan ei osaa tarkalleen määritellä, mistä uskonnoissa on oikeastaan kysymys; mitään yhtä kaikkien hyväksymään määritelmää uskonnosta ei ole olemassa. Näyttääkin siltä, että uskonto liittyy kulttuurissa ja ihmisten mielissä hyvin erilaisiin asioihin (ks. Pascal Boyerin kirja Ja ihminen loi Jumalat).

Enqvistin mukaan uskovalle riittää keskimäärin ajatus siitä, että on olemassa Jumala, joka varjelee ja on juuri hänelle elävä. Rationaaliset argumentit tai tsunami, joka pyyhkäisi yli neljännesmiljoonaa ihmistä mennessään, ei tätä perususkomusta juurikaan horjuta. Tässä kohdin rohkenisin olla eri mieltä Enqvistin kanssa. Luulen, että aika moni ihminen on alkanut epäillä jumalaansa ymmärtäessään kaiken sen kärsimyksen, mitä maailmaan on mahtunut ja mahtuu edelleen. Tosin olen pannut merkille, että joidenkin usko kaitsevaan Jumalaan vahvistuu (paradoksaalisesti) henkilökohtaisten kärsimysten seurauksena.

Kaikista uskonnollisuuteen liittyvistä kummallisuuksista johtuen Enqvist tulee siihen tulokseen, että uskonto on eräänlainen mielen tauti: ”miljardit ihmiset tartuttanut pandemia.” Uskonnon olemassaoloa selittäessään Enqvist turvautuu Richard ”jumalharha” Dawkinsin ajatukseen meemeistä. Meemillä viitataan sellaiseen kulttuurin osaan, kuten uskontoon, joka jatkaa elämäänsä sukupolvesta toiseen (kuten geenitkin). Enqvist toteaa, että evoluutioteorian mukaisesti uskonnosta on ollut ihmisille hyötyä, koska se on ilmiönä sekä syntynyt että säilynyt. Ihmisellä on taipumusta nähdä kaikessa tarkoitusta tai jonkun tapahtumien taustalla vaikuttavan toimijan. Tämä ominaisuus kuvitella asioita on lisännyt ihmisen selviytymismahdollisuuksia ja siten tämä geneettinen ominaisuus on siirtynyt eteenpäin. Kun oksa rasahtaa syystä tai toisesta metsässä, voimme kuvitella sen aiheuttajaksi vaarallisen petoeläimen, toisen ihmisen tai jopa jumalan. Etenkin petoeläimen kuvittelu on ollut tärkeää säilymisen kannalta, vaikka oikeasti rasahduksen olisi aiheuttanut jänis.

Uskontoihin on myös sisäänrakennettu ajatus, että niitä pitää levittää ihmiseltä toiselle: ”menkää ja tehkää kaikki kansat minut opetuslapsikseni”. Uskonnollisiin ideologioihin kuuluu ajatus palkkiosta niille, jotka haluavat ottaa uskontoon liittyvien toimintatapojen kokoelman osaksi elämäänsä. Monesti uskontojen palkitsemisjärjestelmät herättävät voimakkaita emootioita, joten ne jäävät mieleen: ajatus kuolemanjälkeisestä elämästä ja jo poisnukkuneiden tuttujen jälleennäkemisestä vetoaa ymmärrettävästi moniin. Näiden edellä mainittujen ominaisuuksien lisäksi uskonnoissa on rangaistusjärjestelmiä niille, jotka eivät ole halukkaita ottamaan vastaan uskonnollista sanomaa. Eikä kyseessä välttämättä ole vain tuonpuoleiset rangaistukset, sillä joissakin maissa uskostaan luopuminen on edelleen kriminalisoitu kuolemanrangaistuksen uhalla.

Uskonnon pysyvä vaikutus kulttuurissa on Enqvistin mukaan sidoksissa siihen, että lapset kasvatetaan jo varhain uskontoon. Uskon tartunnalle ovat erityisen alttiita ne, joiden henkinen vastustuskyky ei ole vielä vahvistunut. Tämän vuoksi lasten liittäminen kirkon jäseniksi kasteessa on kosmologin mukaan moraalitonta. Tutkimukset viittaavat vahvasti siihen suuntaan, että uskonnollinen kasvatus lapsena on keskeinen tekijä, joka selittää uskonnollisuutta aikuisena (ks. Urbaani usko).

Tällä hetkellä uskonnollisesta kasvatuksen käydään keskustelua sekä kirkon piirissä että yhteiskunnassa laajemmin. Oman näkemykseni mukaan kirkossa pohditaan erityisesti, miten motivoida uskonnon opettaminen lapsien vanhemmille. Tällä hetkellä puhutaan paljon uskonnon yleissivistävästä merkityksestä ja uskonnosta keinona laajentaa omaa maailmankuvaa. Korostetaan uskontojen ymmärtämisen merkitystä globaalissa maailmassa. Harvoin kuulee uskonnon opetusta perusteltavan uskonnon sisältä tulevin argumentein: kristinuskoon on aina sisältynyt sekä ajatus pelastuksesta että kadotuksesta. Olennaista ihmisen tulevan kohtalon kannalta kristinuskon mukaan on hänen suhteensa Jeesukseen. Ymmärrettävästi on järkevää ”politiikkaa” olla korostamatta tällaisia puhtaasti uskonnollisia perusteluita sekulaarissa kontekstissa.

Monien kirkon kasvattajien (minunkin) edustama liberaali kristillisyys on vaikeassa välikädessä. Yhtäältä pyritään säilyttämään uskonto osana lasten kasvatusta, mutta toisaalta vain siltä osin kuin sen ajatellaan olevan sopusoinnussa yhteiskunnassa laajemmin hyväksyttyjen arvojen kanssa. Tästä kirkon sisällä olevasta arvoristiriidasta on konkreettisena osoituksena myös se, että kristillisillä liberaaleilla ja vapaa-ajattelijoilla on yhteinen vihollinen: uskonnollinen fundamentalismi.

Enqvist on huojentunut siitä, että valtaosa uskontoviruksen saaneista ”oirehtii” länsimaissa vain lievästi. Harvat saavat vakavia oireita. Kosmologi esittää haastavan väitteen: uskonto on taipuvainen muuttumaan fundamentalismiksi, ellei sitä aktiivisesti vastusteta. Ilman vastustusta uskonto ottaa valtaansa koko yhteiskunnan, kuten on käynyt joissakin islamilaisissa maissa. Enqvistin mukaan ei ole pitkä aika siitä, kun pappisvallan edustajat yrittivät estää ihmisiä tanssimasta Suomessa pääsiäisenä ja jouluna, ns. huvikielto poistettiin vasta 2002! Enqvist on syystä tyrmistynyt siitä, mitä kaikkea uskonnon varjolla voidaan tehdä. Ja huvikiellot ovat kevyestä päästä.

”Vain uskonnot jaksavat teeskennellä, että tämän [elämän] janan jatkeena on vielä uusi merkityksien maailma.” Mistä uskonnoton ihminen löytää perimmäisen merkityksen elämälleen? Ehkä yksi avain mielekkääseen elämään löytyy sen asian myöntämisestä, ettei mitään perimmäistä merkitystä ole olemassa. Fysiikan lakien ”takana” ei ole olemassa mitään suurta mysteeriä, joka pitäisi oivaltaa. Ihminen ei kuitenkaan voi rakentaa elämäänsä vain fysiikan lakien varaan edes Enqvistin kosmoksessa, on oltava muutakin.

Arvioidessaan vanhempiensa elämää Enqvist toteaa heidän hukanneen elämäänsä. Jotkut asiat olisi ehkä pitänyt tehdä toisin (kukapa ei olisi elämässään jossitellut!). Enqvist kysyy, kuinka meidän sitten pitäisi elää maailmassa, jossa ei perimmäisiä merkityksiä ole? Kuinka elää niin, ettei elämän loppumetreillä tarvitsi kokea katumusta elämättömästä tai väärin eletystä elämästä?

Mitään yleispäteviä vastauksia Enqvistillä ei ole, vaan pikemminkin aavistuksia siitä, miten elämästä voi tehdä merkityksellisen ja tyydyttävän. Ensinnäkin elämää ei voi laittaa säästöön. Sitten kun -ajattelusta seuraa helposti se, että luu jää käteen. Toiseksi elämään liittyy niin myönteisiä kuin kielteisiäkin yllätyksiä, jotka pitää hyväksyä. Lopulta elämä on kaikkien kohdalla vääjäämätöntä rapistumista ja luopumista. Kolmanneksi pieni on kaunista. Ihmisten elämä on suurimmalta osin arkea, josta täytyy osata nauttia. Kaiken olemisen ja tekemisen taustalla ei tarvitse nähdä suurempia voimia tai merkityksiä. Elämän mielekkyys ei löydy kokonaisuudesta vaan osista.

Kuitenkin kaikkein tärkein asia Enqvistille tuntuu olevan rakkaus: ”Kun ajattelen vanhempiani, en voi olla kysymättä, mitä he olisivat voineet saavuttaa… Heidän tarinastaan vaistoaa osaksi elämättä jääneen elämän, ja saman tien sydän säälii kaikkia kuolleita; niitä, jotka tsunami hautasi tai sota surmasi, kaikkia niitä, jotka kerran ovat eläneet ja kärsineet – köyhät, kurjat, huolien murtamat, ystävättömät, pettyneet ja ne, jotka eivät koskaan rakastaneet. En voi olla miettimättä kaikkia sitä, mitä olisi voinut tapahtua, jos vanhempieni elämässä olisi ollut enemmän rakkautta, kaikkea sitä mitä meille kaikille voisi tapahtua, jos kykenisimme rakastamaan ja saamaan rakkaudellemme vastakaikua.”