Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat

Kosmologian professori Kari Enqvist on kirjoittanut mieleenpainuvan kirjan Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat. Kirjan yksi keskeinen kysymys tuntui olevan: mikä on ihmisen parhaimmillaankin lyhyen elämän merkitys? Vain harvat meistä jättävät eläessään mitään pysyvää jälkeä, ja ne, joiden kädenjälki näkyy myöhemmin, muistetaan enemmän mahdollisista saavutuksistaan kuin ihmisinä.

Enqvist toteaa, että hänen suhteensa kuolemaan on muuttunut. Aiemmin se tuntui niin etäiseltä, ettei kuoleman kysymyksen kanssa askarointi tuntunut mielekkäältä. Nyt omat kuolinkellot ovat sen verran lähellä, ettei kuoleman ajatusta voi välttää vaan siihen täytyy luoda jokin suhde. Kirjailija ei tunne kauhua tai pelkoa kuoleman edessä vaan pikemminkin uteliaisuutta. Enqvistin mukaan kuolema pitäisi ymmärtää pitkänä prosessina, joka alkaa jo kauan ennen kuin sen huomaamme. Kuolemaa kuvaisi paremmin ajatus sumusta kuin viikatemiehestä, joka yhtäkkiä ilmaantuu jostakin. Kuolema on kuin ”sumu, jonka laskeutuminen alkaa jo kauan ennen kuin huomaa eksyneensä sen viitoittamaan maisemaan.”

Kuolemisen prosessia kosmologi kuvaa omien vanhempiensa elämäntarinoiden kautta. Etenkin äidin tarina on koskettava. Äidin ote todellisuudesta kirpoaa pikkuhiljaa alzheimerintaudin myötä, ja hän on osittain kuollut jo eläessään, koska aivot olivat rapautuneet toimimattomiksi. Oman äitinsä hiljaista hiipumista katsoessaan Enqvist ihmettelee niitä, jotka ajattelevat ihmisellä olevan sielu.

Enqvist ei tunnu ymmärtävän myöskään niitä, jotka kuvittelevat ratkaisun elämän ja kuoleman mysteeriin löytyvän uskonnosta. Enqvist haluaa ottaa etäisyyttä uusateisteihin. Hän ei koe olevansa sellainen, vaan ennen kaikkea uskonnoton. Uskonto on asia, joka ei herätä hänessä mitään tunteita. Sellaiset lauseet kuin ”Jumala on olemassa” jättävät hänet täysin kylmäksi. Hän ei voi edes käsittää, mitä sanalla Jumala halutaan kuvata, koska Jumalalle on olemassa niin lukemattoman monta määritelmää. Ominaista uskonnottomalle erotuksena vaikkapa agnostikolle on, että koko kysymys Jumalan olemassaolosta on täysin yhdentekevä. Kirjan lukemisen perusteella ei kuitenkaan arvaisi, että kysymys Jumalan olemassaolosta on Enqvistille täysin yhdentekevä, vaikka hän puhuukin enemmän uskonnosta kuin Jumalasta.

Kirjassa Enqvist pyrkii ymmärtämään, miten on mahdollista, että niin monet täysijärkisiltä vaikuttavat ihmiset uskovat Jumalaan, jonka olemassaolon puolesta esitetyt argumentit lepäävät varsin hataralla pohjalla. Enqvist toteaa kylmästi, etteivät uskovat ole pystyneet vuosisatojen saatossa tuottamaan yhtään sellaista lausetta, jolla olisi älyllistä todistusvoimaa. Lopulta uskovien pitäisi myöntää, että ainoa, mitä he voivat uskonsa puolesta sanoa, on ”minä uskon”. Uskontojen totuudet ovat yksityisiä, ja lopulta ne elähdyttävät vain uskovaa itseään, mutta eivät välttämättä muita.

Professorin mielestä kristinuskon historia on länsimaissa ollut luopumisen historiaa: Raamatussa esitetyt totuudet ovat tehneet pikkuhiljaa tilaa tieteen näkemyksille. Jumalasta on tullut aukkojen Jumala, jonka selitysvoimaa tiede kaventaa koko ajan. Pelastaakseen uskonnon monet uskovat näkevätkin Raamatun sisällön allegoriana. Enqvistin mukaan uskonto on kuolemassa pois teollistuneissa länsimaissa, koska siitä ei enää ole ihmiselämää ohjaavaksi majakaksi – ei ainakaan kovin monelle.

Henkilökohtaisesti en usko, että uskonnot ovat kuolemassa pois, mutta niiden merkitys ihmisten elämässä tulee muuttumaan. Uskonnosta ei välttämättä haeta enää ”majakkaa” elämää varten tai kokonaista maailmanselitystä, vaan riittää kun uskonnon kautta voi etsiä itseään, sitä mikä kokee todella olevansa.

Jos ymmärsin oikein, niin Enqvistin mukaan uskonnon selitysvoiman heikkoudet eivät rajoitu vain luonnon selittämiseen, vaan myös filosofisempiin kysymyksiin, kuten pahan ongelmaan. Esimerkkinä hän tuo Estonian uppoamisen. Tämän suuren tragedian edessä piispa Eero Huovinen kysyi ”Nukkuiko Jumala?”. Vaikka piispan kommentti pitää ymmärtää pyrkimyksenä kokea yhdessä ihmisten hätä, suru ja tyrmistys, niin lopulta piispan sanat eivät pystyneet selittämään turmaa tai antamaan tapahtumille järkevältä tuntuvaa, syvällisempää selitystä. Myrsky irrotti laivan keulavisiirin, vettä tulvi laivaan ja se vajosi pohjaan vieden mukanaan satoja ihmisiä. Piste. Usein väitetään, että tiede antaa vastauksen siihen, millainen maailma on, kun taas uskonto luo merkityksen maailmalle: tiede kertoo miten ja uskonto miksi. Enqvist kysyy, että mikä tarkalleen ottaen on se merkitys (esim. laivan uppoamiselle), jonka uskonto antaa.

Kosmologi tunnustaa ymmärtäneensä aiemmin uskonnon täysin väärin. Hän oli kuvitellut uskonnot opiksi, kunnes vihdoin tajusi niiden olevan ennen kaikkea turvallisuuden tunnetta ja kokemusta elämän merkityksellisyydestä. Enqvistin mukaan kukaan ei osaa tarkalleen määritellä, mistä uskonnoissa on oikeastaan kysymys; mitään yhtä kaikkien hyväksymään määritelmää uskonnosta ei ole olemassa. Näyttääkin siltä, että uskonto liittyy kulttuurissa ja ihmisten mielissä hyvin erilaisiin asioihin (ks. Pascal Boyerin kirja Ja ihminen loi Jumalat).

Enqvistin mukaan uskovalle riittää keskimäärin ajatus siitä, että on olemassa Jumala, joka varjelee ja on juuri hänelle elävä. Rationaaliset argumentit tai tsunami, joka pyyhkäisi yli neljännesmiljoonaa ihmistä mennessään, ei tätä perususkomusta juurikaan horjuta. Tässä kohdin rohkenisin olla eri mieltä Enqvistin kanssa. Luulen, että aika moni ihminen on alkanut epäillä jumalaansa ymmärtäessään kaiken sen kärsimyksen, mitä maailmaan on mahtunut ja mahtuu edelleen. Tosin olen pannut merkille, että joidenkin usko kaitsevaan Jumalaan vahvistuu (paradoksaalisesti) henkilökohtaisten kärsimysten seurauksena.

Kaikista uskonnollisuuteen liittyvistä kummallisuuksista johtuen Enqvist tulee siihen tulokseen, että uskonto on eräänlainen mielen tauti: ”miljardit ihmiset tartuttanut pandemia.” Uskonnon olemassaoloa selittäessään Enqvist turvautuu Richard ”jumalharha” Dawkinsin ajatukseen meemeistä. Meemillä viitataan sellaiseen kulttuurin osaan, kuten uskontoon, joka jatkaa elämäänsä sukupolvesta toiseen (kuten geenitkin). Enqvist toteaa, että evoluutioteorian mukaisesti uskonnosta on ollut ihmisille hyötyä, koska se on ilmiönä sekä syntynyt että säilynyt. Ihmisellä on taipumusta nähdä kaikessa tarkoitusta tai jonkun tapahtumien taustalla vaikuttavan toimijan. Tämä ominaisuus kuvitella asioita on lisännyt ihmisen selviytymismahdollisuuksia ja siten tämä geneettinen ominaisuus on siirtynyt eteenpäin. Kun oksa rasahtaa syystä tai toisesta metsässä, voimme kuvitella sen aiheuttajaksi vaarallisen petoeläimen, toisen ihmisen tai jopa jumalan. Etenkin petoeläimen kuvittelu on ollut tärkeää säilymisen kannalta, vaikka oikeasti rasahduksen olisi aiheuttanut jänis.

Uskontoihin on myös sisäänrakennettu ajatus, että niitä pitää levittää ihmiseltä toiselle: ”menkää ja tehkää kaikki kansat minut opetuslapsikseni”. Uskonnollisiin ideologioihin kuuluu ajatus palkkiosta niille, jotka haluavat ottaa uskontoon liittyvien toimintatapojen kokoelman osaksi elämäänsä. Monesti uskontojen palkitsemisjärjestelmät herättävät voimakkaita emootioita, joten ne jäävät mieleen: ajatus kuolemanjälkeisestä elämästä ja jo poisnukkuneiden tuttujen jälleennäkemisestä vetoaa ymmärrettävästi moniin. Näiden edellä mainittujen ominaisuuksien lisäksi uskonnoissa on rangaistusjärjestelmiä niille, jotka eivät ole halukkaita ottamaan vastaan uskonnollista sanomaa. Eikä kyseessä välttämättä ole vain tuonpuoleiset rangaistukset, sillä joissakin maissa uskostaan luopuminen on edelleen kriminalisoitu kuolemanrangaistuksen uhalla.

Uskonnon pysyvä vaikutus kulttuurissa on Enqvistin mukaan sidoksissa siihen, että lapset kasvatetaan jo varhain uskontoon. Uskon tartunnalle ovat erityisen alttiita ne, joiden henkinen vastustuskyky ei ole vielä vahvistunut. Tämän vuoksi lasten liittäminen kirkon jäseniksi kasteessa on kosmologin mukaan moraalitonta. Tutkimukset viittaavat vahvasti siihen suuntaan, että uskonnollinen kasvatus lapsena on keskeinen tekijä, joka selittää uskonnollisuutta aikuisena (ks. Urbaani usko).

Tällä hetkellä uskonnollisesta kasvatuksen käydään keskustelua sekä kirkon piirissä että yhteiskunnassa laajemmin. Oman näkemykseni mukaan kirkossa pohditaan erityisesti, miten motivoida uskonnon opettaminen lapsien vanhemmille. Tällä hetkellä puhutaan paljon uskonnon yleissivistävästä merkityksestä ja uskonnosta keinona laajentaa omaa maailmankuvaa. Korostetaan uskontojen ymmärtämisen merkitystä globaalissa maailmassa. Harvoin kuulee uskonnon opetusta perusteltavan uskonnon sisältä tulevin argumentein: kristinuskoon on aina sisältynyt sekä ajatus pelastuksesta että kadotuksesta. Olennaista ihmisen tulevan kohtalon kannalta kristinuskon mukaan on hänen suhteensa Jeesukseen. Ymmärrettävästi on järkevää ”politiikkaa” olla korostamatta tällaisia puhtaasti uskonnollisia perusteluita sekulaarissa kontekstissa.

Monien kirkon kasvattajien (minunkin) edustama liberaali kristillisyys on vaikeassa välikädessä. Yhtäältä pyritään säilyttämään uskonto osana lasten kasvatusta, mutta toisaalta vain siltä osin kuin sen ajatellaan olevan sopusoinnussa yhteiskunnassa laajemmin hyväksyttyjen arvojen kanssa. Tästä kirkon sisällä olevasta arvoristiriidasta on konkreettisena osoituksena myös se, että kristillisillä liberaaleilla ja vapaa-ajattelijoilla on yhteinen vihollinen: uskonnollinen fundamentalismi.

Enqvist on huojentunut siitä, että valtaosa uskontoviruksen saaneista ”oirehtii” länsimaissa vain lievästi. Harvat saavat vakavia oireita. Kosmologi esittää haastavan väitteen: uskonto on taipuvainen muuttumaan fundamentalismiksi, ellei sitä aktiivisesti vastusteta. Ilman vastustusta uskonto ottaa valtaansa koko yhteiskunnan, kuten on käynyt joissakin islamilaisissa maissa. Enqvistin mukaan ei ole pitkä aika siitä, kun pappisvallan edustajat yrittivät estää ihmisiä tanssimasta Suomessa pääsiäisenä ja jouluna, ns. huvikielto poistettiin vasta 2002! Enqvist on syystä tyrmistynyt siitä, mitä kaikkea uskonnon varjolla voidaan tehdä. Ja huvikiellot ovat kevyestä päästä.

”Vain uskonnot jaksavat teeskennellä, että tämän [elämän] janan jatkeena on vielä uusi merkityksien maailma.” Mistä uskonnoton ihminen löytää perimmäisen merkityksen elämälleen? Ehkä yksi avain mielekkääseen elämään löytyy sen asian myöntämisestä, ettei mitään perimmäistä merkitystä ole olemassa. Fysiikan lakien ”takana” ei ole olemassa mitään suurta mysteeriä, joka pitäisi oivaltaa. Ihminen ei kuitenkaan voi rakentaa elämäänsä vain fysiikan lakien varaan edes Enqvistin kosmoksessa, on oltava muutakin.

Arvioidessaan vanhempiensa elämää Enqvist toteaa heidän hukanneen elämäänsä. Jotkut asiat olisi ehkä pitänyt tehdä toisin (kukapa ei olisi elämässään jossitellut!). Enqvist kysyy, kuinka meidän sitten pitäisi elää maailmassa, jossa ei perimmäisiä merkityksiä ole? Kuinka elää niin, ettei elämän loppumetreillä tarvitsi kokea katumusta elämättömästä tai väärin eletystä elämästä?

Mitään yleispäteviä vastauksia Enqvistillä ei ole, vaan pikemminkin aavistuksia siitä, miten elämästä voi tehdä merkityksellisen ja tyydyttävän. Ensinnäkin elämää ei voi laittaa säästöön. Sitten kun -ajattelusta seuraa helposti se, että luu jää käteen. Toiseksi elämään liittyy niin myönteisiä kuin kielteisiäkin yllätyksiä, jotka pitää hyväksyä. Lopulta elämä on kaikkien kohdalla vääjäämätöntä rapistumista ja luopumista. Kolmanneksi pieni on kaunista. Ihmisten elämä on suurimmalta osin arkea, josta täytyy osata nauttia. Kaiken olemisen ja tekemisen taustalla ei tarvitse nähdä suurempia voimia tai merkityksiä. Elämän mielekkyys ei löydy kokonaisuudesta vaan osista.

Kuitenkin kaikkein tärkein asia Enqvistille tuntuu olevan rakkaus: ”Kun ajattelen vanhempiani, en voi olla kysymättä, mitä he olisivat voineet saavuttaa… Heidän tarinastaan vaistoaa osaksi elämättä jääneen elämän, ja saman tien sydän säälii kaikkia kuolleita; niitä, jotka tsunami hautasi tai sota surmasi, kaikkia niitä, jotka kerran ovat eläneet ja kärsineet – köyhät, kurjat, huolien murtamat, ystävättömät, pettyneet ja ne, jotka eivät koskaan rakastaneet. En voi olla miettimättä kaikkia sitä, mitä olisi voinut tapahtua, jos vanhempieni elämässä olisi ollut enemmän rakkautta, kaikkea sitä mitä meille kaikille voisi tapahtua, jos kykenisimme rakastamaan ja saamaan rakkaudellemme vastakaikua.”