Luin mielenkiintoisen kirjan: ”Luterilaisen Suomen loppu? – Kirkko ja monet uskonnot” (toim.) Jyri Komulainen & Mika Vähäkangas
Kirjassa esitellään Suomen uskontotilanteessa tapahtuneita muutoksia sekä pohditaan, millä keinoin eri uskonnollisia perinteitä edustavien ihmisten on mahdollista käydä rakentavaa dialogia keskenään. Kirja sisältää myös mielenkiintoista tietoa kristinuskon asemasta maailmalla: vuonna 2010 Eurooppa menettää ensimmäisen kerran yli tuhanteen vuoteen asemansa suurimpana kristillisenä mantereena. Ensin kristittyjen määrässä menee ohi Latinalainen Amerikka ja joitakin vuosia myöhemmin Afrikka. Euroopasta on tulossa kristinuskon periferiaa ja lähetystyön kohde yhä enenevässä määrin.
Kirjoittajat painottavat moneen otteeseen, että luterilaisten on syytä terävöittää omaa uskonnollista identiteettiään, mikäli haluavat käydä asiallista dialogia muiden kanssa. Kysymys on uskottavuudesta. Muille pitää välittyä sellainen kuva, että otamme oman uskontomme vakavasti. Jos emme ota edes omaa traditiotamme vakavasti, kuinka voisimme ymmärtää toisista uskonnollisista perinteistä tulevia.
Mikä sitten mättää, kun luterilainen identiteetti ei tunnu olevan kirjoittajien mielestä aivan kohdallaan? Ongelman ydin on Euroopan aatehistoriallinen kehitys: valistus ja tieteellinen vallankumous tekivät tyhjäksi Raamatun ajan maailmankuvan ja kristinusko alkoi kärsiä sen seurauksena uskottavuusongelmista vanhalla mantereella.
Kristinuskon näkökulmasta haitallisinta oli se, että osa kristityistä teologeista otti tosissaan maailmakuvassa tapahtuneen muutoksen ja niin syntyi järkeen vetoava liberaali uskontulkinta. Tutkimukset näyttäisivät viittaavan siihen, että tämä liberaaliteologinen tulkinta vetää viimeisiään ja edustaa katoavaa kristinuskon haaraa. Kirjan perusteella kristillisyyden tulevaisuus kuuluu väljästi oppinsa määrittelevälle karismaattiselle kristillisyydelle, joka on erityisen suosittu kolmansissa maissa. Tutkija Mika Vähäkangas kuvaa tälle uskolle ominaisia piirteitä seuraavasti: ”Globaalissa kristinuskossa siirrytään ei-kristillisestä esimodernista tilanteesta suoraan jälkimoderniin kristillisyyteen käymättä ollenkaan läpi valistuksen järkeilyvaihetta. Uskonnollista uskoa ei pyritäkään arvioimaan (luonnon)tieteellisin kriteerein, vaan tieteen tulokset ovat pikemminkin alisteisia uskonnolliselle maailmankuvalle.” (s. 101)
Kirjan perusteella tämä tieteen alisteinen asema uskontoon verrattuna ei kuitenkaan ole kiveen hakattu periaate. Maahanmuuttajan kotimaassa parantaminen, terveeksi tulemisen toivo rukouksen voimalla, on voinut olla keskeinen osa kristillistä uskoa, mutta Suomessa asuessa lääketiede tekee tällaisen uskonnollisen painotuksen tarpeettomaksi. Rukousta ei tarvita kuin on lääkkeitä.
Ihmisillä on tutkimusten mukaan taipumusta omaksua sellaisia ajatuksia tai ajattelumalleja, jotka auttavat heitä selviämään arjen haasteista. Monessa tapauksessa tieteen tarjoamat selviytymiskeinot ovat uskonnollisiin verrattuna täysin ylivoimaisia. Itselleni jäi hieman epäselväksi, mitä käytännössä tarkoittaa, että globaalissa kristinuskossa tieteen tulokset ovat alisteisia uskonnolliselle maailmakuvalle?
LiberaaliteologiaMinkälaiseen kristinuskon tulkintaa nykyajan suomalaisen tulisi kirjoittajien mielestä pyrkiä? Se tulee selväksi, minkälaiseen ei ainakaan: liberaaliin uskontulkintaan suhtaudutaan kirjassa hyvin nuivasti. Sillä liberaalin ajattelun myötä kristilliseen uskoon on tullut sille itselle alun perin vieraita korostuksia, kuten järkiperäisyys, maailmaa syleilevä suvaitsevaisuus ja oikeassa olemisen ylemmyydentunne ja siitä seuraava välinpitämättömyys. Liberaalikristillisyys on lisäksi syrjäyttänyt totuuskysymyksen ja uskontoja arvioidaan lähinnä niiden käytännön seurausten perusteella. Monet kirjan teologeista toivoivatkin, että uskontoon sisältyvä totuuskysymys otettaisiin jatkossa entistä vakavammin uskontodialogissa. Tämän toiveen konkreettista sisältöä pitäisi tarkentaa: mikä osa uskonnollisesta traditiosta pitäisi ottaa enemmän todesta?
Liberaalikristillisyyden edustajat nähdään suurta yleisöä mielistelevinä henkilöinä, jotka ovat turmelleen ja tehneet kristinuskosta lähes tunnistamattoman (ilkeyttään?). Liberaaliteologian tarjoamilla eväillä uskontodialogi ei tule myöskään onnistumaan, koska liberaalit eivät ole uskottava dialogin osapuoli esimerkiksi maahanmuuttajamuslimin näkökulmasta.
Koen olevani yksi näistä parjatuista liberaalikristityistä, joten pakko heittää muutama ajatus puolustukseksi. Ensinnäkin olisi mielenkiintoista tietää, että mitä kristinuskolle olisi tapahtunut länsimaissa ilman liberaalikristillisyyttä, joka on pyrkinyt ottamaan maailmankuvassa tapahtuneet muutokset edes jotenkin tosissaan. Veikkaan, että ilman kyseistä kristillistä aatesuuntaan Väinämöisen ja Jeesuksen kulttuurinen merkitys voisi tänä päivänä olla Suomessa suunnilleen samaa tasoa ja luterilaisen Suomen loppu olisi voitu kirjata jo aika päiviä sitten.
Toiseksi liberaalin ajattelun ja itsetarkoituksellisen suvaitsevaisuuden rinnastaminen on silkkaa propagandaa, jonka tarkoitus on antaa liberaaleista selkärangaton kuva. Liberaalit eivät suinkaan suvaitse kaikkea. Kolmanneksi liberaalien ylemmyydentunne (miksei vaikka uskonvarmuus?) on merkki tinkimättömyydestä, jolla asioihin suhtaudutaan. Tutkimukset ovat osoittaneet, että ainakin joissakin tapauksissa uskonnollinen dialogi ei vie erilailla ajattelevia osapuoli lähemmäksi toisiaan, vaan päinvastoin (ks. Urbaani usko, s. 311). On mielestäni epärealistista ajatella, että uskontojen välillä käytäisiin pelkästään rakentavaa dialogia. Eri näkemysten välillä käydään myös valtataistelua, jossa ylemmyydentunne ei ole pelkästään pahasta. Omaan asiaan täytyy uskoa ja sen puolesta taistella. Neljänneksi väitteet liberaaleille ominaisesta välinpitämättömyydestä tuntuvat perusteettomilta kun ottaa huomioon kirkossa käytävää keskustelua, vaikkapa seksuaalivähemmistöjen asemasta.
Liberaaliteologiassa kysymystä uskontojen totuudesta ei suinkaan ole sivuutettu. Pitkällisen harkinnan jälkeen monet ovat tulleet siihen tulokseen, että uskonnoissa nähdään (postmodernisti) samanarvoista pyrkimystä kohti totuutta. Kirjassa väitettään, että tämä liberaalien monesti edustama ns. pluralistinen uskontoteologia on vieraantunut uskontojen aktiivikannattajien näkemyksistä. Keistä aktiivikannattajista puhutaan – kirkossa kävijöistäkö?
Kirjassa esitetään, että pluralistinen teologinen ajattelutapa edustaisi lähinnä akateemisten (teologien) ajattelumaailmaa. Tähän väitteeseen on vaikea uskoa, sillä ”Luterilaisen Suomen loppu” –kirjassa esitetään tilasto, jonka mukaan lähes 25 % suomalaisista ajattelee, että kaikki uskonnot opettavat samaa ikuista totuutta (ks. myös Urbaani usko s. 308). Veikkaan, että pluralistinen uskontoteologia vastaa paljon paremmin suomalaisten kristittyjen elämäntodellisuutta kuin moni (teologi) toivoisi. Herääkin kysymys, mistä lähtökohdista kirkon tulisi käydä uskontodialogia tulevaisuudessa ja ketkä lopulta ovat päteviä edustamaan luterilaista uskontulkintaa?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
2 kommenttia:
Olenpa kuullut sellaisenkin väitteen, että Jyri Komulainen ja Mika Vähäkangas osoittautuvat kirjasnsa perusteella.
Mielestäni väite perustuu väärään lukutapaan. Luen heidän sanovan, että ellei ekumenia ja kirkollinen ajattelu ota tosissaan etelän protestanttisuudesta nousevaa evankelikaalista fundamentalismia, se ei elä ajassaan.
Itse luen kirjasta, että protestanttisuuden eteläinen korostus nostaa esille täällä pohjolassa tarpeen artikuloida oma uskonsa. Ei riitä että jättäytyy ensyklopedisen, oman uskon tunnustuksesta irrallisen, teologiaa koskevan kommentoinnin varaan, vaan on osattava sanoa, mitä uskoo.
Voihan tietty olla, että oma lukutapani on väärä.
Niin ja pluralismista vielä. JP on aivan oikeassa siinä, että pluralistinen uskontonäkemys on valtatunustus, mutta voihan kaiken maailman tieltä poiketakin.
Pekka Y. Hiltunen
Liberaaliteologit jotka ovat kirkon viroissa kritisoivat ja vastustavat Raamatun sanan opetusta. Miten on mahdollista, että kirkoissa joissa tulisi uskoa Raamatun sanaa on teologeja, jotka eivät usko Raamatun sanaa? Tähän löytyy useita syitä, joita on mm. Raamatun profetoima lopunajan luopumus monien uskovien keskuudessa; kirkkolaitoksen luonne, jossa ihmisviisaus ja epäraamatulliset pakanalliset uskonnolliset ja filosofiset opetukset vaikuttavat; jumalattomien soluttautuminen seurakuntaan.
Eräs liberaaliteologian tunnetuimmista vääristä opetuksista on se, että Jeesus ei kuollut syntien tähden, eikä synnistä seuraa kadotusta. Hyvin usein valhe takertuu edellä olevaan opetukseen. Tämä johtuu siitä, että pimeyden henkivallat aktivoivat valheita maailmassa, joista kaikkein tärkein on kieltää Jeesuksen sovitustyö ja koko Jeesuksen olemassaolo. Jos ihminen tämän uskoo, niin hän ei etsi synneilleen sovitusta, vaan elää kuolemaansa saakka synnin orjana päätyen kadotukseen.
Jotkut liberaaliteologit opettavat, että Raamatun Jumala on ihmisen luoma kuvitteellinen hahmo. Ihminen joka ei usko Raamatun Jumalaan voi päätyä luulemaan, että Jumala on uskonnollisen ihmisen luomus. He kuitenkin erehtyvät, sillä totuus on että ihminen on Jumalan luomus ja Raamattu on totisesti Jumalan sanaa.
Kun ihminen tulee aidosti ja oikeasti uskoon, niin hän saa täyden varmuuden, että Jumala on ja Raamattu on totta. Raamattu opettaa, että uskon kautta Herraan Jeesukseen ihminen saa lujan luottamuksen, varmuuden ja todistuksen, että Jumalan sana on totta. Aidossa uskossa on siis kyse uskon varmuudesta, jossa Jumala itse vahvistaa ja todistaa Raamatun sanan opetuksen todeksi Pyhän Hengen kautta sekä sen että Jumala on olemassa.
Liberaaliteologia on "kristillistä" ateismia, jossa ihminen uskoo valhetta ja valheesta käsin koittaa tutkia Raamatun opetusta, luullen valhetta Raamatun sanan opetukseksi. Siksi he eksyvät eivätkä löydä totuutta.
Tekstin lähde; http://koti.phnet.fi/petripaavola/kritiikkikristinuskoavastaan.html
Lähetä kommentti