Minä olen -messut

Viime viikolla Espoon Dipolissa järjestettiin Minä olen -messut, joihin osallistui tuhansia ihmisiä ympäri Suomea. Messujen erityisteemana oli tänä vuonna Henkisyyttä muuttuvassa maailmassa. Messukävijälle oli tarjolla monenlaista hoitoa ja hyvinvointia parantavaa tuotetta. Lisäksi tarjolla oli luentoja: Tunnista oma äänesi, Shamanismia arkipäivän iloksi, Opi tuntemaan henkiset voimat, Karmisten "taakkojen" poistaminen ja Bioenergioiden aistiminen. Myös evankelisluterilainen kirkko kunnioitti ensimmäistä kertaa tilaisuutta läsnäolollaan. Kirkolla oli oma messukappeli, jossa kirkon työntekijät pitivät erilaisia meditaatioita päivän aikana.

Vastoin omaa ennakko-oletustani perusmessukävijästä ei syntynyt ”hipahtavaa” vaikutelmaa, vaan huomattava enemmistö oli keski-ikäisiä ja hyvin toimeentulevia ja tyylikkäitä naisia. Mietin, mikä Minä olen -messujen edustamassa henkisyydessä kosketti juuri naisia? Onko monien keski-ikäisten naisten kokemus, että he ovat eläneet aiemmin hyvin tiukkojen ja ulkoapäin annettujen roolien vankeina ja vailla mahdollisuutta huomioida omia tarpeitaan. Nyt heillä on vapautta, aikaa ja rahaa panostaa itsensä löytämiseen ja -hellimiseen omilla ehdoillaan. Kukaan ei tule selittämään mitä saa tai ei saa kokea/ajatella. Palautteen perusteella kirkko oli koettu monesti sellaiseksi ahdistavaksi tahoksi, jonka piirissä ei ollut tilaa olla sitä, mitä aidosti koki olevansa.

Minä olen -messut kuvaavat hyvin sitä kulttuurista muutosta, joka Suomessa on tapahtunut viime vuosikymmeninä. Uskonnollinen tarjonta on lisääntynyt valtavasti ja ihmiset ovat avoimia monenlaisille vaikutteille. Esimerkiksi jäsenyys kirkossa ei välttämättä sulje pois joogaamista tai reikihoidossa käymistä. Kulttuurista murrosta kuvaa myös se, että vuonna 2007 tehdyn kyselyn mukaan vain 37 % suomalaisista sanoi uskovansa kristinuskon Jumalaan.

Messujen uskonnollisessa tarjonnassa korostui tälle ajalle tyypillisesti sekä henkilökohtaisuus että elämyksellisyys. Messuilla tarjottuja uskonnollisia riittejä ei tarvinnut ymmärtää vain symbolisesti, vaan kokemus oli välitön ja kouriintuntuva. ”Palvelun tarjoaja” pystyi antamaan ”asiakkaalle” jo nyt jotain konkreettista, kuten hyvää oloa, eikä vain optioita, jotka voi lunastaa tuonpuoleisessa. Kirkossa on tyypillistä laulaa laahaavien virsien tahdissa tulevasta ilosta, jota kukaan ei edes kuvittele tavoittavansa nyt. Ehtoollinen on puolestaan vertauskuva taivaallisesta juhla-ateriasta, joka joskus tulevaisuudessa voidaan elää myös oikeasti todeksi. Toki kirkon piirissäkin on suuntauksia, joissa korostuvat välittömät elämykset ja ”hyödyt”, kuten karismaattisessa liikkeessä.

Oma mielenkiintoinen kysymys on, missä määrin messukävijät mielisivät tarjonnan nimenomaan uskonnolliseksi. Ihmisten mielissä epäselvyyttä saattaa synnyttää se, että messujen uskonnollisuus poikkeaa hyvin paljon siitä, miten uskonnollisuus on luterilaisessa Suomessa perinteisesti ymmärretty.

Yllä kuvattu uusi henkisyys tuo myös kirkolliseen auktoriteettiin mielenkiintoisen näkökulman. Kirkossa auktoriteetti perustuu monesti akateemiseen oppineisuuteen. Pappivihkimyksen saaminen edellyttää vähintään teologian maisterin tutkintoa. Kirkollisessa hierarkiassa eteneminen vaatii jatko-opintoja, esimerkiksi kirkkoherraksi pääseminen Helsingissä on vaikeaa ilman tohtorin tutkintoa. Minä olen -messujen edustamassa uskonnollisuudessa akateemiset oppiarvot eivät sen sijaan paljon paina. Auktoriteettiaseman saa se, jolla on jokin ”karisma”: valtaa on sillä, joka pystyy antamaan jonkin vaikuttavan ja eheyttävän kokemuksen viipymättä.

Minä olen -messujen edustama uskonnollisuus haastaa siis kirkkoa monella tavalla.