Uskonnon ja kulttuurihistorian professori Callum G. Brown on kirjoittanut kirjan siitä, miten kristinuskon merkitys brittiläisten elämässä on romahtanut viimeisen viidenkymmenen vuoden aikana. Sitä ennen tuhat vuotta kristinusko oli vallitseva diskurssi, eräänlainen suuri kertomus, joka ohjasi brittiläisten elämää ja antoi sille arvopohjan ja merkityksen. Nykyään yhä harvempi britti määrittelee oman identiteettinsä kristinuskon viitekehyksessä.
Callumin ajatuksista on helppo olla samaa mieltä. Joitakin vuosia sitten sain osallistua oppilaitospappien opintomatkaan, jonka aikana pääsimme tutustumaan Britanniassa tehtävään kristilliseen oppilaitostyöhön. Suomalaisen näkökulmasta oli kiinnostavaa huomata, että eri uskonnot toimivat samoissa, suhteellisen vaatimattomissa tiloissa. Kun kristityt pitivät omaa hartauttaan, risti otettiin kaapista, jonne se myös laitettiin takaisin hartauden päättymisen jälkeen. Sillä samassa tilassa saattoi hetkeä myöhemmin olla muslimien rukoushetki. Ylipäätänsä tunnelma oli se, että uskonto ei juuri kiinnostanut sikäläisiä opiskelijoita eikä kuulunut heidän maailmankatsomukseensa mitenkään oleellisena osana.
Callumin varsinainen pointti ei kuitenkaan ole analysoida kristinuskon nykytilaa saarivaltiossa, vaan kiinnittää huomio kristinuskon asemassa tapahtuneen muutoksen nopeuteen. Callum kritisoi sellaista sekularisaatio-teorian tulkintaa, jonka mukaan kristinuskon merkityksen väheneminen on ollut pitkä, parisataa vuotta kestänyt hidas prosessi. Professori osoittaa vakuuttavasti, ettei kaupungistuminen eikä työväenluokan syntyminen horjuttanut kristinuskon dominoivaa asemaa brittiläisessä yhteiskunnassa, vaan aina 1960-luvulle asti Britannia oli läpeensä kristitty maa. Kultaisen kuusikymmenluvun jälkeen kristinuskon merkitys brittiläisessä yhteiskunnassa kuitenkin romahti, mutta eri syistä kuin perinteinen sekularisaatioteesi on esittänyt. 1960-luvun radikaali nuoriso ei varsinaisesti haastanut kirkkoa, vaan suorastaa ohitti sen. Kirkolla ja kristinuskolla ei ollut mitään olennaista annettavaa niihin huolenaiheisiin, jotka 60-luvulla nousivat keskusteluun.
Mitä 1960-luvulla sitten tapahtui? Callumin mukaan 60-luvulla tapahtui suoranainen ja nopeudessaan melkeinpä väkivaltainen kulttuurinen vallankumous, joka merkitsi muun muassa auktoriteettien kyseenalaistamista, tiedotusvälineiden ja populaarikulttuurin merkityksen huimaa nousua, lisäksi naisten asemassa tapahtui valtava muutos. Callumin mukaan tämä muutos naisen asemassa selittää kirkon aseman murtumisen Britanniassa.
Aina 1800-luvulta eteenpäin kristinusko oli nimenomaan naisten juttu ja naiset vaikuttivat siihen, että miehet pysyivät Herran nuhteessa ja lapset saivat kristillisen kasvatuksen. Mutta 1960-luvulla naiset alkoivat protestoida tätä ”moraalin ja uskonnon ylläpitäjä” roolia vastaa, mikä heille oli yhteiskunnassa ja kirkossa annettu. Se alkoi tuntua ahtaalta ja ahdistavalta. Naiset halusivat vapautta, mikä tuli esille erityisesti haluna vapautua perinteisestä ja tiukasta seksuaalietiikasta. Tämä ei tullut kirkon miesten mielestä kysymykseenkään. Tässä on syytä todeta, että kirkon piirissä miesten ajateltiin olevan pitelemättömiä seksuaalisessa hurjastelussaan, koska ”pojathan on poikia” ja siitä syystä miehille sallittiin enemmän kuin naisille. Tämä kaksinaismoralismi ei enää käynyt uudelle ja vapaalle naiselle, sillä seurauksella, että kirkko joutui naisten kanssa kohtalokkaalle törmäyskurssille.
Kristillinen naisihanne oli liian kiveen hakattu eikä kirkko osannut/halunnut sitä muuttaa nykyaikaan sopivammaksi. Naiset vieraantuivat kirkosta sillä seurauksella, että miehet saivat luvan kanssa jättää kirkolliset tilaisuudet väliin ja lasten uskonnollisen kasvatus jäi kehnolle tolalle, mikä sekin oli ollut pitkälti naisten vastuulla. Lopputulos: tällä hetkellä vain 12 % brittiläisistä kuuluu kirkkoon.
Nainen ja Suomen kirkko
Callumin kirja sai ajattelemaan, mikä mahtaa olla meidän kirkossa naisten aseman ja kirkon yhteiskunnallisen aseman heikkenemisen välinen yhteys. Suomessakaan kirkolla ei olisi varaa vieraannuttaa naisia kristinuskon arvopohjasta ja ajattelutavasta. Urbaani usko –kirjan mukaan helsinkiläisistä nuorista aikuisista 45 % on saanut uskonnollisen kasvatuksen. Noin puolet oli saanut kasvatusta äidiltä ja/tai isoäidiltä. Isältä uskonnollista kasvatusta oli saanut 27 % ja isoisältä 16 %. Mikäli kodeissa isä on antanut uskonnollista kasvatusta, lähes aina myös äiti on ollut uskonnollisena kasvattajana aktiivinen. Ainoastaan 2 % nuorista aikuisista sanoi saaneensa uskonnollista kasvatusta isältään, muttei äidiltään. Näiden tilastojen perusteella voi sanoa, että naisten merkitys kristillisen tradition siirtäjänä on ollut aivan ratkaiseva.
Naisten näkökulmasta on perusteltua ajatella, että ”kiittämättömyys on maailman palkka”. Sillä valitettavasti vaikuttaa siltä, että keskustelu naisten tasa-arvoisesta asemasta kirkossa ei ole vieläkään ohi, mikä on suoraan sanoen aivan käsittämätöntä. Kirkon johtajat ovat liian kauan sallineet uskonnolliseen kaapuun piilotettua sovinismia. Tasa-arvokysymyksissä osoittaa selkärangattomuutta vaatia malttia ja toisenlaisten näkemysten hyväksymistä (kannattaa lukea M.L.K:n tunnettu Letter from Birmingham Jail). Vaikka naispappeuden vastustajat ovat kirkossa marginaalissa, niin silti heidän näkemyksensä hyväksytään edelleen periaatteellisella tasolla. Tuntuisi kummalliselta ajatella, että meillä olisi avoimesti rasistisia ihmisiä töissä, vaikka he pystyisivätkin pitkin hampain olemaan alttarilla samaan aikaan vääränlaista rotua edustavan kanssa.
Naispappeus-kysymyksessä ei minusta voida vedota pelkästään tradition tai Raamatun velvoittavuuteen. Yhtä hyvin traditioon ja Raamattuun vedoten voisi olla perusteltua olla avoimen juutalaisvastainen (ks. aiempi blogini Uskonpuhdistuksen muistopäivä).
maanantai 16. elokuuta 2010
maanantai 5. heinäkuuta 2010
God and the New Atheism (John F. Haught)
Luin hiljattain yhdysvaltalaisen teologian professorin John F. Haughtin kirjan, joka pyrkii vastaamaan uusateistien uskontoon kohdistamaan kritiikkiin. Erityisesti Haughtin tulilinjalla ovat Richard Dawkins, Sam Harris ja Christopher Hitchens.
Kirjaa lukiessa tuntui siltä, että Haught on jossain määrin syyllistynyt uusateismin kritiikissään samaan kuin uusateistit uskonnonkritiikissään. Vastapuolen edustajista rakennetaan yksinkertaistettu kuva, jonka ajattelun heikkoudet on helppo osoittaa ja tyrmätä. Dawkinsia ja kumppaneitahan on syytetty aiheellisesti siitä, että heidän vastustamansa uskonto edustaa vain pientä siivua uskonnollisuuden kirjosta. Teologian professori Haught tuntuu epäilevän, että uusateistit tietoisesti välttelevät keskustelua ”sivistyneiden” uskonnon edustajien kanssa tehdäkseen oman tehtävänsä uskonnon mustamaalajina helpoksi.
Tässä blogissa ei ole mahdollista esittää kirjan sisältöä kokonaisuudessaan, vaan muutamia näkökulmia, jotka jäivät omassa päässäni elämään.
”Porttiteoria”
Uusateistien uskontokritiikki ei kohdistu ainoastaan uskonnolliseen fundamentalismiin, vaan kaikkeen uskonnollisuuteen. Tässä on syytä mainita, että he ajattelevat uskonnollisen ihmisen helposti ajautuvan moraalisesti hyvin arveluttaviin käytäntöihin: uskonnolliset liberaalit eivät lopulta ole niin kaukana itsemurhaterroristeista kuin ehkä itse kuvittelevat. Jos olet esimerkiksi valmis uskomaan sinänsä harmittoman ajatuksen Jeesuksen ylösnousemuksesta, niin mikä periaatteessa estää uskomasta, että on oikein räjäyttää pommi metrossa Jumalan tahtoon vedoten. Tällainen ”porttiteoria”, jonka mukaan kuka tahansa uskonnollinen ihminen on vaarassa ajautua järjettömiin ja hirvittäviin tekoihin uskonnon nimissä, ei tunnu kovin uskottavalta. Miksi?
Ensinnäkin uskonnolliset ihmiset eivät elä missään totaalisessa umpiossa, jossa uskonto antaisi kaikki ajatukselliset sisällöt elämään. Kaikkein uskonnollisimmankin ihmisen toimintaa ohjaavat monenlaiset motiivit. Toiseksi kaikki tuntemani ”uskovaiset” suhtautuvat omaan uskonnolliseen traditioonsa kriittisesti ja valikoiden (myönsivät he tätä tai eivät). Ympärillä olevan maailman arvostukset vaikuttavat siihen, mitä uskonnossa pidetään arvokkaana, ja miten uskonnollista traditiota halutaan tulkita. Monesti ihmisillä on käytännössä muutama kantava ajatus, jota he pitävät uskonnossa merkittävänä, ja ne harvoin liittyvät terrorismin kannattamiseen. Ihmiset omaksuvat sellaisia ajatuksia, joista on heille itselleen hyötyä.
Olisiko terrorismin perimmäisiä syitä sittenkin etsittävä muualta kuin uskonnosta? Tilanteissa, joissa elämä on hyvin stressaavaa ja turvatonta, ihmisillä on taipumusta tarttua yksioikoisiin ratkaisuihin. Tiukan paikan tullen ihmiset harvemmin käyttävät aikaa asioiden perinpohjaiseen analyysiin, vaan turvautuvat ratkaisuihin, jotka lupaavat edes jonkun tien ulos vaikeasta tilanteesta. Olisiko uskonnollisen terrorismin, niin kuin muunkin fanaattisuuden juuret, ihmisten kokemassa elämän hallinnan puutteen, epäoikeudenmukaisuuden ja suoranaisissa epätoivon kokemuksissa? Mielestäni on täysin ymmärrettävää, miksi Suomessa arvostetaan maltillista uskonnollisuutta ja politiikkaa, miksi 30-luvun Saksassa natsit pääsivät valtaan ja miksi Hamas tuo toivon pilkahduksen monille Gazassa. Siksi olen taipuvainen ajattelemaan, että älylliset argumentit tai uskonnon oletetun järjettömyyteen paljastaminen eivät poista uskonnollisten ääriliikkeiden vetoa, kuten uusateistit tuntuvat toivovan. Uusateistien kannattaisi ennemminkin yrittää muuttaa niitä olosuhteita, joista ääri-ilmiöt monesti kumpuavat.
Luonnontieteilijän Jumala-hypoteesi
Jos uskonnon syyttäminen kaikesta maailman pahuudesta tuntuu epäuskottavalta, niin epäuskottavalta tuntuu myös se tapa, jolla Richard Dawkins määrittelee Jumalan.
Jotta Jumalaan olisi mitään perusteita uskoa, niin Dawkinsin mukaan Jumala pitäisi pystyä selittämään evoluutioteorian avulla. On kuitenkin äärimmäisen epätodennäköistä, että evoluutio tuottaisi mitään niin monimutkaista kuin universumin Luoja-olion (?!). Tämän vuoksi usko Jumalaan on perusteetonta. Koska Jumalan toiminta ei mahdu tuntemiemme luonnontieteellisten selitysten raamien sisäpuolelle, niin Dawkinsin mukaan Jumala-hypoteesi ei pysty selittämään maailmasta mitään, vaan vaatii itse jonkin selityksen.
Dawkinsin päättely tuntuu johdonmukaiselta, mutta tuskin kovin moni uskova kuitenkaan vakuuttuu näistä luonnontieteellisistä näkökulmista jumaluskoon. Tämä johtuu siitä, että uskonnollisesti suuntautuneet ihmiset eivät yleensä ajattele, että Jumalan olisi pitänyt syntyä luonnonvalinnan seurauksena. Lisäksi moni uskova ihminen ajattelee, ettei Jumala vaadi selitystä, vaan että Hän on perimmäinen selitys, myös luonnonlaille ja materiaaliselle todellisuudelle.
Joku voisi kysyä kriittisesti, voisiko (luonnon)tiede edes teoriassa tuottaa sellaista tietoa, joka asettaisi jumaluskon kyseenalaiseksi? ”Kun mikään ei voi edes periaatteessa kumota jumaluskoa, ei jumaluskolla voi myöskään enää olla mitään sisältöä”, toteaa teologian tohtori Ilkka Pyysiäinen Humanisti-lehdessä. Voisiko Pyysiäisen ajatuksen kääntää myös niin päin, koska mikään ei voi kumota jumaluskoa, niin jumalauskon sisältö voi olla mitä vaan.
Mielestäni Haught, niin kuin moni muukin tieteen tulokset vakavasti ottava teologi, joutuu vaikeuksiin antaessaan uskolle sellaista sisältöä, joka olisi helppo omaksua ja jolla olisi selkeä merkitys arkisessa elämässä. Monet teologit puhuvat mielellään Jumalasta perimmäisenä tarkoituksena, merkityksenä, luottamuksena, olemisena jne. Tästä puheesta saavat kuitenkin irti pääasiassa sellaiset ihmiset, jotka tuntevat modernia teologiaa. Jumalalle ei ole helppoa löytää sijaa luonnontieteiden hallitsemasta maailmasta joutumatta älyllisiin vaikeuksiin. Mitähän mahtaa Haught ajatella rukoilemisesta ja sen voimasta ja merkityksestä kristityn arkisessa elämässä – onko sillä esim. parantavaa vaikutusta niin kuin perinteisesti on ajateltu? Lopulta ajattelevalle uskonnolliselle ihmiselle tuntuu jäävän vain sisäinen ja subjektiivinen kokemus siitä, että Jumala on. Ja tästä kokemuksesta sitten seuraavat jo yllä mainitut yksilöllisesti merkittävät kokemukset perustavasta luottamuksesta, merkityksessä ja henkilökohtaisesta elämänmotivaatiosta.
Mikään elinvoimainen teologia ei kuitenkaan voi tyytyä puhumaan vain perimmäisistä tarkoituksista tai abstrakteista ajatuksista, koska uskonto koskee myös todellisuutta, jossa elämme. Uskonnon on siis vaikeaa, ellei mahdotonta olla esittämättä todellisuudesta väitteitä, joiden todenmukaisuutta ei voisi tutkia tieteellisesti. Esimerkiksi oman, tieteen tuloksen hyvin vakavasti ottavan, työyhteisöni perusolettamus on, että uskonnollisen kasvatuksen saaminen tekee ihmiselle hyvää; ilman uskontoa elämästä puuttuu olennainen ulottuvuus. Tämä on kiistatta hypoteesi, jota voisi tieteellisesti tutkia ja siten arvioida olettamuksen paikkaansa pitävyyttä.
Lyhyesti tieteen, tiedon ja uskonnon suhteesta
Itse ajattelen niin, ettei tiede sinänsä tee uskoa Jumalaan mahdottomaksi. Tieteen tuloksista ei väistämättä seuraa ateismi, sillä muuten vielä suurempi osa tiedemiehistä ja -naisista olisi varmasti ateisteja (ks. aiempi blogini Ateismin lyhyt historia ja kirkon (uskon)kriisi). Mutta on selvää, että uskonnon merkityksellisyydessä on tapahtunut muutoksia: (luonnon)tieteellisten tulosten olemassaolo ei kumoa jumalauskoa, mutta ne vaikuttavat siihen, mitä ihmiset ovat valmiita uskomaan.
Kirkontutkimuskeskuksen tutkija, FT Kimmo Ketola, totesi erään Jumalaa käsittelevän seminaarin yhteydessä, että hänen käsityksensä mukaan noin joka kolmas suomalainen ottaa uskonnolliset kysymykset elämässään vakavasti. Olen pohtinut, voisiko joku muutos teologisessa ajattelussa muuttaa tilannetta niin, että uskonnon vakavasti ottavien määrä nousisi kahteen kolmasosaan?
Eli miten puhua kristillisestä uskosta niin, että se antaisi mielekkäitä ja järkevältä tuntuvia vastauksia ihmisten perimmäisiin kysymyksiin ja huolenaiheisiin?
Kirjaa lukiessa tuntui siltä, että Haught on jossain määrin syyllistynyt uusateismin kritiikissään samaan kuin uusateistit uskonnonkritiikissään. Vastapuolen edustajista rakennetaan yksinkertaistettu kuva, jonka ajattelun heikkoudet on helppo osoittaa ja tyrmätä. Dawkinsia ja kumppaneitahan on syytetty aiheellisesti siitä, että heidän vastustamansa uskonto edustaa vain pientä siivua uskonnollisuuden kirjosta. Teologian professori Haught tuntuu epäilevän, että uusateistit tietoisesti välttelevät keskustelua ”sivistyneiden” uskonnon edustajien kanssa tehdäkseen oman tehtävänsä uskonnon mustamaalajina helpoksi.
Tässä blogissa ei ole mahdollista esittää kirjan sisältöä kokonaisuudessaan, vaan muutamia näkökulmia, jotka jäivät omassa päässäni elämään.
”Porttiteoria”
Uusateistien uskontokritiikki ei kohdistu ainoastaan uskonnolliseen fundamentalismiin, vaan kaikkeen uskonnollisuuteen. Tässä on syytä mainita, että he ajattelevat uskonnollisen ihmisen helposti ajautuvan moraalisesti hyvin arveluttaviin käytäntöihin: uskonnolliset liberaalit eivät lopulta ole niin kaukana itsemurhaterroristeista kuin ehkä itse kuvittelevat. Jos olet esimerkiksi valmis uskomaan sinänsä harmittoman ajatuksen Jeesuksen ylösnousemuksesta, niin mikä periaatteessa estää uskomasta, että on oikein räjäyttää pommi metrossa Jumalan tahtoon vedoten. Tällainen ”porttiteoria”, jonka mukaan kuka tahansa uskonnollinen ihminen on vaarassa ajautua järjettömiin ja hirvittäviin tekoihin uskonnon nimissä, ei tunnu kovin uskottavalta. Miksi?
Ensinnäkin uskonnolliset ihmiset eivät elä missään totaalisessa umpiossa, jossa uskonto antaisi kaikki ajatukselliset sisällöt elämään. Kaikkein uskonnollisimmankin ihmisen toimintaa ohjaavat monenlaiset motiivit. Toiseksi kaikki tuntemani ”uskovaiset” suhtautuvat omaan uskonnolliseen traditioonsa kriittisesti ja valikoiden (myönsivät he tätä tai eivät). Ympärillä olevan maailman arvostukset vaikuttavat siihen, mitä uskonnossa pidetään arvokkaana, ja miten uskonnollista traditiota halutaan tulkita. Monesti ihmisillä on käytännössä muutama kantava ajatus, jota he pitävät uskonnossa merkittävänä, ja ne harvoin liittyvät terrorismin kannattamiseen. Ihmiset omaksuvat sellaisia ajatuksia, joista on heille itselleen hyötyä.
Olisiko terrorismin perimmäisiä syitä sittenkin etsittävä muualta kuin uskonnosta? Tilanteissa, joissa elämä on hyvin stressaavaa ja turvatonta, ihmisillä on taipumusta tarttua yksioikoisiin ratkaisuihin. Tiukan paikan tullen ihmiset harvemmin käyttävät aikaa asioiden perinpohjaiseen analyysiin, vaan turvautuvat ratkaisuihin, jotka lupaavat edes jonkun tien ulos vaikeasta tilanteesta. Olisiko uskonnollisen terrorismin, niin kuin muunkin fanaattisuuden juuret, ihmisten kokemassa elämän hallinnan puutteen, epäoikeudenmukaisuuden ja suoranaisissa epätoivon kokemuksissa? Mielestäni on täysin ymmärrettävää, miksi Suomessa arvostetaan maltillista uskonnollisuutta ja politiikkaa, miksi 30-luvun Saksassa natsit pääsivät valtaan ja miksi Hamas tuo toivon pilkahduksen monille Gazassa. Siksi olen taipuvainen ajattelemaan, että älylliset argumentit tai uskonnon oletetun järjettömyyteen paljastaminen eivät poista uskonnollisten ääriliikkeiden vetoa, kuten uusateistit tuntuvat toivovan. Uusateistien kannattaisi ennemminkin yrittää muuttaa niitä olosuhteita, joista ääri-ilmiöt monesti kumpuavat.
Luonnontieteilijän Jumala-hypoteesi
Jos uskonnon syyttäminen kaikesta maailman pahuudesta tuntuu epäuskottavalta, niin epäuskottavalta tuntuu myös se tapa, jolla Richard Dawkins määrittelee Jumalan.
Jotta Jumalaan olisi mitään perusteita uskoa, niin Dawkinsin mukaan Jumala pitäisi pystyä selittämään evoluutioteorian avulla. On kuitenkin äärimmäisen epätodennäköistä, että evoluutio tuottaisi mitään niin monimutkaista kuin universumin Luoja-olion (?!). Tämän vuoksi usko Jumalaan on perusteetonta. Koska Jumalan toiminta ei mahdu tuntemiemme luonnontieteellisten selitysten raamien sisäpuolelle, niin Dawkinsin mukaan Jumala-hypoteesi ei pysty selittämään maailmasta mitään, vaan vaatii itse jonkin selityksen.
Dawkinsin päättely tuntuu johdonmukaiselta, mutta tuskin kovin moni uskova kuitenkaan vakuuttuu näistä luonnontieteellisistä näkökulmista jumaluskoon. Tämä johtuu siitä, että uskonnollisesti suuntautuneet ihmiset eivät yleensä ajattele, että Jumalan olisi pitänyt syntyä luonnonvalinnan seurauksena. Lisäksi moni uskova ihminen ajattelee, ettei Jumala vaadi selitystä, vaan että Hän on perimmäinen selitys, myös luonnonlaille ja materiaaliselle todellisuudelle.
Joku voisi kysyä kriittisesti, voisiko (luonnon)tiede edes teoriassa tuottaa sellaista tietoa, joka asettaisi jumaluskon kyseenalaiseksi? ”Kun mikään ei voi edes periaatteessa kumota jumaluskoa, ei jumaluskolla voi myöskään enää olla mitään sisältöä”, toteaa teologian tohtori Ilkka Pyysiäinen Humanisti-lehdessä. Voisiko Pyysiäisen ajatuksen kääntää myös niin päin, koska mikään ei voi kumota jumaluskoa, niin jumalauskon sisältö voi olla mitä vaan.
Mielestäni Haught, niin kuin moni muukin tieteen tulokset vakavasti ottava teologi, joutuu vaikeuksiin antaessaan uskolle sellaista sisältöä, joka olisi helppo omaksua ja jolla olisi selkeä merkitys arkisessa elämässä. Monet teologit puhuvat mielellään Jumalasta perimmäisenä tarkoituksena, merkityksenä, luottamuksena, olemisena jne. Tästä puheesta saavat kuitenkin irti pääasiassa sellaiset ihmiset, jotka tuntevat modernia teologiaa. Jumalalle ei ole helppoa löytää sijaa luonnontieteiden hallitsemasta maailmasta joutumatta älyllisiin vaikeuksiin. Mitähän mahtaa Haught ajatella rukoilemisesta ja sen voimasta ja merkityksestä kristityn arkisessa elämässä – onko sillä esim. parantavaa vaikutusta niin kuin perinteisesti on ajateltu? Lopulta ajattelevalle uskonnolliselle ihmiselle tuntuu jäävän vain sisäinen ja subjektiivinen kokemus siitä, että Jumala on. Ja tästä kokemuksesta sitten seuraavat jo yllä mainitut yksilöllisesti merkittävät kokemukset perustavasta luottamuksesta, merkityksessä ja henkilökohtaisesta elämänmotivaatiosta.
Mikään elinvoimainen teologia ei kuitenkaan voi tyytyä puhumaan vain perimmäisistä tarkoituksista tai abstrakteista ajatuksista, koska uskonto koskee myös todellisuutta, jossa elämme. Uskonnon on siis vaikeaa, ellei mahdotonta olla esittämättä todellisuudesta väitteitä, joiden todenmukaisuutta ei voisi tutkia tieteellisesti. Esimerkiksi oman, tieteen tuloksen hyvin vakavasti ottavan, työyhteisöni perusolettamus on, että uskonnollisen kasvatuksen saaminen tekee ihmiselle hyvää; ilman uskontoa elämästä puuttuu olennainen ulottuvuus. Tämä on kiistatta hypoteesi, jota voisi tieteellisesti tutkia ja siten arvioida olettamuksen paikkaansa pitävyyttä.
Lyhyesti tieteen, tiedon ja uskonnon suhteesta
Itse ajattelen niin, ettei tiede sinänsä tee uskoa Jumalaan mahdottomaksi. Tieteen tuloksista ei väistämättä seuraa ateismi, sillä muuten vielä suurempi osa tiedemiehistä ja -naisista olisi varmasti ateisteja (ks. aiempi blogini Ateismin lyhyt historia ja kirkon (uskon)kriisi). Mutta on selvää, että uskonnon merkityksellisyydessä on tapahtunut muutoksia: (luonnon)tieteellisten tulosten olemassaolo ei kumoa jumalauskoa, mutta ne vaikuttavat siihen, mitä ihmiset ovat valmiita uskomaan.
Kirkontutkimuskeskuksen tutkija, FT Kimmo Ketola, totesi erään Jumalaa käsittelevän seminaarin yhteydessä, että hänen käsityksensä mukaan noin joka kolmas suomalainen ottaa uskonnolliset kysymykset elämässään vakavasti. Olen pohtinut, voisiko joku muutos teologisessa ajattelussa muuttaa tilannetta niin, että uskonnon vakavasti ottavien määrä nousisi kahteen kolmasosaan?
Eli miten puhua kristillisestä uskosta niin, että se antaisi mielekkäitä ja järkevältä tuntuvia vastauksia ihmisten perimmäisiin kysymyksiin ja huolenaiheisiin?
perjantai 5. maaliskuuta 2010
Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat
Kosmologian professori Kari Enqvist on kirjoittanut mieleenpainuvan kirjan Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat. Kirjan yksi keskeinen kysymys tuntui olevan: mikä on ihmisen parhaimmillaankin lyhyen elämän merkitys? Vain harvat meistä jättävät eläessään mitään pysyvää jälkeä, ja ne, joiden kädenjälki näkyy myöhemmin, muistetaan enemmän mahdollisista saavutuksistaan kuin ihmisinä.
Enqvist toteaa, että hänen suhteensa kuolemaan on muuttunut. Aiemmin se tuntui niin etäiseltä, ettei kuoleman kysymyksen kanssa askarointi tuntunut mielekkäältä. Nyt omat kuolinkellot ovat sen verran lähellä, ettei kuoleman ajatusta voi välttää vaan siihen täytyy luoda jokin suhde. Kirjailija ei tunne kauhua tai pelkoa kuoleman edessä vaan pikemminkin uteliaisuutta. Enqvistin mukaan kuolema pitäisi ymmärtää pitkänä prosessina, joka alkaa jo kauan ennen kuin sen huomaamme. Kuolemaa kuvaisi paremmin ajatus sumusta kuin viikatemiehestä, joka yhtäkkiä ilmaantuu jostakin. Kuolema on kuin ”sumu, jonka laskeutuminen alkaa jo kauan ennen kuin huomaa eksyneensä sen viitoittamaan maisemaan.”
Kuolemisen prosessia kosmologi kuvaa omien vanhempiensa elämäntarinoiden kautta. Etenkin äidin tarina on koskettava. Äidin ote todellisuudesta kirpoaa pikkuhiljaa alzheimerintaudin myötä, ja hän on osittain kuollut jo eläessään, koska aivot olivat rapautuneet toimimattomiksi. Oman äitinsä hiljaista hiipumista katsoessaan Enqvist ihmettelee niitä, jotka ajattelevat ihmisellä olevan sielu.
Enqvist ei tunnu ymmärtävän myöskään niitä, jotka kuvittelevat ratkaisun elämän ja kuoleman mysteeriin löytyvän uskonnosta. Enqvist haluaa ottaa etäisyyttä uusateisteihin. Hän ei koe olevansa sellainen, vaan ennen kaikkea uskonnoton. Uskonto on asia, joka ei herätä hänessä mitään tunteita. Sellaiset lauseet kuin ”Jumala on olemassa” jättävät hänet täysin kylmäksi. Hän ei voi edes käsittää, mitä sanalla Jumala halutaan kuvata, koska Jumalalle on olemassa niin lukemattoman monta määritelmää. Ominaista uskonnottomalle erotuksena vaikkapa agnostikolle on, että koko kysymys Jumalan olemassaolosta on täysin yhdentekevä. Kirjan lukemisen perusteella ei kuitenkaan arvaisi, että kysymys Jumalan olemassaolosta on Enqvistille täysin yhdentekevä, vaikka hän puhuukin enemmän uskonnosta kuin Jumalasta.
Kirjassa Enqvist pyrkii ymmärtämään, miten on mahdollista, että niin monet täysijärkisiltä vaikuttavat ihmiset uskovat Jumalaan, jonka olemassaolon puolesta esitetyt argumentit lepäävät varsin hataralla pohjalla. Enqvist toteaa kylmästi, etteivät uskovat ole pystyneet vuosisatojen saatossa tuottamaan yhtään sellaista lausetta, jolla olisi älyllistä todistusvoimaa. Lopulta uskovien pitäisi myöntää, että ainoa, mitä he voivat uskonsa puolesta sanoa, on ”minä uskon”. Uskontojen totuudet ovat yksityisiä, ja lopulta ne elähdyttävät vain uskovaa itseään, mutta eivät välttämättä muita.
Professorin mielestä kristinuskon historia on länsimaissa ollut luopumisen historiaa: Raamatussa esitetyt totuudet ovat tehneet pikkuhiljaa tilaa tieteen näkemyksille. Jumalasta on tullut aukkojen Jumala, jonka selitysvoimaa tiede kaventaa koko ajan. Pelastaakseen uskonnon monet uskovat näkevätkin Raamatun sisällön allegoriana. Enqvistin mukaan uskonto on kuolemassa pois teollistuneissa länsimaissa, koska siitä ei enää ole ihmiselämää ohjaavaksi majakaksi – ei ainakaan kovin monelle.
Henkilökohtaisesti en usko, että uskonnot ovat kuolemassa pois, mutta niiden merkitys ihmisten elämässä tulee muuttumaan. Uskonnosta ei välttämättä haeta enää ”majakkaa” elämää varten tai kokonaista maailmanselitystä, vaan riittää kun uskonnon kautta voi etsiä itseään, sitä mikä kokee todella olevansa.
Jos ymmärsin oikein, niin Enqvistin mukaan uskonnon selitysvoiman heikkoudet eivät rajoitu vain luonnon selittämiseen, vaan myös filosofisempiin kysymyksiin, kuten pahan ongelmaan. Esimerkkinä hän tuo Estonian uppoamisen. Tämän suuren tragedian edessä piispa Eero Huovinen kysyi ”Nukkuiko Jumala?”. Vaikka piispan kommentti pitää ymmärtää pyrkimyksenä kokea yhdessä ihmisten hätä, suru ja tyrmistys, niin lopulta piispan sanat eivät pystyneet selittämään turmaa tai antamaan tapahtumille järkevältä tuntuvaa, syvällisempää selitystä. Myrsky irrotti laivan keulavisiirin, vettä tulvi laivaan ja se vajosi pohjaan vieden mukanaan satoja ihmisiä. Piste. Usein väitetään, että tiede antaa vastauksen siihen, millainen maailma on, kun taas uskonto luo merkityksen maailmalle: tiede kertoo miten ja uskonto miksi. Enqvist kysyy, että mikä tarkalleen ottaen on se merkitys (esim. laivan uppoamiselle), jonka uskonto antaa.
Kosmologi tunnustaa ymmärtäneensä aiemmin uskonnon täysin väärin. Hän oli kuvitellut uskonnot opiksi, kunnes vihdoin tajusi niiden olevan ennen kaikkea turvallisuuden tunnetta ja kokemusta elämän merkityksellisyydestä. Enqvistin mukaan kukaan ei osaa tarkalleen määritellä, mistä uskonnoissa on oikeastaan kysymys; mitään yhtä kaikkien hyväksymään määritelmää uskonnosta ei ole olemassa. Näyttääkin siltä, että uskonto liittyy kulttuurissa ja ihmisten mielissä hyvin erilaisiin asioihin (ks. Pascal Boyerin kirja Ja ihminen loi Jumalat).
Enqvistin mukaan uskovalle riittää keskimäärin ajatus siitä, että on olemassa Jumala, joka varjelee ja on juuri hänelle elävä. Rationaaliset argumentit tai tsunami, joka pyyhkäisi yli neljännesmiljoonaa ihmistä mennessään, ei tätä perususkomusta juurikaan horjuta. Tässä kohdin rohkenisin olla eri mieltä Enqvistin kanssa. Luulen, että aika moni ihminen on alkanut epäillä jumalaansa ymmärtäessään kaiken sen kärsimyksen, mitä maailmaan on mahtunut ja mahtuu edelleen. Tosin olen pannut merkille, että joidenkin usko kaitsevaan Jumalaan vahvistuu (paradoksaalisesti) henkilökohtaisten kärsimysten seurauksena.
Kaikista uskonnollisuuteen liittyvistä kummallisuuksista johtuen Enqvist tulee siihen tulokseen, että uskonto on eräänlainen mielen tauti: ”miljardit ihmiset tartuttanut pandemia.” Uskonnon olemassaoloa selittäessään Enqvist turvautuu Richard ”jumalharha” Dawkinsin ajatukseen meemeistä. Meemillä viitataan sellaiseen kulttuurin osaan, kuten uskontoon, joka jatkaa elämäänsä sukupolvesta toiseen (kuten geenitkin). Enqvist toteaa, että evoluutioteorian mukaisesti uskonnosta on ollut ihmisille hyötyä, koska se on ilmiönä sekä syntynyt että säilynyt. Ihmisellä on taipumusta nähdä kaikessa tarkoitusta tai jonkun tapahtumien taustalla vaikuttavan toimijan. Tämä ominaisuus kuvitella asioita on lisännyt ihmisen selviytymismahdollisuuksia ja siten tämä geneettinen ominaisuus on siirtynyt eteenpäin. Kun oksa rasahtaa syystä tai toisesta metsässä, voimme kuvitella sen aiheuttajaksi vaarallisen petoeläimen, toisen ihmisen tai jopa jumalan. Etenkin petoeläimen kuvittelu on ollut tärkeää säilymisen kannalta, vaikka oikeasti rasahduksen olisi aiheuttanut jänis.
Uskontoihin on myös sisäänrakennettu ajatus, että niitä pitää levittää ihmiseltä toiselle: ”menkää ja tehkää kaikki kansat minut opetuslapsikseni”. Uskonnollisiin ideologioihin kuuluu ajatus palkkiosta niille, jotka haluavat ottaa uskontoon liittyvien toimintatapojen kokoelman osaksi elämäänsä. Monesti uskontojen palkitsemisjärjestelmät herättävät voimakkaita emootioita, joten ne jäävät mieleen: ajatus kuolemanjälkeisestä elämästä ja jo poisnukkuneiden tuttujen jälleennäkemisestä vetoaa ymmärrettävästi moniin. Näiden edellä mainittujen ominaisuuksien lisäksi uskonnoissa on rangaistusjärjestelmiä niille, jotka eivät ole halukkaita ottamaan vastaan uskonnollista sanomaa. Eikä kyseessä välttämättä ole vain tuonpuoleiset rangaistukset, sillä joissakin maissa uskostaan luopuminen on edelleen kriminalisoitu kuolemanrangaistuksen uhalla.
Uskonnon pysyvä vaikutus kulttuurissa on Enqvistin mukaan sidoksissa siihen, että lapset kasvatetaan jo varhain uskontoon. Uskon tartunnalle ovat erityisen alttiita ne, joiden henkinen vastustuskyky ei ole vielä vahvistunut. Tämän vuoksi lasten liittäminen kirkon jäseniksi kasteessa on kosmologin mukaan moraalitonta. Tutkimukset viittaavat vahvasti siihen suuntaan, että uskonnollinen kasvatus lapsena on keskeinen tekijä, joka selittää uskonnollisuutta aikuisena (ks. Urbaani usko).
Tällä hetkellä uskonnollisesta kasvatuksen käydään keskustelua sekä kirkon piirissä että yhteiskunnassa laajemmin. Oman näkemykseni mukaan kirkossa pohditaan erityisesti, miten motivoida uskonnon opettaminen lapsien vanhemmille. Tällä hetkellä puhutaan paljon uskonnon yleissivistävästä merkityksestä ja uskonnosta keinona laajentaa omaa maailmankuvaa. Korostetaan uskontojen ymmärtämisen merkitystä globaalissa maailmassa. Harvoin kuulee uskonnon opetusta perusteltavan uskonnon sisältä tulevin argumentein: kristinuskoon on aina sisältynyt sekä ajatus pelastuksesta että kadotuksesta. Olennaista ihmisen tulevan kohtalon kannalta kristinuskon mukaan on hänen suhteensa Jeesukseen. Ymmärrettävästi on järkevää ”politiikkaa” olla korostamatta tällaisia puhtaasti uskonnollisia perusteluita sekulaarissa kontekstissa.
Monien kirkon kasvattajien (minunkin) edustama liberaali kristillisyys on vaikeassa välikädessä. Yhtäältä pyritään säilyttämään uskonto osana lasten kasvatusta, mutta toisaalta vain siltä osin kuin sen ajatellaan olevan sopusoinnussa yhteiskunnassa laajemmin hyväksyttyjen arvojen kanssa. Tästä kirkon sisällä olevasta arvoristiriidasta on konkreettisena osoituksena myös se, että kristillisillä liberaaleilla ja vapaa-ajattelijoilla on yhteinen vihollinen: uskonnollinen fundamentalismi.
Enqvist on huojentunut siitä, että valtaosa uskontoviruksen saaneista ”oirehtii” länsimaissa vain lievästi. Harvat saavat vakavia oireita. Kosmologi esittää haastavan väitteen: uskonto on taipuvainen muuttumaan fundamentalismiksi, ellei sitä aktiivisesti vastusteta. Ilman vastustusta uskonto ottaa valtaansa koko yhteiskunnan, kuten on käynyt joissakin islamilaisissa maissa. Enqvistin mukaan ei ole pitkä aika siitä, kun pappisvallan edustajat yrittivät estää ihmisiä tanssimasta Suomessa pääsiäisenä ja jouluna, ns. huvikielto poistettiin vasta 2002! Enqvist on syystä tyrmistynyt siitä, mitä kaikkea uskonnon varjolla voidaan tehdä. Ja huvikiellot ovat kevyestä päästä.
”Vain uskonnot jaksavat teeskennellä, että tämän [elämän] janan jatkeena on vielä uusi merkityksien maailma.” Mistä uskonnoton ihminen löytää perimmäisen merkityksen elämälleen? Ehkä yksi avain mielekkääseen elämään löytyy sen asian myöntämisestä, ettei mitään perimmäistä merkitystä ole olemassa. Fysiikan lakien ”takana” ei ole olemassa mitään suurta mysteeriä, joka pitäisi oivaltaa. Ihminen ei kuitenkaan voi rakentaa elämäänsä vain fysiikan lakien varaan edes Enqvistin kosmoksessa, on oltava muutakin.
Arvioidessaan vanhempiensa elämää Enqvist toteaa heidän hukanneen elämäänsä. Jotkut asiat olisi ehkä pitänyt tehdä toisin (kukapa ei olisi elämässään jossitellut!). Enqvist kysyy, kuinka meidän sitten pitäisi elää maailmassa, jossa ei perimmäisiä merkityksiä ole? Kuinka elää niin, ettei elämän loppumetreillä tarvitsi kokea katumusta elämättömästä tai väärin eletystä elämästä?
Mitään yleispäteviä vastauksia Enqvistillä ei ole, vaan pikemminkin aavistuksia siitä, miten elämästä voi tehdä merkityksellisen ja tyydyttävän. Ensinnäkin elämää ei voi laittaa säästöön. Sitten kun -ajattelusta seuraa helposti se, että luu jää käteen. Toiseksi elämään liittyy niin myönteisiä kuin kielteisiäkin yllätyksiä, jotka pitää hyväksyä. Lopulta elämä on kaikkien kohdalla vääjäämätöntä rapistumista ja luopumista. Kolmanneksi pieni on kaunista. Ihmisten elämä on suurimmalta osin arkea, josta täytyy osata nauttia. Kaiken olemisen ja tekemisen taustalla ei tarvitse nähdä suurempia voimia tai merkityksiä. Elämän mielekkyys ei löydy kokonaisuudesta vaan osista.
Kuitenkin kaikkein tärkein asia Enqvistille tuntuu olevan rakkaus: ”Kun ajattelen vanhempiani, en voi olla kysymättä, mitä he olisivat voineet saavuttaa… Heidän tarinastaan vaistoaa osaksi elämättä jääneen elämän, ja saman tien sydän säälii kaikkia kuolleita; niitä, jotka tsunami hautasi tai sota surmasi, kaikkia niitä, jotka kerran ovat eläneet ja kärsineet – köyhät, kurjat, huolien murtamat, ystävättömät, pettyneet ja ne, jotka eivät koskaan rakastaneet. En voi olla miettimättä kaikkia sitä, mitä olisi voinut tapahtua, jos vanhempieni elämässä olisi ollut enemmän rakkautta, kaikkea sitä mitä meille kaikille voisi tapahtua, jos kykenisimme rakastamaan ja saamaan rakkaudellemme vastakaikua.”
Enqvist toteaa, että hänen suhteensa kuolemaan on muuttunut. Aiemmin se tuntui niin etäiseltä, ettei kuoleman kysymyksen kanssa askarointi tuntunut mielekkäältä. Nyt omat kuolinkellot ovat sen verran lähellä, ettei kuoleman ajatusta voi välttää vaan siihen täytyy luoda jokin suhde. Kirjailija ei tunne kauhua tai pelkoa kuoleman edessä vaan pikemminkin uteliaisuutta. Enqvistin mukaan kuolema pitäisi ymmärtää pitkänä prosessina, joka alkaa jo kauan ennen kuin sen huomaamme. Kuolemaa kuvaisi paremmin ajatus sumusta kuin viikatemiehestä, joka yhtäkkiä ilmaantuu jostakin. Kuolema on kuin ”sumu, jonka laskeutuminen alkaa jo kauan ennen kuin huomaa eksyneensä sen viitoittamaan maisemaan.”
Kuolemisen prosessia kosmologi kuvaa omien vanhempiensa elämäntarinoiden kautta. Etenkin äidin tarina on koskettava. Äidin ote todellisuudesta kirpoaa pikkuhiljaa alzheimerintaudin myötä, ja hän on osittain kuollut jo eläessään, koska aivot olivat rapautuneet toimimattomiksi. Oman äitinsä hiljaista hiipumista katsoessaan Enqvist ihmettelee niitä, jotka ajattelevat ihmisellä olevan sielu.
Enqvist ei tunnu ymmärtävän myöskään niitä, jotka kuvittelevat ratkaisun elämän ja kuoleman mysteeriin löytyvän uskonnosta. Enqvist haluaa ottaa etäisyyttä uusateisteihin. Hän ei koe olevansa sellainen, vaan ennen kaikkea uskonnoton. Uskonto on asia, joka ei herätä hänessä mitään tunteita. Sellaiset lauseet kuin ”Jumala on olemassa” jättävät hänet täysin kylmäksi. Hän ei voi edes käsittää, mitä sanalla Jumala halutaan kuvata, koska Jumalalle on olemassa niin lukemattoman monta määritelmää. Ominaista uskonnottomalle erotuksena vaikkapa agnostikolle on, että koko kysymys Jumalan olemassaolosta on täysin yhdentekevä. Kirjan lukemisen perusteella ei kuitenkaan arvaisi, että kysymys Jumalan olemassaolosta on Enqvistille täysin yhdentekevä, vaikka hän puhuukin enemmän uskonnosta kuin Jumalasta.
Kirjassa Enqvist pyrkii ymmärtämään, miten on mahdollista, että niin monet täysijärkisiltä vaikuttavat ihmiset uskovat Jumalaan, jonka olemassaolon puolesta esitetyt argumentit lepäävät varsin hataralla pohjalla. Enqvist toteaa kylmästi, etteivät uskovat ole pystyneet vuosisatojen saatossa tuottamaan yhtään sellaista lausetta, jolla olisi älyllistä todistusvoimaa. Lopulta uskovien pitäisi myöntää, että ainoa, mitä he voivat uskonsa puolesta sanoa, on ”minä uskon”. Uskontojen totuudet ovat yksityisiä, ja lopulta ne elähdyttävät vain uskovaa itseään, mutta eivät välttämättä muita.
Professorin mielestä kristinuskon historia on länsimaissa ollut luopumisen historiaa: Raamatussa esitetyt totuudet ovat tehneet pikkuhiljaa tilaa tieteen näkemyksille. Jumalasta on tullut aukkojen Jumala, jonka selitysvoimaa tiede kaventaa koko ajan. Pelastaakseen uskonnon monet uskovat näkevätkin Raamatun sisällön allegoriana. Enqvistin mukaan uskonto on kuolemassa pois teollistuneissa länsimaissa, koska siitä ei enää ole ihmiselämää ohjaavaksi majakaksi – ei ainakaan kovin monelle.
Henkilökohtaisesti en usko, että uskonnot ovat kuolemassa pois, mutta niiden merkitys ihmisten elämässä tulee muuttumaan. Uskonnosta ei välttämättä haeta enää ”majakkaa” elämää varten tai kokonaista maailmanselitystä, vaan riittää kun uskonnon kautta voi etsiä itseään, sitä mikä kokee todella olevansa.
Jos ymmärsin oikein, niin Enqvistin mukaan uskonnon selitysvoiman heikkoudet eivät rajoitu vain luonnon selittämiseen, vaan myös filosofisempiin kysymyksiin, kuten pahan ongelmaan. Esimerkkinä hän tuo Estonian uppoamisen. Tämän suuren tragedian edessä piispa Eero Huovinen kysyi ”Nukkuiko Jumala?”. Vaikka piispan kommentti pitää ymmärtää pyrkimyksenä kokea yhdessä ihmisten hätä, suru ja tyrmistys, niin lopulta piispan sanat eivät pystyneet selittämään turmaa tai antamaan tapahtumille järkevältä tuntuvaa, syvällisempää selitystä. Myrsky irrotti laivan keulavisiirin, vettä tulvi laivaan ja se vajosi pohjaan vieden mukanaan satoja ihmisiä. Piste. Usein väitetään, että tiede antaa vastauksen siihen, millainen maailma on, kun taas uskonto luo merkityksen maailmalle: tiede kertoo miten ja uskonto miksi. Enqvist kysyy, että mikä tarkalleen ottaen on se merkitys (esim. laivan uppoamiselle), jonka uskonto antaa.
Kosmologi tunnustaa ymmärtäneensä aiemmin uskonnon täysin väärin. Hän oli kuvitellut uskonnot opiksi, kunnes vihdoin tajusi niiden olevan ennen kaikkea turvallisuuden tunnetta ja kokemusta elämän merkityksellisyydestä. Enqvistin mukaan kukaan ei osaa tarkalleen määritellä, mistä uskonnoissa on oikeastaan kysymys; mitään yhtä kaikkien hyväksymään määritelmää uskonnosta ei ole olemassa. Näyttääkin siltä, että uskonto liittyy kulttuurissa ja ihmisten mielissä hyvin erilaisiin asioihin (ks. Pascal Boyerin kirja Ja ihminen loi Jumalat).
Enqvistin mukaan uskovalle riittää keskimäärin ajatus siitä, että on olemassa Jumala, joka varjelee ja on juuri hänelle elävä. Rationaaliset argumentit tai tsunami, joka pyyhkäisi yli neljännesmiljoonaa ihmistä mennessään, ei tätä perususkomusta juurikaan horjuta. Tässä kohdin rohkenisin olla eri mieltä Enqvistin kanssa. Luulen, että aika moni ihminen on alkanut epäillä jumalaansa ymmärtäessään kaiken sen kärsimyksen, mitä maailmaan on mahtunut ja mahtuu edelleen. Tosin olen pannut merkille, että joidenkin usko kaitsevaan Jumalaan vahvistuu (paradoksaalisesti) henkilökohtaisten kärsimysten seurauksena.
Kaikista uskonnollisuuteen liittyvistä kummallisuuksista johtuen Enqvist tulee siihen tulokseen, että uskonto on eräänlainen mielen tauti: ”miljardit ihmiset tartuttanut pandemia.” Uskonnon olemassaoloa selittäessään Enqvist turvautuu Richard ”jumalharha” Dawkinsin ajatukseen meemeistä. Meemillä viitataan sellaiseen kulttuurin osaan, kuten uskontoon, joka jatkaa elämäänsä sukupolvesta toiseen (kuten geenitkin). Enqvist toteaa, että evoluutioteorian mukaisesti uskonnosta on ollut ihmisille hyötyä, koska se on ilmiönä sekä syntynyt että säilynyt. Ihmisellä on taipumusta nähdä kaikessa tarkoitusta tai jonkun tapahtumien taustalla vaikuttavan toimijan. Tämä ominaisuus kuvitella asioita on lisännyt ihmisen selviytymismahdollisuuksia ja siten tämä geneettinen ominaisuus on siirtynyt eteenpäin. Kun oksa rasahtaa syystä tai toisesta metsässä, voimme kuvitella sen aiheuttajaksi vaarallisen petoeläimen, toisen ihmisen tai jopa jumalan. Etenkin petoeläimen kuvittelu on ollut tärkeää säilymisen kannalta, vaikka oikeasti rasahduksen olisi aiheuttanut jänis.
Uskontoihin on myös sisäänrakennettu ajatus, että niitä pitää levittää ihmiseltä toiselle: ”menkää ja tehkää kaikki kansat minut opetuslapsikseni”. Uskonnollisiin ideologioihin kuuluu ajatus palkkiosta niille, jotka haluavat ottaa uskontoon liittyvien toimintatapojen kokoelman osaksi elämäänsä. Monesti uskontojen palkitsemisjärjestelmät herättävät voimakkaita emootioita, joten ne jäävät mieleen: ajatus kuolemanjälkeisestä elämästä ja jo poisnukkuneiden tuttujen jälleennäkemisestä vetoaa ymmärrettävästi moniin. Näiden edellä mainittujen ominaisuuksien lisäksi uskonnoissa on rangaistusjärjestelmiä niille, jotka eivät ole halukkaita ottamaan vastaan uskonnollista sanomaa. Eikä kyseessä välttämättä ole vain tuonpuoleiset rangaistukset, sillä joissakin maissa uskostaan luopuminen on edelleen kriminalisoitu kuolemanrangaistuksen uhalla.
Uskonnon pysyvä vaikutus kulttuurissa on Enqvistin mukaan sidoksissa siihen, että lapset kasvatetaan jo varhain uskontoon. Uskon tartunnalle ovat erityisen alttiita ne, joiden henkinen vastustuskyky ei ole vielä vahvistunut. Tämän vuoksi lasten liittäminen kirkon jäseniksi kasteessa on kosmologin mukaan moraalitonta. Tutkimukset viittaavat vahvasti siihen suuntaan, että uskonnollinen kasvatus lapsena on keskeinen tekijä, joka selittää uskonnollisuutta aikuisena (ks. Urbaani usko).
Tällä hetkellä uskonnollisesta kasvatuksen käydään keskustelua sekä kirkon piirissä että yhteiskunnassa laajemmin. Oman näkemykseni mukaan kirkossa pohditaan erityisesti, miten motivoida uskonnon opettaminen lapsien vanhemmille. Tällä hetkellä puhutaan paljon uskonnon yleissivistävästä merkityksestä ja uskonnosta keinona laajentaa omaa maailmankuvaa. Korostetaan uskontojen ymmärtämisen merkitystä globaalissa maailmassa. Harvoin kuulee uskonnon opetusta perusteltavan uskonnon sisältä tulevin argumentein: kristinuskoon on aina sisältynyt sekä ajatus pelastuksesta että kadotuksesta. Olennaista ihmisen tulevan kohtalon kannalta kristinuskon mukaan on hänen suhteensa Jeesukseen. Ymmärrettävästi on järkevää ”politiikkaa” olla korostamatta tällaisia puhtaasti uskonnollisia perusteluita sekulaarissa kontekstissa.
Monien kirkon kasvattajien (minunkin) edustama liberaali kristillisyys on vaikeassa välikädessä. Yhtäältä pyritään säilyttämään uskonto osana lasten kasvatusta, mutta toisaalta vain siltä osin kuin sen ajatellaan olevan sopusoinnussa yhteiskunnassa laajemmin hyväksyttyjen arvojen kanssa. Tästä kirkon sisällä olevasta arvoristiriidasta on konkreettisena osoituksena myös se, että kristillisillä liberaaleilla ja vapaa-ajattelijoilla on yhteinen vihollinen: uskonnollinen fundamentalismi.
Enqvist on huojentunut siitä, että valtaosa uskontoviruksen saaneista ”oirehtii” länsimaissa vain lievästi. Harvat saavat vakavia oireita. Kosmologi esittää haastavan väitteen: uskonto on taipuvainen muuttumaan fundamentalismiksi, ellei sitä aktiivisesti vastusteta. Ilman vastustusta uskonto ottaa valtaansa koko yhteiskunnan, kuten on käynyt joissakin islamilaisissa maissa. Enqvistin mukaan ei ole pitkä aika siitä, kun pappisvallan edustajat yrittivät estää ihmisiä tanssimasta Suomessa pääsiäisenä ja jouluna, ns. huvikielto poistettiin vasta 2002! Enqvist on syystä tyrmistynyt siitä, mitä kaikkea uskonnon varjolla voidaan tehdä. Ja huvikiellot ovat kevyestä päästä.
”Vain uskonnot jaksavat teeskennellä, että tämän [elämän] janan jatkeena on vielä uusi merkityksien maailma.” Mistä uskonnoton ihminen löytää perimmäisen merkityksen elämälleen? Ehkä yksi avain mielekkääseen elämään löytyy sen asian myöntämisestä, ettei mitään perimmäistä merkitystä ole olemassa. Fysiikan lakien ”takana” ei ole olemassa mitään suurta mysteeriä, joka pitäisi oivaltaa. Ihminen ei kuitenkaan voi rakentaa elämäänsä vain fysiikan lakien varaan edes Enqvistin kosmoksessa, on oltava muutakin.
Arvioidessaan vanhempiensa elämää Enqvist toteaa heidän hukanneen elämäänsä. Jotkut asiat olisi ehkä pitänyt tehdä toisin (kukapa ei olisi elämässään jossitellut!). Enqvist kysyy, kuinka meidän sitten pitäisi elää maailmassa, jossa ei perimmäisiä merkityksiä ole? Kuinka elää niin, ettei elämän loppumetreillä tarvitsi kokea katumusta elämättömästä tai väärin eletystä elämästä?
Mitään yleispäteviä vastauksia Enqvistillä ei ole, vaan pikemminkin aavistuksia siitä, miten elämästä voi tehdä merkityksellisen ja tyydyttävän. Ensinnäkin elämää ei voi laittaa säästöön. Sitten kun -ajattelusta seuraa helposti se, että luu jää käteen. Toiseksi elämään liittyy niin myönteisiä kuin kielteisiäkin yllätyksiä, jotka pitää hyväksyä. Lopulta elämä on kaikkien kohdalla vääjäämätöntä rapistumista ja luopumista. Kolmanneksi pieni on kaunista. Ihmisten elämä on suurimmalta osin arkea, josta täytyy osata nauttia. Kaiken olemisen ja tekemisen taustalla ei tarvitse nähdä suurempia voimia tai merkityksiä. Elämän mielekkyys ei löydy kokonaisuudesta vaan osista.
Kuitenkin kaikkein tärkein asia Enqvistille tuntuu olevan rakkaus: ”Kun ajattelen vanhempiani, en voi olla kysymättä, mitä he olisivat voineet saavuttaa… Heidän tarinastaan vaistoaa osaksi elämättä jääneen elämän, ja saman tien sydän säälii kaikkia kuolleita; niitä, jotka tsunami hautasi tai sota surmasi, kaikkia niitä, jotka kerran ovat eläneet ja kärsineet – köyhät, kurjat, huolien murtamat, ystävättömät, pettyneet ja ne, jotka eivät koskaan rakastaneet. En voi olla miettimättä kaikkia sitä, mitä olisi voinut tapahtua, jos vanhempieni elämässä olisi ollut enemmän rakkautta, kaikkea sitä mitä meille kaikille voisi tapahtua, jos kykenisimme rakastamaan ja saamaan rakkaudellemme vastakaikua.”
perjantai 19. helmikuuta 2010
Minä olen -messut
Viime viikolla Espoon Dipolissa järjestettiin Minä olen -messut, joihin osallistui tuhansia ihmisiä ympäri Suomea. Messujen erityisteemana oli tänä vuonna Henkisyyttä muuttuvassa maailmassa. Messukävijälle oli tarjolla monenlaista hoitoa ja hyvinvointia parantavaa tuotetta. Lisäksi tarjolla oli luentoja: Tunnista oma äänesi, Shamanismia arkipäivän iloksi, Opi tuntemaan henkiset voimat, Karmisten "taakkojen" poistaminen ja Bioenergioiden aistiminen. Myös evankelisluterilainen kirkko kunnioitti ensimmäistä kertaa tilaisuutta läsnäolollaan. Kirkolla oli oma messukappeli, jossa kirkon työntekijät pitivät erilaisia meditaatioita päivän aikana.
Vastoin omaa ennakko-oletustani perusmessukävijästä ei syntynyt ”hipahtavaa” vaikutelmaa, vaan huomattava enemmistö oli keski-ikäisiä ja hyvin toimeentulevia ja tyylikkäitä naisia. Mietin, mikä Minä olen -messujen edustamassa henkisyydessä kosketti juuri naisia? Onko monien keski-ikäisten naisten kokemus, että he ovat eläneet aiemmin hyvin tiukkojen ja ulkoapäin annettujen roolien vankeina ja vailla mahdollisuutta huomioida omia tarpeitaan. Nyt heillä on vapautta, aikaa ja rahaa panostaa itsensä löytämiseen ja -hellimiseen omilla ehdoillaan. Kukaan ei tule selittämään mitä saa tai ei saa kokea/ajatella. Palautteen perusteella kirkko oli koettu monesti sellaiseksi ahdistavaksi tahoksi, jonka piirissä ei ollut tilaa olla sitä, mitä aidosti koki olevansa.
Minä olen -messut kuvaavat hyvin sitä kulttuurista muutosta, joka Suomessa on tapahtunut viime vuosikymmeninä. Uskonnollinen tarjonta on lisääntynyt valtavasti ja ihmiset ovat avoimia monenlaisille vaikutteille. Esimerkiksi jäsenyys kirkossa ei välttämättä sulje pois joogaamista tai reikihoidossa käymistä. Kulttuurista murrosta kuvaa myös se, että vuonna 2007 tehdyn kyselyn mukaan vain 37 % suomalaisista sanoi uskovansa kristinuskon Jumalaan.
Messujen uskonnollisessa tarjonnassa korostui tälle ajalle tyypillisesti sekä henkilökohtaisuus että elämyksellisyys. Messuilla tarjottuja uskonnollisia riittejä ei tarvinnut ymmärtää vain symbolisesti, vaan kokemus oli välitön ja kouriintuntuva. ”Palvelun tarjoaja” pystyi antamaan ”asiakkaalle” jo nyt jotain konkreettista, kuten hyvää oloa, eikä vain optioita, jotka voi lunastaa tuonpuoleisessa. Kirkossa on tyypillistä laulaa laahaavien virsien tahdissa tulevasta ilosta, jota kukaan ei edes kuvittele tavoittavansa nyt. Ehtoollinen on puolestaan vertauskuva taivaallisesta juhla-ateriasta, joka joskus tulevaisuudessa voidaan elää myös oikeasti todeksi. Toki kirkon piirissäkin on suuntauksia, joissa korostuvat välittömät elämykset ja ”hyödyt”, kuten karismaattisessa liikkeessä.
Oma mielenkiintoinen kysymys on, missä määrin messukävijät mielisivät tarjonnan nimenomaan uskonnolliseksi. Ihmisten mielissä epäselvyyttä saattaa synnyttää se, että messujen uskonnollisuus poikkeaa hyvin paljon siitä, miten uskonnollisuus on luterilaisessa Suomessa perinteisesti ymmärretty.
Yllä kuvattu uusi henkisyys tuo myös kirkolliseen auktoriteettiin mielenkiintoisen näkökulman. Kirkossa auktoriteetti perustuu monesti akateemiseen oppineisuuteen. Pappivihkimyksen saaminen edellyttää vähintään teologian maisterin tutkintoa. Kirkollisessa hierarkiassa eteneminen vaatii jatko-opintoja, esimerkiksi kirkkoherraksi pääseminen Helsingissä on vaikeaa ilman tohtorin tutkintoa. Minä olen -messujen edustamassa uskonnollisuudessa akateemiset oppiarvot eivät sen sijaan paljon paina. Auktoriteettiaseman saa se, jolla on jokin ”karisma”: valtaa on sillä, joka pystyy antamaan jonkin vaikuttavan ja eheyttävän kokemuksen viipymättä.
Minä olen -messujen edustama uskonnollisuus haastaa siis kirkkoa monella tavalla.
Vastoin omaa ennakko-oletustani perusmessukävijästä ei syntynyt ”hipahtavaa” vaikutelmaa, vaan huomattava enemmistö oli keski-ikäisiä ja hyvin toimeentulevia ja tyylikkäitä naisia. Mietin, mikä Minä olen -messujen edustamassa henkisyydessä kosketti juuri naisia? Onko monien keski-ikäisten naisten kokemus, että he ovat eläneet aiemmin hyvin tiukkojen ja ulkoapäin annettujen roolien vankeina ja vailla mahdollisuutta huomioida omia tarpeitaan. Nyt heillä on vapautta, aikaa ja rahaa panostaa itsensä löytämiseen ja -hellimiseen omilla ehdoillaan. Kukaan ei tule selittämään mitä saa tai ei saa kokea/ajatella. Palautteen perusteella kirkko oli koettu monesti sellaiseksi ahdistavaksi tahoksi, jonka piirissä ei ollut tilaa olla sitä, mitä aidosti koki olevansa.
Minä olen -messut kuvaavat hyvin sitä kulttuurista muutosta, joka Suomessa on tapahtunut viime vuosikymmeninä. Uskonnollinen tarjonta on lisääntynyt valtavasti ja ihmiset ovat avoimia monenlaisille vaikutteille. Esimerkiksi jäsenyys kirkossa ei välttämättä sulje pois joogaamista tai reikihoidossa käymistä. Kulttuurista murrosta kuvaa myös se, että vuonna 2007 tehdyn kyselyn mukaan vain 37 % suomalaisista sanoi uskovansa kristinuskon Jumalaan.
Messujen uskonnollisessa tarjonnassa korostui tälle ajalle tyypillisesti sekä henkilökohtaisuus että elämyksellisyys. Messuilla tarjottuja uskonnollisia riittejä ei tarvinnut ymmärtää vain symbolisesti, vaan kokemus oli välitön ja kouriintuntuva. ”Palvelun tarjoaja” pystyi antamaan ”asiakkaalle” jo nyt jotain konkreettista, kuten hyvää oloa, eikä vain optioita, jotka voi lunastaa tuonpuoleisessa. Kirkossa on tyypillistä laulaa laahaavien virsien tahdissa tulevasta ilosta, jota kukaan ei edes kuvittele tavoittavansa nyt. Ehtoollinen on puolestaan vertauskuva taivaallisesta juhla-ateriasta, joka joskus tulevaisuudessa voidaan elää myös oikeasti todeksi. Toki kirkon piirissäkin on suuntauksia, joissa korostuvat välittömät elämykset ja ”hyödyt”, kuten karismaattisessa liikkeessä.
Oma mielenkiintoinen kysymys on, missä määrin messukävijät mielisivät tarjonnan nimenomaan uskonnolliseksi. Ihmisten mielissä epäselvyyttä saattaa synnyttää se, että messujen uskonnollisuus poikkeaa hyvin paljon siitä, miten uskonnollisuus on luterilaisessa Suomessa perinteisesti ymmärretty.
Yllä kuvattu uusi henkisyys tuo myös kirkolliseen auktoriteettiin mielenkiintoisen näkökulman. Kirkossa auktoriteetti perustuu monesti akateemiseen oppineisuuteen. Pappivihkimyksen saaminen edellyttää vähintään teologian maisterin tutkintoa. Kirkollisessa hierarkiassa eteneminen vaatii jatko-opintoja, esimerkiksi kirkkoherraksi pääseminen Helsingissä on vaikeaa ilman tohtorin tutkintoa. Minä olen -messujen edustamassa uskonnollisuudessa akateemiset oppiarvot eivät sen sijaan paljon paina. Auktoriteettiaseman saa se, jolla on jokin ”karisma”: valtaa on sillä, joka pystyy antamaan jonkin vaikuttavan ja eheyttävän kokemuksen viipymättä.
Minä olen -messujen edustama uskonnollisuus haastaa siis kirkkoa monella tavalla.
keskiviikko 10. helmikuuta 2010
Kirkontorni ja minareetti
Olin mukana järjestämässä tilaisuutta, jossa käytiin keskustelua islamin roolista Suomessa ja länsimaissa yleisemminkin. Keskustelussa äänensä saivat kuuluville sekä islamilaiset että kristityt ja todennäköisesti muutama muullakin maailmankatsomuksella varustettu ihminen.
Keskustelulle taustan loivat ne yhteydet, joissa islam on ollut esillä julkisuudessa viime aikoina. Sveitsissä suoritettiin kansanäänestys, jonka perusteella minareetit kiellettiin, medioista saimme lukea, että turvatarkastuksen perusteellisuuteen lentokentällä saattaa vastaisuudessa vaikuttaa uskonnollinen tausta (ja tuskin asiaa ehdottaneiden mielissä ovat olleet joogan harrastajat).
Venäjän tutkimuksen professori Timo Vihavainen esitti taannoin, että islamin vaikutusvaltaa on syytä padota tai kohta elämämme pienen vähemmistön pillien mukaan. Islamin pitäisi eurooppalaistua, ettei Eurooppa islamisoituisi. Lisäksi Vihavaisen mukaan ”islamin perussanoma on hyvin aggressiivinen”.
Varmasti monen maallikon perusfiilis islamin uskosta onkin, että se edustaa sanan- ja yksilönvapaudelle, tasa-arvolle sekä demokratialle vastaisia arvoja. Kirkontorni ja minareetti -keskustelun perusteella tällaiset näkemykset eivät yksinkertaisesti pidä paikkaansa, sillä monien ihmisten elämässä länsimaisuus ja islamin usko yhdistyvät ongelmitta. Faktat näyttäisivät puhuvan sen seikan puolesta, ettei länsimaisuuden ja islamin välillä ole ylitsepääsemätöntä kuilua. Tästä esimerkkinä se, että tataarit ovat eläneet osana suomalaista yhteiskuntaa jo toistasataa vuotta.
Oma mielenkiintoinen kysymyksensä on se, mitä oikeastaan tarkoitetaan sillä länsimaisuudella, joka näyttää olevan konfliktissa islamin uskon kanssa? ”Länsimaisuuden” alle voidaan sijoittaa hyvin erilaisia ja täysin ristiriitaisia ajattelu- ja elämäntapoja. Ehkei kysymyksessä todellisuudessa olekaan kulttuurien välinen konflikti. Onko niin, että islamin ”piikkiin” on alettu laittaa länsimaissa ilmeneviä ongelmia ja ristiriitojen aiheita, kuten siirtolaisuus tai lähiönuorten mellakointi joissakin Euroopan maissa, vaikka ne eivät todellisuudessa selity pelkästään uskonnosta käsin.
Sama tietynlainen putkiajattelu tulee esille myös yksilötasolla. Helposti muslimit nähdään uskonnollisempina kuin he todellisuudessa ovat. Uskonto on kuitenkin vain yksi identiteettiä muokkaava tekijä sosiaaliluokan, koulutustason, kansalaisuuden ynnä muiden monien tekijöiden rinnalla. Etenkin länsimaissa amerikkalainen viihdeteollisuus muodostaa ihmisten elämään yhteisen uskonnosta riippumattoman ”globaalin horisontin”, jonka merkitystä ihmisten identiteetin muokkaajana ei ole syytä vähätellä.
Kirkontorni ja minareetti -illassa puhunut imaami totesi, ettei islamin usko tai muslimit muodosta länsimaille tai suomalaiselle yhteiskunnalle mitään uhkaa. Todellinen uhka syntyy maahanmuuttajien työttömyydestä, köyhyydestä, koulutuksen puutteesta, ennakkoluuloista ja rasismista – syrjäytymisestä. Voisiko islamia suurempi ongelma todellisuudessa olla se, että maahanmuuttokysymystä tarkastellaan länsimaissa liian usein vain taloudellisena kysymyksenä, jolloin monet maahanmuuttajat saavat lähtökohtaisesti itselleen negatiivisen leiman ”menoeränä”.
Keskustelulle taustan loivat ne yhteydet, joissa islam on ollut esillä julkisuudessa viime aikoina. Sveitsissä suoritettiin kansanäänestys, jonka perusteella minareetit kiellettiin, medioista saimme lukea, että turvatarkastuksen perusteellisuuteen lentokentällä saattaa vastaisuudessa vaikuttaa uskonnollinen tausta (ja tuskin asiaa ehdottaneiden mielissä ovat olleet joogan harrastajat).
Venäjän tutkimuksen professori Timo Vihavainen esitti taannoin, että islamin vaikutusvaltaa on syytä padota tai kohta elämämme pienen vähemmistön pillien mukaan. Islamin pitäisi eurooppalaistua, ettei Eurooppa islamisoituisi. Lisäksi Vihavaisen mukaan ”islamin perussanoma on hyvin aggressiivinen”.
Varmasti monen maallikon perusfiilis islamin uskosta onkin, että se edustaa sanan- ja yksilönvapaudelle, tasa-arvolle sekä demokratialle vastaisia arvoja. Kirkontorni ja minareetti -keskustelun perusteella tällaiset näkemykset eivät yksinkertaisesti pidä paikkaansa, sillä monien ihmisten elämässä länsimaisuus ja islamin usko yhdistyvät ongelmitta. Faktat näyttäisivät puhuvan sen seikan puolesta, ettei länsimaisuuden ja islamin välillä ole ylitsepääsemätöntä kuilua. Tästä esimerkkinä se, että tataarit ovat eläneet osana suomalaista yhteiskuntaa jo toistasataa vuotta.
Oma mielenkiintoinen kysymyksensä on se, mitä oikeastaan tarkoitetaan sillä länsimaisuudella, joka näyttää olevan konfliktissa islamin uskon kanssa? ”Länsimaisuuden” alle voidaan sijoittaa hyvin erilaisia ja täysin ristiriitaisia ajattelu- ja elämäntapoja. Ehkei kysymyksessä todellisuudessa olekaan kulttuurien välinen konflikti. Onko niin, että islamin ”piikkiin” on alettu laittaa länsimaissa ilmeneviä ongelmia ja ristiriitojen aiheita, kuten siirtolaisuus tai lähiönuorten mellakointi joissakin Euroopan maissa, vaikka ne eivät todellisuudessa selity pelkästään uskonnosta käsin.
Sama tietynlainen putkiajattelu tulee esille myös yksilötasolla. Helposti muslimit nähdään uskonnollisempina kuin he todellisuudessa ovat. Uskonto on kuitenkin vain yksi identiteettiä muokkaava tekijä sosiaaliluokan, koulutustason, kansalaisuuden ynnä muiden monien tekijöiden rinnalla. Etenkin länsimaissa amerikkalainen viihdeteollisuus muodostaa ihmisten elämään yhteisen uskonnosta riippumattoman ”globaalin horisontin”, jonka merkitystä ihmisten identiteetin muokkaajana ei ole syytä vähätellä.
Kirkontorni ja minareetti -illassa puhunut imaami totesi, ettei islamin usko tai muslimit muodosta länsimaille tai suomalaiselle yhteiskunnalle mitään uhkaa. Todellinen uhka syntyy maahanmuuttajien työttömyydestä, köyhyydestä, koulutuksen puutteesta, ennakkoluuloista ja rasismista – syrjäytymisestä. Voisiko islamia suurempi ongelma todellisuudessa olla se, että maahanmuuttokysymystä tarkastellaan länsimaissa liian usein vain taloudellisena kysymyksenä, jolloin monet maahanmuuttajat saavat lähtökohtaisesti itselleen negatiivisen leiman ”menoeränä”.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)