Uskontojen välisen dialogin merkityksestä Lähi-idässä

Eräässä keskustelutilaisuudessa pohdittiin ulkoasiainneuvos Ilari Rantakarin johdolla ikuisuuskysymystä: Lähi-idän kriisiä, joka on kestänyt koko toisen maailman sodan jälkeisen ajan. By the way – sikäläiset ihmiset kokevat, että termi ”Lähi-itä” sisältää kolonialistisen vivahteen. He käyttävätkin alueesta mielellään nimitystä Länsi-Aasia tai Pohjois-Afrikka.

Rantakarin mukaan monien eri maiden hallitukset ovat epäonnistuneet surkealla tavalla yrityksissään ratkaista Lähi-idän ristiriitoja (pitäydyn tässä kolonialistisessa paikannimessä). Monesti Lähi-idän rauhaa ovat yrittäneet edistää ulkopuoliset toimijat (kuten USA, EU), joilla ei välttämättä ole kansalaisten tukea takanaan. Tästä on seurannut muun muassa, että paikalliset ihmiset ovat alkaneet yhä enemmän odottaa rauhanaloitteita muilta toimijoilta, kuten uskonnollisilta yhteisöiltä. Rauhan rakentamisessa onkin oleellista, että mahdollisimman monet tahot, jotka parhaimmillaan edustavat kansan syviä rivejä, otetaan mukaan rauhaprosessiin. Ongelmana vain monesti on, ettei ole täysin selvää, kuka edustaa ja ketä, ja ketkä lopulta ovat rauhan kannalta keskeisiä toimijoita.

Joka tapauksessa uskontojen merkitys rauhanprosessin edistämisessä on tiedostettu myös länsimaissa - ehkä hieman paradoksaalisesti - syyskyyn 2001 terroristi-iskujen jälkeen. Länsimaat ovat joutuneet huomaamaan, että uskonnoilla on edelleen maailmanpoliittista merkitystä. Jos poliitikot eivät ole ymmärtäneet uskontojen merkitystä politiikassa, niin samaa voi sanoa myös uskonnollisista johtajista. Rantakarin mukaan ”papisto” olisi mielellään keskittynyt lähinnä hengellisiin kysymyksiin eikä sotkenut itseään erilaisiin poliittisiin konflikteihin. Uskonnolliset ääriryhmät ovat kuitenkin pakottaneet uskonnot myös sisäiseen keskusteluun oman perinteen merkityksestä erilaisissa maailmanpoliittisissa ristiriidoissa ja yhteiskunnassa laajemminkin.

Tällä hetkellä seitsemässäkymmenessä maassa on olemassa uskontojen välinen konferenssi. Uskontojen välisissä keskusteluissa ei niinkään pyritä löytämään yhteisymmärrystä opillisissa kysymyksissä kuin vain keskustelemaan yleisemmällä tasolla ja hälventämään mahdollisia ennakkoluuloja erilailla ajattelevien väliltä. Rantakarin mukaan ikävä tosiasia on, että kaikissa uskonnoissa on kuitenkin niitä ryhmittymiä, jotka eivät halua rakentaa tasavertaista dialogia toistella tavalla uskovien kanssa.

Saavutetaanko uskontojen välisellä dialogilla oikeasti mitään?
Saavutuksena voidaan pitää jo sitä, että eri uskontojen edustajat pystyvät istumaan alas saman pyöreän pöydän ääreen. Keskusteluiden tavoitteena on kasvattaa toleranssia uskontoryhmien välillä, mikä saattaa kuulostaa aika vaatimattomalta tavoitteelta, mutta senkin eteen pitää tehdä tosissaan töitä. Konkreettinen saavutus keskusteluista voisi Rantakarin mukaan olla esimerkiksi sellaisen opetusmateriaalin tuottaminen eri uskontoryhmien käyttöön, jossa toisin uskovista pyritään rakentamaan tasapuolinen ja positiivinen kuva.

Rantakarin mukaan eri uskontojen edustajat ovat olleet yksimielisiä siitä, että uskontoja on vastoin niiden perusperiaatteita käytetty väärin vihan lietsomiseen. Kaikilla uskonnollisilla ryhmittymillä on siis varaa itsekriittisyyteen ja parannuksen tekemiseen. Ulkoasiainneuvoksen mukaan on tärkeää saada eri ryhmittymät ymmärtämään se, ettei rauhaa ja turvallisuutta saada aikaan rakentamalla viholliskuvia, vaan tuomalla ihmisiä yhteen. Rantakari kysyikin, kuinka paljon Israelin ja palestiinalaisten välille rakennettu betonimuuri on todellisuudessa edistänyt Lähi-idän rauhanpyrkimyksiä tai lisännyt ihmisten kokemaa turvallisuuden tunnetta.

Keskustelutilaisuudessa ollut vanhempi rouva kertoi omista kokemuksistaan muslimimaasta, jossa hän oli asunut aikoinaan vuosia. Hän toi keskustelun ruohonjuuritasolle muistuttamalla, että niin muslimeilla, juutalaisilla kuin kristityilläkin arkiset elämänkysymykset ovat täysin samoja. Lisäksi hän totesi, ettei esimerkiksi oman perinteen sisällöntuntemus ole muslimeilla keskimäärin sen parempaa kuin suomalaisten luterilaisuuden tuntemus. Eli konfliktin osapuolet jakavat saman arkisen elämäntodellisuuden ja heillä on huomattavasti enemmän yhteistä kuin helposti saattaisi kuvitella. Lisäksi rouva muistutti, ettei Lähi-idässä ole aina ollut konfliktia, vaan ennen viime sotia niin juutalaiset, kristityt kuin muslimitkin elivät alueella sovussa.

Omia kokemuksia uskontojen välisestä dialogista ruohonjuuritasolla
Asuin lapsena Lontoossa ja kävin kahta eri koulua, joissa molemmissa edustin pientä vähemmistöuskontoa eli luterilaisuutta. Erilaiset uskonnolliset perinteet eivät aiheuttaneet lasten kesken minkäänlaisia ristiriitoja. Hyväksyimme sen, että eri maissa on erilaisia tapoja. Ramadan-kuun aikana tuntui hämmentävältä, että islaminuskoiset luokkatoverit joutuivat sivusta katsomaan, kun söin lounasta ruokatunnilla tyytyväisesti. Jonkinlaisen säälinsekaisen myötätunnon lisäksi luokkatovereiden paasto ei herättänyt minussa sen kummempia tunteita. Toisessa koulussa, jossa juutalaiset olivat selvänä enemmistönä, muistan, että vuosiluku oli joku aivan muu kuin meikäläinen 1982: ”Eivätkö kaikki ihmiset laskekaan aikaan jKr.?” Ajanlaskuun liittyvistä eroista huolimatta tuntui, että STAR WARS yhdisti meitä poikia huomattavasti enemmän kuin uskonto olisi ikänä pystynyt meitä erottamaan.

Omien kokemustenkin perusteella olen taipuvainen ajattelemaan eri uskonnoista tutun vertauskuvan mukaisesti: vuorelle voi kiivetä ylös monelta eri puolelta, mutta huipulla näkymä on sama.

Peace!