Jouluevankeliumin alussa kerrotaan, kuinka Marian ja Joosefin oli lähdettävä Nasaretista Betlehemiin verollepanoa varten. Ei mikään ihan vaatimaton matka kulkea täysissä ruumiin ja sielun voimissa saati viimeisillään raskaana; Suomessa pitäisi kävellä vähintään Helsingistä Hämeenlinnaan, jotta pääsisi Marian ja Joosefin kanssa samoille mittarilukemille. Marian ja Joosefin tekemä matka on kuitenkin ollut vaivan arvoinen, sillä tuon reissun jälkeen mikään ei heidän elämässään ollut entisellään (tai maailmassa ylipäätänsä).
Marian ja Joosefin taittama taival Nasaretista Betlehemiin on hyvä osoitus siitä, kuinka perustavanlaatuisia muutoksia elämässämme voi tapahtua matkalla. Monella ihmisellä onkin aika ajoin tarvetta lähteä pois totutuista ympyröistä uusiin maisemiin. Ei ainoastaan lataamaa akkuja, jotta omaa arkea jaksaisi taas paremmin, vaan arvioimaan syvällisemmin omaa elämää. Olisiko siinä syytä tehdä joitakin perustavanlaatuisia muutoksia? Joskus tällaiselle reissulle ajaa sisäinen tunne siitä, että oma elämä ei tunnu omalta; omaan elämään ei jotenkin voi syvältä sielunsa syövereistä sanoa: Kyllä, this is it! Asiat saattavat olla päällepäin täysin hyvissä kantimissa, mutta jotakin silti tuntuu puuttuvan: substanssia?
Ihminen on äärimmäisen mukautumis- ja sopeutumiskykyinen niin hyvässä kuin pahassakin. Vallitsevien olojen vastustaminen tai muutoksen tekeminen on suurimmalle osalle meistä vastenmielistä puuhaa ja siksi helposti tyydymme säilyttämään status quon. Elämä tuntuu helpommalta ja saamme turvaa siitä, että pidämme monia asioita täysin itsestäänselvyyksinä: ihmissuhteitamme, työtämme, harrastuksiamme, elämäämme! Edellä mainituista syistä joidenkin kriittisten kysymysten pohtiminen voi jäädä vähemmälle huomiolle. Kysymysten kuten, mitä minulle oikeastaan kuuluu? Näinkö haluan elämääni elää? Jotain näiden kysymysten laiminlyömisestä kertoo se, että yleisimpiä kysymyksiä, joihin ihmiset haluaisivat tutkimusten mukaan vastauksen on: Kuka minä olen?
Tuttu sanonta tietää: ”Joskus täytyy lähteä kauas, jotta näkee lähelle.” Matkalla ollessa on mahdollista saada etäisyyttä omaan arkiseen elämään. Pystymme tarkastelemaan asioitamme objektiivisemmin, lintu- (tai kärpäsen) perspektiivistä. Siitä näkökulmasta asiat näyttävät usein kirkkaammilta. Se, mikä tuntuu arkielämässä yleensä tärkeältä, alkaakin näyttää yhdentekevältä tai jopa naurettavalta, ja marginaalissa oleva asia tulee keskeisemmäksi. Matkan päästä voimme kokea myös yllätyksiä: koti-ikävämme ja kaipauksemme saattaa kohdistua ennalta arvaamattomaan ihmiseen.
Matkan jälkeiset päivät ovat erityisen tärkeitä. Silloin olemme herkimmillämme aistimaan elämämme todellisen tilan. Mukavat asiat tulevat selvemmin esille, mutta myös ne asiat, jotka hiertävät. Kuinka mukavaa on heittäytyä kotoiselle sohvalle, nähdä ympärillä tuttuja kasvoja ja kuinka vastenmielistä taas ajatella seuraavaa päivää duunissa. Mikäli mielimme matkan jälkeen muuttaa elämäämme, aikaa on vain vähän käytettävissä. Ei mene montaa päivää, kun mukavuudenhalumme ja muutoksen pelkomme astuvat jälleen kehiin. Paluu tuttuun uraan ja oravanpyörään tapahtuu pelottavan nopeasti. Ensimmäisen loman jälkeisen viikon lopulla työ alkaa taas tuntua ”ihan mukavalta”, vaikka maanantaina hädin tuskin uskoimme selviämme siitäkään päivästä hengissä. Uusien oivallusten jalkauttamiseen täytyy ryhtyä ASAP!
Rukouslause: Rakas Isä, anna minulle voimaa muuttaa ne asiat, mitkä voin muuttaa ja hyväksyä ne asiat, mitä en voi muuttaa. Anna myös viisautta erottaa nämä kaksi toisistaan.
tiistai 9. joulukuuta 2008
lauantai 6. joulukuuta 2008
Tulkintoja historiasta
Jeesuksen syntymäkertomus löytyy sekä Matteuksen että Luukkaan evankeliumeista. Tarkka lukija huomaa, etteivät nämä kertomukset ole yhteen sovitettavissa.
Varhaisilla kristityillä oli ongelma. Jeesuksen tiedettiin asuneen elämänsä Nasaretissa, ja siitä hänelle siunaantuivat lisänimet nasaretilainen ja Nasaretin puuseppä. Vanhassa testamentissa on kuitenkin ennustus, jonka mukaan tuleva messias on syntyisin Betlehemistä. Luukas ja Matteus kertovat kaksi erilaista tarinaa siitä, miten Jeesuksen syntymä saatiin sopimaan messiasta koskeviin odotuksiin.
Kuten on tunnettua, Luukkaan evankeliumissa Jeesus syntyy Betlehemissä kesken verollepanomatkan, jonka jälkeen Maria perheineen palaa takaisin Nasaretiin (josta he olivat lähteneet verollepanoreissulle). Matteuksella lapsi syntyy myös Betlehemissä siitä yksinkertaisesta syystä, että Joosef ja Maria asuvat kaupungissa vakinaisesti. Jeesus ei kuitenkaan kauaa ehdi elää syntymäkaupungissaan, vaan hänen täytyy paeta murhanhimoista Kuningas Herodesta Egyptiin. Eikä sieltä ollut Matteuksen mukaan enää paluuta Betlehemiin: unessa saadun viestin ohjaamana Joosef päätti muuttaa vaimonsa ja lapsensa kanssa Egyptistä Galileaan, Nasaretin kaupunkiin, jossa he voisivat elää turvassa kaikilta vainoajilta.
Mitä nämä faktat kertovat jouluevankeliumeiden historiallisesta arvosta? Nykyajan tutkija voisi sanoa, että tarinoiden henkilöhahmot ovat todellisia, mutta itse syntymäkertomuksen historiallinen arvo on varsin vähäinen. Tarinan kertomisen motiivina ei niinkään ollut kuvata tapahtumien todellista kulkua, vaan todistaa, että Jeesus on juutalaisten odottama messias: Jumalan mies. Siitä, että Jeesus todella syntyi Betlehemissä, ei ole mitään takuita. Ikävältä tuntuva tosiasia on, ettei Jeesuksen syntymäkertomus ole ainoa evankeliumien osa, joka ei kestä kriittistä historiallista tarkastelua. Matteus ja Luukas eivät ole ainoastaan koonneet yhteen Jeesusta käsitteleviä tarinoita, vaan ovat luoneet kumpainenkin oman Jeesus-hahmonsa omine painotuksineen. Esimerkiksi tunnettu ajatus Jeesuksesta syntisten ystävänä voi oikeammin olla: Luukas syntisten ystävä. Mitä nämä edellä esitetyt väitteet oikeastaan tarkoittavat? Eikö Raamattu olekaan totta? Ja onko Raamatun arvo lopulta sidoksissa sen historialliseen paikkansa pitävyyteen?
Suomalaisille ”totuus” jatkosodasta ei ole välittynyt historiankirjoista, vaan Väinö Linnan romaanista ja Edvin Laineen elokuvasta. Teokset ovat tehneet moniin lähtemättömän vaikutuksen. Ne ovat auttaneet ymmärtämään lähihistorian tapahtumia, rakentaneet meidän yhteistä suomalaista identiteettiämme sekä antaneet mahdollisuuden itsenäisyyspäivänä potea kollektiivisesti TV:n ääressä kansakuntamme syvää traumaa. Ovatko Tuntemattoman sotilaan herättämät ajatukset ja syvät tunteet kuitenkin pohjimmiltaan pelkkää valhetta ja harhaa, koska romaanin tarina ja sen henkilöhahmot eivät ole historiallisessa mielessä täysin tosia?
Ehkei Matteuksen, Luukkaan tai Väinö Linnan arvoa kannata punnita sen mukaan, miten he ovat onnistuneet historiankirjoittajina. He ovat välittäneet eteenpäin heitä syvästi koskettaneen historian tapahtuman ja sen merkityksen sellaisessa muodossa, jonka on voinut ymmärtää. Tarinoihin on voinut samaistua ja niissä on voinut nähdä jotain, mikä on elämässä aidosti totta. He ovat kuvanneet niitä suurempia voimia, jotka vaikuttavat yksittäisen ihmisen elämän takana.
Psalmilause: ”Kaiken, mitä Herra tahtoo, hän tekee taivaassa ja maan päällä, merissä ja syvyyden vesissä. Hän nostattaa pilvet maan reunamilta, hän lähettää salamat, avaa sateelle tien ja päästää varastoistaan tuulet puhaltamaan.”
Varhaisilla kristityillä oli ongelma. Jeesuksen tiedettiin asuneen elämänsä Nasaretissa, ja siitä hänelle siunaantuivat lisänimet nasaretilainen ja Nasaretin puuseppä. Vanhassa testamentissa on kuitenkin ennustus, jonka mukaan tuleva messias on syntyisin Betlehemistä. Luukas ja Matteus kertovat kaksi erilaista tarinaa siitä, miten Jeesuksen syntymä saatiin sopimaan messiasta koskeviin odotuksiin.
Kuten on tunnettua, Luukkaan evankeliumissa Jeesus syntyy Betlehemissä kesken verollepanomatkan, jonka jälkeen Maria perheineen palaa takaisin Nasaretiin (josta he olivat lähteneet verollepanoreissulle). Matteuksella lapsi syntyy myös Betlehemissä siitä yksinkertaisesta syystä, että Joosef ja Maria asuvat kaupungissa vakinaisesti. Jeesus ei kuitenkaan kauaa ehdi elää syntymäkaupungissaan, vaan hänen täytyy paeta murhanhimoista Kuningas Herodesta Egyptiin. Eikä sieltä ollut Matteuksen mukaan enää paluuta Betlehemiin: unessa saadun viestin ohjaamana Joosef päätti muuttaa vaimonsa ja lapsensa kanssa Egyptistä Galileaan, Nasaretin kaupunkiin, jossa he voisivat elää turvassa kaikilta vainoajilta.
Mitä nämä faktat kertovat jouluevankeliumeiden historiallisesta arvosta? Nykyajan tutkija voisi sanoa, että tarinoiden henkilöhahmot ovat todellisia, mutta itse syntymäkertomuksen historiallinen arvo on varsin vähäinen. Tarinan kertomisen motiivina ei niinkään ollut kuvata tapahtumien todellista kulkua, vaan todistaa, että Jeesus on juutalaisten odottama messias: Jumalan mies. Siitä, että Jeesus todella syntyi Betlehemissä, ei ole mitään takuita. Ikävältä tuntuva tosiasia on, ettei Jeesuksen syntymäkertomus ole ainoa evankeliumien osa, joka ei kestä kriittistä historiallista tarkastelua. Matteus ja Luukas eivät ole ainoastaan koonneet yhteen Jeesusta käsitteleviä tarinoita, vaan ovat luoneet kumpainenkin oman Jeesus-hahmonsa omine painotuksineen. Esimerkiksi tunnettu ajatus Jeesuksesta syntisten ystävänä voi oikeammin olla: Luukas syntisten ystävä. Mitä nämä edellä esitetyt väitteet oikeastaan tarkoittavat? Eikö Raamattu olekaan totta? Ja onko Raamatun arvo lopulta sidoksissa sen historialliseen paikkansa pitävyyteen?
Suomalaisille ”totuus” jatkosodasta ei ole välittynyt historiankirjoista, vaan Väinö Linnan romaanista ja Edvin Laineen elokuvasta. Teokset ovat tehneet moniin lähtemättömän vaikutuksen. Ne ovat auttaneet ymmärtämään lähihistorian tapahtumia, rakentaneet meidän yhteistä suomalaista identiteettiämme sekä antaneet mahdollisuuden itsenäisyyspäivänä potea kollektiivisesti TV:n ääressä kansakuntamme syvää traumaa. Ovatko Tuntemattoman sotilaan herättämät ajatukset ja syvät tunteet kuitenkin pohjimmiltaan pelkkää valhetta ja harhaa, koska romaanin tarina ja sen henkilöhahmot eivät ole historiallisessa mielessä täysin tosia?
Ehkei Matteuksen, Luukkaan tai Väinö Linnan arvoa kannata punnita sen mukaan, miten he ovat onnistuneet historiankirjoittajina. He ovat välittäneet eteenpäin heitä syvästi koskettaneen historian tapahtuman ja sen merkityksen sellaisessa muodossa, jonka on voinut ymmärtää. Tarinoihin on voinut samaistua ja niissä on voinut nähdä jotain, mikä on elämässä aidosti totta. He ovat kuvanneet niitä suurempia voimia, jotka vaikuttavat yksittäisen ihmisen elämän takana.
Psalmilause: ”Kaiken, mitä Herra tahtoo, hän tekee taivaassa ja maan päällä, merissä ja syvyyden vesissä. Hän nostattaa pilvet maan reunamilta, hän lähettää salamat, avaa sateelle tien ja päästää varastoistaan tuulet puhaltamaan.”
maanantai 17. marraskuuta 2008
Kirjoituksia elävästä elämästä?
Pari vuotta sitten Helsingin seurakuntayhtymässä pyysimme lehti-ilmoituksella nuoria aikuisia kirjoittamaan omasta elämästään. Aiheiksi annettiin muun muassa: “Mitä sinulle merkitsevät rakkaus, ihmissuhteet, raha, työ?” Pyyntöön vastasi n. viisikymmentä kirjoittajaa.
Kirjoituspyynnön taustalla oli uteliaisuus siitä, mitä nuorten aikuisten kulissien takaiseen elämään kuuluu. Papit tekevät työtään oppilaitoksissa, työpaikoilla, perheneuvonnassa. Kirkollisten toimitusten yhteydessä kohdataan vihkipareja ja pienten lasten vanhempia. Näissä tapaamisissa on monelle papille syntynyt vaikutelma, että nuorten aikuisten elämään kohdistuu paljon sellaisia odotuksia, joihin on tänä päivänä yhä vaikeampaa vastata järkevällä tavalla. Moni nuori aikuinen voi ilmeisen huonosti, vaikka elämän ulkoiset puitteet ovat varsin hyvässä kondiksessa.
Tämä ristiriita tuli esille myös meille lähetetyissä kirjoituksissa, joista suurin osa oli aika peittelemätöntä itsetilitystä siitä, kuinka asiat eivät mene ns. putkeen. Nuorten aikuisten kirjoituksissa toistuivat samat teemat, esim. elämän hallinnan puuttuminen ja etenkin yksinäisyys. Sana yksinäisyys oli kirjoittajien yksi yleisimmin käyttämiä sanoja. Näiden teemojen ikään kuin vastaparina kertomuksista huokui rakkauden ja toisen ihmisen fyysisen kosketuksen kaipuu. Moni kirjoittajista toivoi voivansa paljastaa sisimpänsä ja tulla nähdyksi sellaisena kun oikeasti on. Kirjoitusten yleissävy oli kiistatta alavireinen. On mahdollista, että kirjoitusten sisältö olisi ollut erilainen, jos kirjoituspyynnön olisi esittänyt vaikkapa City-lehti. Instituution (siis kirkon), jonka keskeisinä tehtävinä nähdään hautaan siunaaminen, hautausmaiden ylläpito ja erilainen auttamistyö oletetaan ehkä ymmärtävän ihmisten hätää keskimääräistä paremmin.
Kirjoituksista jäi kieltämättä vähän hämmentynyt olo ja monia kysymyksiä nousi mieleen: missä määrin kirjoitusten sisällöt ovat yleistettävissä? Oliko kirjoittajien kuvaama elämä ”normaalia” vai poikkeuksellisen problemaattista? Onko kirjoituspyyntö puhutellut erityisesti niitä, jotka halusivat kirjoittamalla purkaa elämänahdistustaan? Oliko puhdasta sattumaa, että samat teemat toistuivat kirjoituksissa, kuten yksinäisyys ja kokemus rakkauden puutteesta? Voisiko kirjoitusten sisällön tulkita oireena jostakin, ja jos voi, niin mistä?
Kirjoituspyynnön taustalla oli uteliaisuus siitä, mitä nuorten aikuisten kulissien takaiseen elämään kuuluu. Papit tekevät työtään oppilaitoksissa, työpaikoilla, perheneuvonnassa. Kirkollisten toimitusten yhteydessä kohdataan vihkipareja ja pienten lasten vanhempia. Näissä tapaamisissa on monelle papille syntynyt vaikutelma, että nuorten aikuisten elämään kohdistuu paljon sellaisia odotuksia, joihin on tänä päivänä yhä vaikeampaa vastata järkevällä tavalla. Moni nuori aikuinen voi ilmeisen huonosti, vaikka elämän ulkoiset puitteet ovat varsin hyvässä kondiksessa.
Tämä ristiriita tuli esille myös meille lähetetyissä kirjoituksissa, joista suurin osa oli aika peittelemätöntä itsetilitystä siitä, kuinka asiat eivät mene ns. putkeen. Nuorten aikuisten kirjoituksissa toistuivat samat teemat, esim. elämän hallinnan puuttuminen ja etenkin yksinäisyys. Sana yksinäisyys oli kirjoittajien yksi yleisimmin käyttämiä sanoja. Näiden teemojen ikään kuin vastaparina kertomuksista huokui rakkauden ja toisen ihmisen fyysisen kosketuksen kaipuu. Moni kirjoittajista toivoi voivansa paljastaa sisimpänsä ja tulla nähdyksi sellaisena kun oikeasti on. Kirjoitusten yleissävy oli kiistatta alavireinen. On mahdollista, että kirjoitusten sisältö olisi ollut erilainen, jos kirjoituspyynnön olisi esittänyt vaikkapa City-lehti. Instituution (siis kirkon), jonka keskeisinä tehtävinä nähdään hautaan siunaaminen, hautausmaiden ylläpito ja erilainen auttamistyö oletetaan ehkä ymmärtävän ihmisten hätää keskimääräistä paremmin.
Kirjoituksista jäi kieltämättä vähän hämmentynyt olo ja monia kysymyksiä nousi mieleen: missä määrin kirjoitusten sisällöt ovat yleistettävissä? Oliko kirjoittajien kuvaama elämä ”normaalia” vai poikkeuksellisen problemaattista? Onko kirjoituspyyntö puhutellut erityisesti niitä, jotka halusivat kirjoittamalla purkaa elämänahdistustaan? Oliko puhdasta sattumaa, että samat teemat toistuivat kirjoituksissa, kuten yksinäisyys ja kokemus rakkauden puutteesta? Voisiko kirjoitusten sisällön tulkita oireena jostakin, ja jos voi, niin mistä?
perjantai 10. lokakuuta 2008
Avoimia kysymyksiä, kirjoitus julkaistu kirjassa Arki - Kirkon alttari (toim. Jussi Murtovuori)
Avoimia kysymyksiä
Radiofilosofi, tutkija Jukka Relander analysoi Metro-lehden kolumnissaan: ”Kirkko on jäänyt rooliin, jonka se otti 1800-luvulla tarjotessaan turvasatamaa modernisaation juuriltaan tempomille ihmisille. Kaikki totuudet olivat liikkeessä, kirkko tarjosi jotain pysyvää. Resepti ei toimi enää. Kirkon perusoletus tuntuisi olevan tämä: ihminen on heikko, turvaton ja avun tarpeessa. Elämänsä ja ikuisuuden edessä vapisevalle kirkko tarjoaa lohtua, rohkaisua ja terapiaa. Vaikka oma elämäni totisesti on epävarmaa, en millään tunnista itsestäni niitä pelkoja, joita kirkko koettaa lääkitä. Ja turvan ja lohdun markkinat ovat aika rajalliset. Kohderyhmään ei kuulu esimerkiksi 25–44-vuotiaita empaattisia riskinottajia. Viesti puhuttelee enemmän niitä, joiden riskit on jo otettu.”[1]
Kirkosta on muutamassa vuodessa eronnut yli satatuhatta ihmistä, joista merkittävä osa on alle neljäkymmentävuotiaita. Uusimpien tilastojen valossa eroamisvauhti on vain kiihtymässä. Nämä huolestuttavat tiedot näyttävät vahvistavan Relanderin tekemiä havaintoja kirkosta. Asiantuntijoiden mukaan kirkko elää maailmassa, jossa myllertävät monenlaiset voimat kuten sekularisaatio, urbanisaatio, globalisaatio, subjektivisaatio, konsumerismi, postmodernismi, individualismi – listaa voisi jatkaa – ja kaikki ne vaikuttavat myös kirkon asemaan. Se on varmaa, että tässä maailmassa itsestäänselvyyksiä on vähemmän kuin aikaisemmin. Pelkkä perinne riittää yhä harvemmalle syyksi maksaa kirkollisveroa. Tarvitaan paremmat ja henkilökohtaisemmat syyt. Kirkko, tai ehkä oikeammin sen työntekijät, joutuvat jatkossa selvemmin määrittelemään ketä ja mitä kirkko oikeastaan edustaa. Tai keiden halutaan jäävän jäseniksi?
Relanderin ajatuksia lainaten kirkosta löytävät paikkansa kyllä ne, jotka kokevat ahdistusta modernin maailman tuomien vapauksien, sen normittomuuden ja yhteisöttömyyden edessä. Kirkko puhuttelee niitä, jotka ovat kokeneet kovia ja jotka tunnistavat oman heikkoutensa.[2] Mutta mitä kirkko tarjoaa niille, jotka suhtautuvat maailman muutoksiin innostuneesti ja avoimin mielin? Jotka tähyävät taivaille haaveilevasti ja uskovat oman järjen ja tekniikan pystyvän viemään ihmiskuntaa vaikka minne? Joista maapalloistuminen näyttäytyy keinona ylittää eri kulttuurien välisiä rajoja ja välineenä rakentaa yhteisymmärrystä ihmisten kesken? Joille erilaiset vaihtoehtoiset trendit tarjoavat mahdollisuuden erilaisiin kokeiluihin ja joilla on riittämiin sekä taloudellista että henkistä pääomaa itsensä toteuttamiseen? Niille, jotka eivät vielä ole lyöneet lukkoon elämänsä perimmäistä tarkoitusta?
Tällaisen joukon edessä kirkko on neuvoton. Näyttää siltä, ettei kristillinen sanoma tuo tämän ihmisjoukon elämään mitään sellaisia ulottuvuuksia, merkityksiä, päämääriä tai käsitteitä, jotka auttaisivat heitä hahmottamaan omaa paikkaansa tässä maailmassa. Tästä syystä moni nuori aikuinen kokee aidosti, ettei kristinuskosta ole maailmankatsomukseksi. Eikä kysymys ole siitä, etteivätkö nämä ihmiset olisi saaneet riittävästi kristillistä opetusta, vaan siitä, ettei opittu ole koskaan jäsentynyt mielekkäällä tavalla osaksi omaa elämää. Oman elämän kysymykset eivät vain saa vastausta kristinuskosta käsin.
Miten tähän tilanteeseen tulisi kirkossa suhtautua? Eräs mahdollisuus on heristellä arvostelevasti sormea nuorten aikuisten suuntaan. On ymmärrettävää, että kristinuskoon vahvasti sitoutuneiden ja kirkosta elantonsa saavien työntekijöiden vakaumus ja työmotivaatio melkeinpä vaativat ajattelemaan, että nuorten aikuisten elämässä on pohjimmiltaan jotain pielessä. Vika pitää vain paljastaa, jotta kirkko voisi sitten tarjota oman vaihtoehtonsa parannukseksi. Yleensä kirkossa nuorten aikuisten ongelmana pidetään nykyajan ihmiselle niin tyypillistä itsekeskeistä, itseriittoista ja nautinnonhakuista elämäntapaa. Kirkossa ajatellaan monesti, että nuorten aikuisten vaalimasta elämäntavasta seuraa lopulta vain syvän tyhjyyden ja irrallisuuden tunteita, koska heidän elämänarvonsa eivät ole kestävällä pohjalla.
Kriittisesti voi kysyä, mitä kirkko on oikeastaan ihmisille kauppaamassa: pelkästään kristillistä uskoa vai ennemminkin tietynlaista, kirkon työntekijöille turvallista elämäntapaa? Jos kristinusko ja kirkon työntekijöiden omaksuma elämäntapa kuuluvat ikään kuin samaan pakettiin, niin uskallan ennustaa, ettei kristinuskosta tule mitään suurta menestystarinaa nuorten aikuisten joukoissa. Sen verran etäällä kirkon työntekijöiden asenteet keskimäärin ovat nuorten aikuisten todellisuudesta.[3] Olisiko siksi mahdollista ajatella, ettei nuorten aikuisten elämäntavassa lähtökohtaisesti ole jotain vakavia puutteita tai kristinuskolle täysin vieraita elementtejä? Voisiko esimerkiksi nautinnonhakuisuuden ymmärtää elämänilona, mikä ei ole (kai?) täysin ristiriidassa luterilaisen kristinopin kanssa? Oman kokemukseni mukaan toisen elämäntavan teilaaminen harvoin edistää lämpimien suhteiden syntymistä.
Näillä seikoilla on myös käytännön merkitystä työn suunnittelun kannalta: jos kirkko yrittää lähestyä nuoria aikuisia työntekijöiden ajattelumaailmasta käsin, seurakuntaan saadaan mukaan kirkon työntekijöiden näköisiä ihmisiä. Tämä tuskin on kirkon nykytilanteessa tarkoituksenmukaista. Tulevaisuudessa on suuri haaste päästä eroon työntekijäkeskeisestä työkulttuurista kohti sellaista työtapaa, jossa toimintaympäristö ja siinä elävät ihmiset otetaan enemmän todesta.
Mitä nuorten aikuisten kanssa on tehty?
Ainakin puhetta on ollut riittävästi. Tähän johtopäätökseen voi tulla sanonnasta, joka elää kirkon työntekijöiden keskuudessa: “Missä tahansa kaksi tahi kolme työntekijää kokoontuu yhteen, siellä puhutaan nuorista aikuisista.” Onkin vaikea kuvitella työntekijöille suunnattua koulutustilaisuutta tai seminaaria, jossa ei käsiteltäisi tavalla tai toisella nuoria aikuisia. Myös kirkon uusimmissa strategioissa ja monissa kirkon teettämissä tutkimuksissa nuoriin aikuisiin on kiinnitetty paljon huomiota. Mutta mitä tästä kaikesta on käytännössä seurannut?
Seurakunnat ovat alkaneet järjestää yhä enemmän nuorille aikuisille suunnattua toimintaa. Parempia palveluita tarjoamalla nuorten aikuisten uskotaan ylittävän kirkon kynnyksen ja sen seurauksena sosiaalistuvan kirkon elämään. Ristiriitaisen tuntuisesti monet työntekijät ajattelevat, ettei järjestetyllä toiminnalla käytännössä ole merkitystä kirkon tulevaisuuden kannalta, etenkin jos arviointikriteerinä pidetään jäsenmääriä[4]. Pitääkö tämä asia ymmärtää niin, että nuorten aikuisten esiin nostamiin haasteisiin on seurakunnissa vastattu tavalla, joita työntekijätkään eivät pidä erityisen järkevinä? Moni työntekijä arvioi, että ihmisen suhteen kirkkoon ja sen edustamaan kristinuskoon määräävät lopulta muut seikat kuin perinteinen seurakuntatoiminta[5]. Kyynisesti ajatellaan, että vain jokin merkittävä, ulkoapäin tullut katastrofi saisi kirkon oven käymään tiuhempaan[6].
Työntekijöiden asenteiden lisäksi seurakuntatoimintaan liittyy toinenkin ristiriitainen ulottuvuus. Liiallinen keskittyminen kirkon toimintatapojen kehittämiseen saattaa pitkällä tähtäimellä vain heikentää kirkon asemaa. Sosiologi Pasi Mäenpää kirjoittaa asiasta: ”Ollakseen vetovoimainen suhteessa kuluttajan [nykyajan ihmisen] kulttuuriseen hahmoon kirkon pitäisi olla kuin tavaratalo – ei tarjotakseen jokaiselle jotakin vaan tarjotakseen jokaiselle aina jotakin uutta. Onko kirkon ja kristillisyyden mahdollista ja mielekästä palvella itsetarkoituksellisesti ja kyltymättömästi kaipaavaa ja etsivää ihmistyyppiä?”[7]
Palveluihinsa keskittyvä kirkko on vaarassa muuttaa itsensä juuri sellaiseksi tavarataloksi, josta jokainen ihminen voi halutessaan tulla hakemaan palikoita oman yksilöllisen elämänprojektinsa rakennusaineiksi. Ollakseen houkutteleva vaihtoehto kirkko joutuu sopeuttamaan toimintansa kulutusyhteiskunnan lainalaisuuksiin ja tarjoamaan potentiaalisille ”asiakkaille” jatkuvasti uusia hyödykkeitä. Kirkko ja kristinusko saattavat tämän seurauksena kuitenkin menettää kykyään luoda ihmisten välille yhteistä todellisuutta. Varsinkin, jos kirkon toiminnan ja sen ideologian välillä ei ole ”asiakkaiden” mielissä selvää jatkumoa. Kirkon ja kristinuskon yhteisöllinen ulottuvuus näivettyy, usko yksityistyy ja sen seurauksena uskonnon julkinen merkitys vähenee entisestään. Kärjistäen kirkon tarjoaman uskon voisi tällaisessa tilanteessa rinnastaa hyvään harrastukseen eli uskonnon merkitys rajoittuu vain tietylle ja hyvin rajatulle elämänalueelle.[8]
Mikä neuvoksi?
Pasi Mäenpäätä seuraten ajattelen, että kirkon pitäisi ennen kaikkea ”pyrkiä korostamaan kristillisyyden julkista puolta, sen kykyä toimia julkisena areenana ja kokoontumispaikkana, kommunikaation välineenä”.[9] Sen pitäisi kysyä: mikä merkitys kristinuskolla on yksittäisen ihmisen omakohtaisen pelastustarinan lisäksi? Mikä merkitys kristinuskolla on laajemmasta, yksilötason ylittävästä perspektiivistä katsottuna? Mitä meidän tulisi kristinuskon pohjalta ajatella niistä kaikista mahdollisuuksista ja ongelmista, joita olemme ihmiskuntana kohtaamassa? Minkälaisen näkökulman kristinusko tarjoaa tähän maailmanaikaan?
Jukka Relander arvioi yllä lainatussa kolumnissaan, että kirkossa on vaikeaa esittää avoimia kysymyksiä, harrastaa aitoa etsimistä, koska kirkossa on jo vastaus valmiina: Jeesus. Mielestäni on suuri vaara, että seuratessaan tätä valmiiden vastausten perinnettä kirkko kuristaa itsensä pikkuhiljaa hengiltä ja menettää siinä sivussa uskottavuutensa asioita vakavasti pohtivien ihmisten silmissä. Kirkon uusi strategia herättää kuitenkin toivoa: siinä kirkko nimenomaan määritellään totuusyhteisöksi[10]. Ymmärrän tämän niin, että kirkossa tulee jatkossa pyrkiä esittämään sellaisia kysymyksiä, joihin ei vielä ole löydetty vastausta. Tai kääntäen jättää kysymättä asioita, joihin vastaus on jo olemassa[11]. Mielestäni avoimilla kysymyksillä on itseisarvo, koska vain ne voivat lopulta lisätä ymmärrystämme maailmasta ja itsestämme sen osana. Voiko käydä niin, että uudenlaisten vastausten (mahdollisesti) löytyessä, joudumme laittamaan vanhat uskomuksemme uuteen järjestykseen tai jopa luopumaan joistakin niistä? Itseymmärryksemme saattaa parhaimmillaan muuttua kuin hyvän terapiaprosessin päätteeksi.
Voi kuitenkin olla, että kaikesta kyselemisestä huolimatta kirkkoon jäävät vain ne 17 %, jotka sen nytkin kokevat omakseen[12]. Itse ajattelen, että kristinuskon asia kantaa laajemmin. Se voi antaa edelleen välineitä asioiden ymmärtämiseen, kunhan se päivitetään vastaamaan tämän ajan ihmisen todellisia elämänkysymyksiä, huolenaiheita sekä maailmankuvaa.
Käytetyt lähteet:
Komulainen, Jyri
2007 Uskontojen kohtaaminen ja spiritualiteetti – teologisia reunahuomautuksia. – Kirkko ja usko tämän päivän Suomessa. Suomalaisen teologisen kirjallisuusseuran julkaisuja 253, s. 101–123. Vammala.
Mikkola, Teija & Niemelä, Kati & Petterson, Juha
2007 The Questioning Mind – Faith and Values of the New Generation. Church Research Institute Publication 58. Tampere.
Niemelä, Kati
2006 Nuorten aikuisten suhde kirkkoon. – Urbaani usko: Nuoret aikuiset, usko ja kirkko. Toim. Teija Mikkola, Kati Niemelä & Juha Petterson. Kirkon Tutkimuskeskuksen julkaisuja 96, s. 43–65. Jyväskylä.
Mäenpää, Pasi
2006 Urbaani elämäntapa ja sen uusi uskonnollisuus. – Urbaani usko: Nuoret aikuiset, usko ja kirkko. Toim. Teija Mikkola, Kati Niemelä & Juha Petterson. Kirkon Tutkimuskeskuksen julkaisuja 96, s. 317–330. Tampere.
Petterson, Juha
2006 Papisto, nuoret aikuiset ja kirkko. – Urbaani usko: Nuoret aikuiset, usko ja kirkko. Toim. Teija Mikkola, Kati Niemelä & Juha Petterson. Kirkon Tutkimuskeskuksen julkaisuja 96, s. 66–82. Tampere.
[1] Metro-lehti 17.6.2008.
[2] ks. myös HS:n Nyt-liite nro 25–26 , s. 6.
[3] Mikkola, Niemelä & Petterson 2007, 34–35.
[4] Mikkola, Niemelä & Petterson 2007, 131–132.
[5] Petterson 2006, 78.
[6] Petterson 2006, 68.
[7] Mäenpää 2006, 26–27.
[8] ks. myös Komulainen 2007, 106.
[9] Mäenpää 2006, 321.
[10] Meidän kirkko – Osallisuuden yhteisö. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon strategia vuoteen 2015.
[11] ks. myös Relanderin kolumni Metro-lehti 17.6.2008.
[12] Niemelä 2006, 53. Kristillisen jumalakuvan kannalta mielenkiintoinen tieto on, että vain 18 % suomalaisista uskoo persoonalliseen Jumalaan, joka vastaa rukouksiin.
Radiofilosofi, tutkija Jukka Relander analysoi Metro-lehden kolumnissaan: ”Kirkko on jäänyt rooliin, jonka se otti 1800-luvulla tarjotessaan turvasatamaa modernisaation juuriltaan tempomille ihmisille. Kaikki totuudet olivat liikkeessä, kirkko tarjosi jotain pysyvää. Resepti ei toimi enää. Kirkon perusoletus tuntuisi olevan tämä: ihminen on heikko, turvaton ja avun tarpeessa. Elämänsä ja ikuisuuden edessä vapisevalle kirkko tarjoaa lohtua, rohkaisua ja terapiaa. Vaikka oma elämäni totisesti on epävarmaa, en millään tunnista itsestäni niitä pelkoja, joita kirkko koettaa lääkitä. Ja turvan ja lohdun markkinat ovat aika rajalliset. Kohderyhmään ei kuulu esimerkiksi 25–44-vuotiaita empaattisia riskinottajia. Viesti puhuttelee enemmän niitä, joiden riskit on jo otettu.”[1]
Kirkosta on muutamassa vuodessa eronnut yli satatuhatta ihmistä, joista merkittävä osa on alle neljäkymmentävuotiaita. Uusimpien tilastojen valossa eroamisvauhti on vain kiihtymässä. Nämä huolestuttavat tiedot näyttävät vahvistavan Relanderin tekemiä havaintoja kirkosta. Asiantuntijoiden mukaan kirkko elää maailmassa, jossa myllertävät monenlaiset voimat kuten sekularisaatio, urbanisaatio, globalisaatio, subjektivisaatio, konsumerismi, postmodernismi, individualismi – listaa voisi jatkaa – ja kaikki ne vaikuttavat myös kirkon asemaan. Se on varmaa, että tässä maailmassa itsestäänselvyyksiä on vähemmän kuin aikaisemmin. Pelkkä perinne riittää yhä harvemmalle syyksi maksaa kirkollisveroa. Tarvitaan paremmat ja henkilökohtaisemmat syyt. Kirkko, tai ehkä oikeammin sen työntekijät, joutuvat jatkossa selvemmin määrittelemään ketä ja mitä kirkko oikeastaan edustaa. Tai keiden halutaan jäävän jäseniksi?
Relanderin ajatuksia lainaten kirkosta löytävät paikkansa kyllä ne, jotka kokevat ahdistusta modernin maailman tuomien vapauksien, sen normittomuuden ja yhteisöttömyyden edessä. Kirkko puhuttelee niitä, jotka ovat kokeneet kovia ja jotka tunnistavat oman heikkoutensa.[2] Mutta mitä kirkko tarjoaa niille, jotka suhtautuvat maailman muutoksiin innostuneesti ja avoimin mielin? Jotka tähyävät taivaille haaveilevasti ja uskovat oman järjen ja tekniikan pystyvän viemään ihmiskuntaa vaikka minne? Joista maapalloistuminen näyttäytyy keinona ylittää eri kulttuurien välisiä rajoja ja välineenä rakentaa yhteisymmärrystä ihmisten kesken? Joille erilaiset vaihtoehtoiset trendit tarjoavat mahdollisuuden erilaisiin kokeiluihin ja joilla on riittämiin sekä taloudellista että henkistä pääomaa itsensä toteuttamiseen? Niille, jotka eivät vielä ole lyöneet lukkoon elämänsä perimmäistä tarkoitusta?
Tällaisen joukon edessä kirkko on neuvoton. Näyttää siltä, ettei kristillinen sanoma tuo tämän ihmisjoukon elämään mitään sellaisia ulottuvuuksia, merkityksiä, päämääriä tai käsitteitä, jotka auttaisivat heitä hahmottamaan omaa paikkaansa tässä maailmassa. Tästä syystä moni nuori aikuinen kokee aidosti, ettei kristinuskosta ole maailmankatsomukseksi. Eikä kysymys ole siitä, etteivätkö nämä ihmiset olisi saaneet riittävästi kristillistä opetusta, vaan siitä, ettei opittu ole koskaan jäsentynyt mielekkäällä tavalla osaksi omaa elämää. Oman elämän kysymykset eivät vain saa vastausta kristinuskosta käsin.
Miten tähän tilanteeseen tulisi kirkossa suhtautua? Eräs mahdollisuus on heristellä arvostelevasti sormea nuorten aikuisten suuntaan. On ymmärrettävää, että kristinuskoon vahvasti sitoutuneiden ja kirkosta elantonsa saavien työntekijöiden vakaumus ja työmotivaatio melkeinpä vaativat ajattelemaan, että nuorten aikuisten elämässä on pohjimmiltaan jotain pielessä. Vika pitää vain paljastaa, jotta kirkko voisi sitten tarjota oman vaihtoehtonsa parannukseksi. Yleensä kirkossa nuorten aikuisten ongelmana pidetään nykyajan ihmiselle niin tyypillistä itsekeskeistä, itseriittoista ja nautinnonhakuista elämäntapaa. Kirkossa ajatellaan monesti, että nuorten aikuisten vaalimasta elämäntavasta seuraa lopulta vain syvän tyhjyyden ja irrallisuuden tunteita, koska heidän elämänarvonsa eivät ole kestävällä pohjalla.
Kriittisesti voi kysyä, mitä kirkko on oikeastaan ihmisille kauppaamassa: pelkästään kristillistä uskoa vai ennemminkin tietynlaista, kirkon työntekijöille turvallista elämäntapaa? Jos kristinusko ja kirkon työntekijöiden omaksuma elämäntapa kuuluvat ikään kuin samaan pakettiin, niin uskallan ennustaa, ettei kristinuskosta tule mitään suurta menestystarinaa nuorten aikuisten joukoissa. Sen verran etäällä kirkon työntekijöiden asenteet keskimäärin ovat nuorten aikuisten todellisuudesta.[3] Olisiko siksi mahdollista ajatella, ettei nuorten aikuisten elämäntavassa lähtökohtaisesti ole jotain vakavia puutteita tai kristinuskolle täysin vieraita elementtejä? Voisiko esimerkiksi nautinnonhakuisuuden ymmärtää elämänilona, mikä ei ole (kai?) täysin ristiriidassa luterilaisen kristinopin kanssa? Oman kokemukseni mukaan toisen elämäntavan teilaaminen harvoin edistää lämpimien suhteiden syntymistä.
Näillä seikoilla on myös käytännön merkitystä työn suunnittelun kannalta: jos kirkko yrittää lähestyä nuoria aikuisia työntekijöiden ajattelumaailmasta käsin, seurakuntaan saadaan mukaan kirkon työntekijöiden näköisiä ihmisiä. Tämä tuskin on kirkon nykytilanteessa tarkoituksenmukaista. Tulevaisuudessa on suuri haaste päästä eroon työntekijäkeskeisestä työkulttuurista kohti sellaista työtapaa, jossa toimintaympäristö ja siinä elävät ihmiset otetaan enemmän todesta.
Mitä nuorten aikuisten kanssa on tehty?
Ainakin puhetta on ollut riittävästi. Tähän johtopäätökseen voi tulla sanonnasta, joka elää kirkon työntekijöiden keskuudessa: “Missä tahansa kaksi tahi kolme työntekijää kokoontuu yhteen, siellä puhutaan nuorista aikuisista.” Onkin vaikea kuvitella työntekijöille suunnattua koulutustilaisuutta tai seminaaria, jossa ei käsiteltäisi tavalla tai toisella nuoria aikuisia. Myös kirkon uusimmissa strategioissa ja monissa kirkon teettämissä tutkimuksissa nuoriin aikuisiin on kiinnitetty paljon huomiota. Mutta mitä tästä kaikesta on käytännössä seurannut?
Seurakunnat ovat alkaneet järjestää yhä enemmän nuorille aikuisille suunnattua toimintaa. Parempia palveluita tarjoamalla nuorten aikuisten uskotaan ylittävän kirkon kynnyksen ja sen seurauksena sosiaalistuvan kirkon elämään. Ristiriitaisen tuntuisesti monet työntekijät ajattelevat, ettei järjestetyllä toiminnalla käytännössä ole merkitystä kirkon tulevaisuuden kannalta, etenkin jos arviointikriteerinä pidetään jäsenmääriä[4]. Pitääkö tämä asia ymmärtää niin, että nuorten aikuisten esiin nostamiin haasteisiin on seurakunnissa vastattu tavalla, joita työntekijätkään eivät pidä erityisen järkevinä? Moni työntekijä arvioi, että ihmisen suhteen kirkkoon ja sen edustamaan kristinuskoon määräävät lopulta muut seikat kuin perinteinen seurakuntatoiminta[5]. Kyynisesti ajatellaan, että vain jokin merkittävä, ulkoapäin tullut katastrofi saisi kirkon oven käymään tiuhempaan[6].
Työntekijöiden asenteiden lisäksi seurakuntatoimintaan liittyy toinenkin ristiriitainen ulottuvuus. Liiallinen keskittyminen kirkon toimintatapojen kehittämiseen saattaa pitkällä tähtäimellä vain heikentää kirkon asemaa. Sosiologi Pasi Mäenpää kirjoittaa asiasta: ”Ollakseen vetovoimainen suhteessa kuluttajan [nykyajan ihmisen] kulttuuriseen hahmoon kirkon pitäisi olla kuin tavaratalo – ei tarjotakseen jokaiselle jotakin vaan tarjotakseen jokaiselle aina jotakin uutta. Onko kirkon ja kristillisyyden mahdollista ja mielekästä palvella itsetarkoituksellisesti ja kyltymättömästi kaipaavaa ja etsivää ihmistyyppiä?”[7]
Palveluihinsa keskittyvä kirkko on vaarassa muuttaa itsensä juuri sellaiseksi tavarataloksi, josta jokainen ihminen voi halutessaan tulla hakemaan palikoita oman yksilöllisen elämänprojektinsa rakennusaineiksi. Ollakseen houkutteleva vaihtoehto kirkko joutuu sopeuttamaan toimintansa kulutusyhteiskunnan lainalaisuuksiin ja tarjoamaan potentiaalisille ”asiakkaille” jatkuvasti uusia hyödykkeitä. Kirkko ja kristinusko saattavat tämän seurauksena kuitenkin menettää kykyään luoda ihmisten välille yhteistä todellisuutta. Varsinkin, jos kirkon toiminnan ja sen ideologian välillä ei ole ”asiakkaiden” mielissä selvää jatkumoa. Kirkon ja kristinuskon yhteisöllinen ulottuvuus näivettyy, usko yksityistyy ja sen seurauksena uskonnon julkinen merkitys vähenee entisestään. Kärjistäen kirkon tarjoaman uskon voisi tällaisessa tilanteessa rinnastaa hyvään harrastukseen eli uskonnon merkitys rajoittuu vain tietylle ja hyvin rajatulle elämänalueelle.[8]
Mikä neuvoksi?
Pasi Mäenpäätä seuraten ajattelen, että kirkon pitäisi ennen kaikkea ”pyrkiä korostamaan kristillisyyden julkista puolta, sen kykyä toimia julkisena areenana ja kokoontumispaikkana, kommunikaation välineenä”.[9] Sen pitäisi kysyä: mikä merkitys kristinuskolla on yksittäisen ihmisen omakohtaisen pelastustarinan lisäksi? Mikä merkitys kristinuskolla on laajemmasta, yksilötason ylittävästä perspektiivistä katsottuna? Mitä meidän tulisi kristinuskon pohjalta ajatella niistä kaikista mahdollisuuksista ja ongelmista, joita olemme ihmiskuntana kohtaamassa? Minkälaisen näkökulman kristinusko tarjoaa tähän maailmanaikaan?
Jukka Relander arvioi yllä lainatussa kolumnissaan, että kirkossa on vaikeaa esittää avoimia kysymyksiä, harrastaa aitoa etsimistä, koska kirkossa on jo vastaus valmiina: Jeesus. Mielestäni on suuri vaara, että seuratessaan tätä valmiiden vastausten perinnettä kirkko kuristaa itsensä pikkuhiljaa hengiltä ja menettää siinä sivussa uskottavuutensa asioita vakavasti pohtivien ihmisten silmissä. Kirkon uusi strategia herättää kuitenkin toivoa: siinä kirkko nimenomaan määritellään totuusyhteisöksi[10]. Ymmärrän tämän niin, että kirkossa tulee jatkossa pyrkiä esittämään sellaisia kysymyksiä, joihin ei vielä ole löydetty vastausta. Tai kääntäen jättää kysymättä asioita, joihin vastaus on jo olemassa[11]. Mielestäni avoimilla kysymyksillä on itseisarvo, koska vain ne voivat lopulta lisätä ymmärrystämme maailmasta ja itsestämme sen osana. Voiko käydä niin, että uudenlaisten vastausten (mahdollisesti) löytyessä, joudumme laittamaan vanhat uskomuksemme uuteen järjestykseen tai jopa luopumaan joistakin niistä? Itseymmärryksemme saattaa parhaimmillaan muuttua kuin hyvän terapiaprosessin päätteeksi.
Voi kuitenkin olla, että kaikesta kyselemisestä huolimatta kirkkoon jäävät vain ne 17 %, jotka sen nytkin kokevat omakseen[12]. Itse ajattelen, että kristinuskon asia kantaa laajemmin. Se voi antaa edelleen välineitä asioiden ymmärtämiseen, kunhan se päivitetään vastaamaan tämän ajan ihmisen todellisia elämänkysymyksiä, huolenaiheita sekä maailmankuvaa.
Käytetyt lähteet:
Komulainen, Jyri
2007 Uskontojen kohtaaminen ja spiritualiteetti – teologisia reunahuomautuksia. – Kirkko ja usko tämän päivän Suomessa. Suomalaisen teologisen kirjallisuusseuran julkaisuja 253, s. 101–123. Vammala.
Mikkola, Teija & Niemelä, Kati & Petterson, Juha
2007 The Questioning Mind – Faith and Values of the New Generation. Church Research Institute Publication 58. Tampere.
Niemelä, Kati
2006 Nuorten aikuisten suhde kirkkoon. – Urbaani usko: Nuoret aikuiset, usko ja kirkko. Toim. Teija Mikkola, Kati Niemelä & Juha Petterson. Kirkon Tutkimuskeskuksen julkaisuja 96, s. 43–65. Jyväskylä.
Mäenpää, Pasi
2006 Urbaani elämäntapa ja sen uusi uskonnollisuus. – Urbaani usko: Nuoret aikuiset, usko ja kirkko. Toim. Teija Mikkola, Kati Niemelä & Juha Petterson. Kirkon Tutkimuskeskuksen julkaisuja 96, s. 317–330. Tampere.
Petterson, Juha
2006 Papisto, nuoret aikuiset ja kirkko. – Urbaani usko: Nuoret aikuiset, usko ja kirkko. Toim. Teija Mikkola, Kati Niemelä & Juha Petterson. Kirkon Tutkimuskeskuksen julkaisuja 96, s. 66–82. Tampere.
[1] Metro-lehti 17.6.2008.
[2] ks. myös HS:n Nyt-liite nro 25–26 , s. 6.
[3] Mikkola, Niemelä & Petterson 2007, 34–35.
[4] Mikkola, Niemelä & Petterson 2007, 131–132.
[5] Petterson 2006, 78.
[6] Petterson 2006, 68.
[7] Mäenpää 2006, 26–27.
[8] ks. myös Komulainen 2007, 106.
[9] Mäenpää 2006, 321.
[10] Meidän kirkko – Osallisuuden yhteisö. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon strategia vuoteen 2015.
[11] ks. myös Relanderin kolumni Metro-lehti 17.6.2008.
[12] Niemelä 2006, 53. Kristillisen jumalakuvan kannalta mielenkiintoinen tieto on, että vain 18 % suomalaisista uskoo persoonalliseen Jumalaan, joka vastaa rukouksiin.
perjantai 2. toukokuuta 2008
Kirkko on moniääninen
Toimittaja Hanna Jensen kertoi Olivia-lehdessä 16.4. oman rehellisen tarinansa kirkosta eroamisestaan. Jutussa tuotiin esille omakohtaisia kokemuksia kirkon työntekijöistä, joiden käytös on ollut täysin asiatonta. Näiden kokemusten lisäksi toimittaja toi esille omaa uskonnollista pohdintaansa. Pitkän harkinnan jälkeen kirkosta eroaminen tuntui luontevalta ja suorastaan helpottavalta ratkaisulta.
Luterilaiseen kirkkoon jäävien ajattelusta annettiin jutussa kuitenkin tarpeettoman negatiivinen ja yksipuolinen kuva. On tavallista ajatella, että kirkossa tarjotaan joko täysin vesitettyä tai vaihtoehtoisesti jonkin sortin fanatismiin rinnastettavaa uskonnollisuutta. Vesitettyyn luterilaisuuteen liitetään lisäksi ”kaikki käy” -arvomaailma kun taas ”tosiuskovat” tuntuvat keskittyvän lähinnä naispappien ja seksuaalivähemmistöjen vastustamiseen. Kumpaankaan näistä uskon muodoista on modernin, vakavasti henkiset kysymykset ottavan ihmisen ymmärrettävästi vaikea sitoutua.
Vaihtoehdon tällaiselle kristinuskolle tarjoaa Hanna Jensenin mukaan amerikkalainen episkopaalisen kirkon piispa J. S. Spong. Piispan rohkeat ajatukset eivät ole kuitenkaan jääneet vain hänen edustamansa kirkkokunnan piiriin, vaan vastakaikua on löytynyt myös kotoisen luterilaisen kirkon piiristä. Tästä on osoituksena muun muassa se, että Spong oli Helsingissä pidettyjen kirkkopäivien päävieras, jota tultiin kuulemaan salien täydeltä. Lisäksi Spongin kirja “Why Christianity Must Change or Die” on käännetty suomeksi. Luterilaisen kirkon piirissä on siis sekä maallikoita että teologeja, jotka yrittävät vakavalla mielellä rakentaa siltaa modernin ihmisen henkisen etsinnän ja kristillisen uskon välille. Tätä pyrkimystä ei ensisijaisesti motivoi itsetarkoituksellinen suvaitsevaisuus tai halu rekrytoida uusia jäseniä, vaan vakaumus. Kristillinen usko voi edelleen antaa välineitä oman elämän tarkoituksen ymmärtämiseen, kunhan se päivitetään vastaamaan tämän ajan ihmisen elämänkysymyksiä, huolenaiheita sekä maailmankuvaa.
tiistai 11. maaliskuuta 2008
Pääsiäisen hartaus
Minulle kristinuskossa on ollut erityisen tärkeää siihen sisältyä sosiaalieettinen näkökulma. Ilman sitä kristinusko jää minulle jotenkin mykäksi ja vaille todellista merkitystä. Aina kun puhutaan kristinuskon laajemmasta yhteiskunnallisesta merkityksestä, on vaarana ajautua idealismin puolelle – toivon sijasta toiveajatteluun. Pappina ja kristittynä koen kuitenkin velvollisuudeksi pohtia yhteiskunnallisia asioita, sillä erilaisten yhteiskunnallisten kysymysten ja huolenaiheiden takana ovat oikeat ihmiset, joita myös työssäni kohtaan.
Raamatun pohjalta ei voi rakentaa selkeää yhteiskunnallista ohjelmaa, mutta jotkin teemat siellä kuitenkin toistuvat, kuten velvollisuus pitää vähäosaisten asiaa esillä – olla siis äänenä niille, jotka ovat muuten vaarassa unohtua. Kristinuskon merkitystä voi lähteä hahmottamaan myös pitkäperjantaista ja rististä käsin. Uskonnollisesta vakaumuksesta riippumatta voidaan varmasti olla yhtä mieltä siitä, että Jeesus teloitettiin. Mutta miksi?
Jeesusta ei tapettu sen takia, että hän kulki ympäri ja julista lähimmäisen- ja vihollisen rakkautta sekä armoa, vaan siksi, että Jeesus tarjosi vaihtoehdon nykyiselle tilanteelle, asetti kyseenalaiseksi vallitsevat olosuhteet ja herätti toivon muutoksesta. Valtaapitävät tahot eivät ymmärrettävästi erityisemmin syttyneet Jeesuksen muutosviestille ja voimakeinot otettiin käyttöön. Tätä taustaa vasten ristin ivallinen päällekirjoitus tulee ymmärrettäväksi ”Jeesus nasaretilainen juutalaisten kuningas” – sen voisi ymmärtää kysymykseksi: onko jollakin vielä halua tuoda esille parempi visionsa tulevaisuudesta?
Minulla on näppituntuma, että aika moni tämän kaupungin nuorista aikuisista kaipasi jotain uutta näkyä omaan elämäänsä. Miksi?
Moni kokee, että on erittäin vaikeaa päättää, minkälaisten asioiden varaan oma elämä pitäisi rakentaa ja oma identiteetti tuntuu siksi varsin häilyvältä. Lähemmin tarkasteltuna moni näkee oman elämänsä ns. merkitykselliset asiat jopa banaaleina. Tällainen kuva syntyi niistä kirjoituksista, joita Helsingin seurakuntayhtymä keräsi muutama vuosi sitten nuorille aikuisille järjestetyn kirjoituskilpailun yhteydessä.
Samalla kuin omaa elämää on vaikea saada todellista merkitystä, jokainen vähänkin valveutunut näkee ympärillään massiivisia, ja meidän elämämme kannalta aivan ratkaisevan merkityksellisiä kysymyksiä (kuten ympäristökysymykset, työttömyyden, ilmastonmuutoksen, globaalin köyhyyden, sodat, terrorismin ja ihmisoikeuksien puutteen). Näiden asioiden eteen olisi jopa tahtoa toimia, mutta yhden ihmisenkokoiset keinot näyttävät jotenkin puuttuvan. Koska todellista toivoa muutoksesta ei ole, ajatukset ja teot eivät loppupeleissä oikein ohjaudu mihinkään – poljetaan paikallaan.
Voisi kysyä, mitä kristinuskolla on tähän tilanteeseen sanomista? Jotenkin itse (ehkä naivistikin) uskon, että visiot paremmasta vievät tätä maailmaa eteenpäin. Niin on ollut aina mielestäni ihmiskunnan historiassa. Kristinuskoon sisältyy juuri tällainen visio paremmasta maailmasta, josta Jeesus käyttää nimeä Jumalan valtakunta. Se on kuva siitä, mitä tämä elämä voisi parhaimmillaan olla. Ja tätä kuvaa vasten monet asiat näyttävät vähintään kysymys - jos ei suorastaan huutomerkkeinä. Siteeraan lopuksi itseäni : ) ”Kristinusko ei tuo elämään auvoa, vaan perspektiiviä, kun kohtaamme isoja, vaikeita asioita. Se antaa näköalan toivoon.” (Mainosteksti Kirkossa & Kaupungissa)
Raamatun pohjalta ei voi rakentaa selkeää yhteiskunnallista ohjelmaa, mutta jotkin teemat siellä kuitenkin toistuvat, kuten velvollisuus pitää vähäosaisten asiaa esillä – olla siis äänenä niille, jotka ovat muuten vaarassa unohtua. Kristinuskon merkitystä voi lähteä hahmottamaan myös pitkäperjantaista ja rististä käsin. Uskonnollisesta vakaumuksesta riippumatta voidaan varmasti olla yhtä mieltä siitä, että Jeesus teloitettiin. Mutta miksi?
Jeesusta ei tapettu sen takia, että hän kulki ympäri ja julista lähimmäisen- ja vihollisen rakkautta sekä armoa, vaan siksi, että Jeesus tarjosi vaihtoehdon nykyiselle tilanteelle, asetti kyseenalaiseksi vallitsevat olosuhteet ja herätti toivon muutoksesta. Valtaapitävät tahot eivät ymmärrettävästi erityisemmin syttyneet Jeesuksen muutosviestille ja voimakeinot otettiin käyttöön. Tätä taustaa vasten ristin ivallinen päällekirjoitus tulee ymmärrettäväksi ”Jeesus nasaretilainen juutalaisten kuningas” – sen voisi ymmärtää kysymykseksi: onko jollakin vielä halua tuoda esille parempi visionsa tulevaisuudesta?
Minulla on näppituntuma, että aika moni tämän kaupungin nuorista aikuisista kaipasi jotain uutta näkyä omaan elämäänsä. Miksi?
Moni kokee, että on erittäin vaikeaa päättää, minkälaisten asioiden varaan oma elämä pitäisi rakentaa ja oma identiteetti tuntuu siksi varsin häilyvältä. Lähemmin tarkasteltuna moni näkee oman elämänsä ns. merkitykselliset asiat jopa banaaleina. Tällainen kuva syntyi niistä kirjoituksista, joita Helsingin seurakuntayhtymä keräsi muutama vuosi sitten nuorille aikuisille järjestetyn kirjoituskilpailun yhteydessä.
Samalla kuin omaa elämää on vaikea saada todellista merkitystä, jokainen vähänkin valveutunut näkee ympärillään massiivisia, ja meidän elämämme kannalta aivan ratkaisevan merkityksellisiä kysymyksiä (kuten ympäristökysymykset, työttömyyden, ilmastonmuutoksen, globaalin köyhyyden, sodat, terrorismin ja ihmisoikeuksien puutteen). Näiden asioiden eteen olisi jopa tahtoa toimia, mutta yhden ihmisenkokoiset keinot näyttävät jotenkin puuttuvan. Koska todellista toivoa muutoksesta ei ole, ajatukset ja teot eivät loppupeleissä oikein ohjaudu mihinkään – poljetaan paikallaan.
Voisi kysyä, mitä kristinuskolla on tähän tilanteeseen sanomista? Jotenkin itse (ehkä naivistikin) uskon, että visiot paremmasta vievät tätä maailmaa eteenpäin. Niin on ollut aina mielestäni ihmiskunnan historiassa. Kristinuskoon sisältyy juuri tällainen visio paremmasta maailmasta, josta Jeesus käyttää nimeä Jumalan valtakunta. Se on kuva siitä, mitä tämä elämä voisi parhaimmillaan olla. Ja tätä kuvaa vasten monet asiat näyttävät vähintään kysymys - jos ei suorastaan huutomerkkeinä. Siteeraan lopuksi itseäni : ) ”Kristinusko ei tuo elämään auvoa, vaan perspektiiviä, kun kohtaamme isoja, vaikeita asioita. Se antaa näköalan toivoon.” (Mainosteksti Kirkossa & Kaupungissa)
perjantai 22. helmikuuta 2008
Uskonnollisuus nousussa vai laskussa?
Uskonnollisuus nousussa vai laskussa?
Olin parin viikkoa sitten tilaisuudessa, jossa selviteltiin uskonnollista tilannetta Suomessa ja erityisesti Helsingissä.
Pitkään on puhuttu siitä, ettei uskonnollisuus oikeasti ole mihinkään katoamassa länsimaista, vaan se on vain muuttamassa muotoaan. Uskonnollisuuden nousun puolesta näyttäisi puhuvan tieto, jonka mukaan Suomessa on kaikkiaan jopa 780 erilaista uskonnollista yhteisöä. Ainakin itse olin yllättänyt näin suuresta luvusta. Näin suuri luku on tosin osittain tilastoharha, sillä uskontojen joukkoon lasketaan myös kamppailulajeja, joiden taustalla vaikuttaa jokin uskonnollinen ideologia. Mikäli oikein ymmärsin, niin suurin osa näistä uskonnollisista yhteisöistä on pieniä ja niihin kuuluu pääsääntöisesti joitakin kymmeniä tai parhaimmillaan muutamia satoja ihmisiä. Yhteenlaskettuna perinteisten kirkkojen ulkopuolella oleviin ryhmittymiin kuuluu kaikkiaan n. 65 000 henkilöä.
Kyselyiden mukaan 60 % suomalaisista pitää itseään jollain tavalla uskonnollisena. Aika moni uskoo yhteen Jumalaan tai jonkinlaiseen henkeen. Kristillisen jumalakuvan kannalta mielenkiintoinen tieto on se, että vain 18 % suomalaisista uskoo persoonalliseen Jumalaan, joka vastaa rukouksiin. Tutkimusten mukaan EU:n alueella puolella on klassisesta kristinuskosta poikkeava jumalakuva. Joka tapauksessa uskonnolla on edelleen vahva asema suomalaisissa mielissä. Mutta miten tulee olemaan jatkossa?
Näyttäisi siltä, ettei ateistinen maailmankatsomus herätä mitään suuria intohimoja ihmisissä: ateistiksi itsensä määritteleviä suomalaisia on vain 3-5 % eli ei kovin paljon. Asia, joka kuitenkin herättää kysymään uskontojen tulevaa asemaa on epäilevien tai agnostikkojen suuri määrä. Etenkin nuoremmista ikäryhmistä tähän joukkoon kuuluu suuri määrä (mahdollisesti jopa puolet). Tämä kertoo mielestäni ainakin parista asiasta. Ensinnäkin se kertoo siitä, ettei nykyihminen mielellään ota jyrkkiä kantoja asioihin, joihin ei maalaisjärjellä voi saada mitään ehdotonta varmuutta. Pidetään ns. optiot auki. Toiseksi se viestii mielestäni uskonnon vähäisestä merkityksestä arkisessa elämässä ja uskonnon kyvyttömyydestä jäsentää elämää kokonaisvaltaisesti, niin että ihminen voisi sanoa omaavansa uskonnollisen maailmankatsomuksen. Uskonto ei tunnu luovan ihmisten välille yhteistä todellisuutta, joten se väistämättä yksityistyy jokaisen omaksi jutuksi ja uskonnon julkinen merkitys vähenee. Jos asiaa vähän kärjistää, niin tuntuukin siltä, että monelle nuorelle aikuiselle uskonto on jollain tavalla rinnastettavissa harrastukseen eli uskonnon merkitys rajoittuu hyvin kapealle elämänalueelle, esim. työpäivän jälkeen uskonnollinen meditaatio parhaimmillaan rentouttaa ja vapauttaa voimia muuhun toimintaan.
Tällaisessa tilanteessa kirkon on yhä vaikeampi perustella jäsenyyden merkitystä. Kirkon resurssit eivät mitenkään riitä siihen, että kaikille erilaisille jäsenryhmille tarjottaisiin räätälöityjä palveluita, joiden vastineeksi ihmiset maksaisivat kirkollisveronsa. Kirkon pitää saada ihmiset samaistumaan toimintaansa jollain yleisemmällä tasolla. Usein kirkon jäsenyyttä (ihan hyvästä syystäkin) perustellaan sillä, että kirkko tekee paljon yhteiskunnallisesti merkittäviä asioita ja auttaa hädässä olevia. Jostain näkökulmasta voisi ajatella, että tällaiset perustelut kertovat myös kirkon maallistumisesta (tai tällaisten perustelujen tavallisuus). Nimittäin harvoin kuulee julkisuudessa, että kirkon jäsenyyttä perusteltaisiin vaikka sakramenteille: kasteella ja ehtoollisella. Mahdollisesti kirkon työntekijätkin aavistavat, että harvalle tällaiset puhtaasi uskonnolliset perustelut enää riittävät.
Kaikesta siihen liittyvistä riskeistä huolimatta kirkon pitäisi jatkossa selkeämmin keskustella omasta aatteellisesta perustastaan, kristinuskosta, ja sen merkityksestä tänä päivänä. Muussa tapauksessa koko hommalta putoaa ns. pohja pois. Voi olla, että keskustelun päätteeksi kirkkoon jäävät parhaassa tapauksessa ne 18 %, jotka sen nytkin kokevat omakseen. Itse jaksan uskoa, että kristinuskon asia kantaa laajemminkin.
Olin parin viikkoa sitten tilaisuudessa, jossa selviteltiin uskonnollista tilannetta Suomessa ja erityisesti Helsingissä.
Pitkään on puhuttu siitä, ettei uskonnollisuus oikeasti ole mihinkään katoamassa länsimaista, vaan se on vain muuttamassa muotoaan. Uskonnollisuuden nousun puolesta näyttäisi puhuvan tieto, jonka mukaan Suomessa on kaikkiaan jopa 780 erilaista uskonnollista yhteisöä. Ainakin itse olin yllättänyt näin suuresta luvusta. Näin suuri luku on tosin osittain tilastoharha, sillä uskontojen joukkoon lasketaan myös kamppailulajeja, joiden taustalla vaikuttaa jokin uskonnollinen ideologia. Mikäli oikein ymmärsin, niin suurin osa näistä uskonnollisista yhteisöistä on pieniä ja niihin kuuluu pääsääntöisesti joitakin kymmeniä tai parhaimmillaan muutamia satoja ihmisiä. Yhteenlaskettuna perinteisten kirkkojen ulkopuolella oleviin ryhmittymiin kuuluu kaikkiaan n. 65 000 henkilöä.
Kyselyiden mukaan 60 % suomalaisista pitää itseään jollain tavalla uskonnollisena. Aika moni uskoo yhteen Jumalaan tai jonkinlaiseen henkeen. Kristillisen jumalakuvan kannalta mielenkiintoinen tieto on se, että vain 18 % suomalaisista uskoo persoonalliseen Jumalaan, joka vastaa rukouksiin. Tutkimusten mukaan EU:n alueella puolella on klassisesta kristinuskosta poikkeava jumalakuva. Joka tapauksessa uskonnolla on edelleen vahva asema suomalaisissa mielissä. Mutta miten tulee olemaan jatkossa?
Näyttäisi siltä, ettei ateistinen maailmankatsomus herätä mitään suuria intohimoja ihmisissä: ateistiksi itsensä määritteleviä suomalaisia on vain 3-5 % eli ei kovin paljon. Asia, joka kuitenkin herättää kysymään uskontojen tulevaa asemaa on epäilevien tai agnostikkojen suuri määrä. Etenkin nuoremmista ikäryhmistä tähän joukkoon kuuluu suuri määrä (mahdollisesti jopa puolet). Tämä kertoo mielestäni ainakin parista asiasta. Ensinnäkin se kertoo siitä, ettei nykyihminen mielellään ota jyrkkiä kantoja asioihin, joihin ei maalaisjärjellä voi saada mitään ehdotonta varmuutta. Pidetään ns. optiot auki. Toiseksi se viestii mielestäni uskonnon vähäisestä merkityksestä arkisessa elämässä ja uskonnon kyvyttömyydestä jäsentää elämää kokonaisvaltaisesti, niin että ihminen voisi sanoa omaavansa uskonnollisen maailmankatsomuksen. Uskonto ei tunnu luovan ihmisten välille yhteistä todellisuutta, joten se väistämättä yksityistyy jokaisen omaksi jutuksi ja uskonnon julkinen merkitys vähenee. Jos asiaa vähän kärjistää, niin tuntuukin siltä, että monelle nuorelle aikuiselle uskonto on jollain tavalla rinnastettavissa harrastukseen eli uskonnon merkitys rajoittuu hyvin kapealle elämänalueelle, esim. työpäivän jälkeen uskonnollinen meditaatio parhaimmillaan rentouttaa ja vapauttaa voimia muuhun toimintaan.
Tällaisessa tilanteessa kirkon on yhä vaikeampi perustella jäsenyyden merkitystä. Kirkon resurssit eivät mitenkään riitä siihen, että kaikille erilaisille jäsenryhmille tarjottaisiin räätälöityjä palveluita, joiden vastineeksi ihmiset maksaisivat kirkollisveronsa. Kirkon pitää saada ihmiset samaistumaan toimintaansa jollain yleisemmällä tasolla. Usein kirkon jäsenyyttä (ihan hyvästä syystäkin) perustellaan sillä, että kirkko tekee paljon yhteiskunnallisesti merkittäviä asioita ja auttaa hädässä olevia. Jostain näkökulmasta voisi ajatella, että tällaiset perustelut kertovat myös kirkon maallistumisesta (tai tällaisten perustelujen tavallisuus). Nimittäin harvoin kuulee julkisuudessa, että kirkon jäsenyyttä perusteltaisiin vaikka sakramenteille: kasteella ja ehtoollisella. Mahdollisesti kirkon työntekijätkin aavistavat, että harvalle tällaiset puhtaasi uskonnolliset perustelut enää riittävät.
Kaikesta siihen liittyvistä riskeistä huolimatta kirkon pitäisi jatkossa selkeämmin keskustella omasta aatteellisesta perustastaan, kristinuskosta, ja sen merkityksestä tänä päivänä. Muussa tapauksessa koko hommalta putoaa ns. pohja pois. Voi olla, että keskustelun päätteeksi kirkkoon jäävät parhaassa tapauksessa ne 18 %, jotka sen nytkin kokevat omakseen. Itse jaksan uskoa, että kristinuskon asia kantaa laajemminkin.
sunnuntai 6. tammikuuta 2008
Kommentti palautteesta
Kommentti palautteesta.
Sain eilen sähköpostiini alla olevan viestin. Se oli erään anonyymin lukijan kommentti tekstiini Uskonpuhdistuksen muistopäivä.
”Oliskohan parempi, että jätät papinhommat kokonaan ja siirryt siunaamaan niitä valittujasi, homoja ja lesboja? Ja muutenkin raamatuntulkintasi ja uskosi ovat niin mätiä, että niitä ei mielellään lue. Kaupunkilehti Metrossa taisit viimeksi kommentoida asioita. Olet kaukana papista, ainakin kristillisestä. Olet ns.omaan pesään kusija, se nuija, joka saarnaa muuta kuin uskoo. En haluaisi koskaan olla jumalanpalveluksiasi kuulemassa, valheellista, teennäistä ja muutenkin täyttä skeidaa, mitä kirjoitat lehdissä. menkää sinne Ahvenanmaan saarelle ja viekää kaikki homot ja lesbot sinne samalle. Olette siten asiallisen porukan jaloista poissa.”
Papin työ on julkinen virka, joten on päivän selvää, että monenlaista palautetta väistämättä saa – mikä on siis periaatteessa hyvä asia. Jos itse lähettäisin mainitunlaista palautetta, olisi mielestäni ihan perusteltua ja hyvien käytössääntöjen mukaista tehdä se omalla nimellä. Olen valmis keskustelemaan näkökannoistani.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)