Liberaalit ja konservatiivit

Olen monessa eri yhteydessä törmännyt väitteeseen, jonka mukaan perinteinen liberaali- versus konservatiivikristityt vastakkainasettelu on taakse jäänyttä elämää. Yleensä tällaisen väitteen esittäjä sanoo sen jotenkin (itse)tyytyväiseen sävyyn. En ole täysin vakuuttunut siitä, kuinka tyytyväinen tällaisen väitteen esittäjän todellisuudessa kannattaa olla.

Mistä oikeastaan jo unohdetut liberaalit ja konservatiivit väittelivät? Oman käsitykseni mukaan keskeinen väittelyn kohde oli, missä määrin kristinusko on totta objektiivisessa mielessä. Usein kamppailu totuudesta kiteytyi väittelyihin oikeasta Raamatun tulkinnasta: miten tosissaan Uuden testamentin tieteellinen tutkimus tuli ottaa ja minkälaisia johtopäätöksiä tutkimustuloksista tuli kirkossa mahdollisesti vetää. Liberaalikristityt olivat pääsääntöisesti valmiimpia omaksumaan Raamatun tutkimuksen tulokset kuin konservatiivit. Liberaalien ei ollut niin vaikeaa hyväksyä, etteivät Uuden testamentin kertomukset monessa tapauksessa ankkuroituneet todelliseen historiaan, vaan olivat luovan mielikuvituksen tuotetta. Historian tutkimus muutti siten käsitystä kristinuskon alkuhistoriasta ja oppien järkähtämättömästä erehtymättömyydestä. Konservatiivit luonnollisesti yrittivät vastustaa tieteellisen tutkimuksen vaikutuksia kirkon uskoon ja he yrittivät säilyttää uskosta niin paljon entisellään kuin mahdollista.

Kirkossa on vallinnut pitkään tilanne, jossa kriittisen Raamatun tutkimuksen tulokset periaatteessa hyväksytään (ainakin teologien piirissä), mutta mitään kovin radikaaleja johtopäätöksiä niistä ei pääsääntöisesti vedetä, ainakaan julkisesti. Vallinnut tilanne ei ole ollut kuitenkaan tyydyttävä liberaaleille eikä konservatiiveille. Konservatiivien on ollut vaikeaa pitää kiinni perinteisistä uskonkäsityksistään, sillä liberaalit ovat asettaneet ne välittömästi kyseenalaisiksi. Liberaalien ongelmana on puolestaan ollut, ettei Raamattua kohtaan esitetty kritiikki ole jättänyt montaakaan historiallista kiinnekohtaa, johon uskonsa olisi voinut ankkuroida järkevästi.

Mitä tästä on käytännössä seurannut?

Oman tulkintani mukaan kamppailu totuudesta on jätetty taka-alalle niin liberaalien kuin konservatiivienkin puolella, koska kamppailu jätti molemmat osapuolet uskonnollisesti kylmäksi. Karkeana yleistyksenä voi sanoa, että vuosien taistelun jälkeen liberaaleista ”jalostui” mystikkoja, jotka korostavat ajattelussaan Jumalan mysteeriluonnetta. Jumalasta on tullut entisille liberaaleille abstrakti kaiken elämän takana vaikuttava voima ja Raamatusta kirja, josta voi ammentaa elämäänsä rakennusaineksia niin kuin hyvästä runoudesta. Raamattu on edelleen ”totta” eksistentiaalisessa mielessä. Konservatiiveista hioutui taistelun paineessa puolestaan karismaatikkoja, jotka korostavat ajattelussaan Jumalan välitöntä ja hyvin henkilökohtaista vaikutusta tässä ja nyt. Jumalan Henki vaikuttaa ihmisten keskellä tehden puutteellisista ihmisistä ehyitä.

Sekä mystinen että karismaattinen kristillisyys istuvat erittäin hyvin länsimaisen postmodernin ajan yksilöllisyyttä korostavaan henkeen. Molemmissa suuntauksissa korostuvat yksilön oma mahdollisuus vaikuttaa uskonsa sisältöön. Kristinuskosta on tehty itselle sopiva "tuote", joka vastaa omia ajatuksia, omia syvimpiä tuntoja ja elämänkysymyksiä. Ihminen määrittää uskonnon keskeisen sisällön eikä niin päin, että uskonto määrittelisi ihmisen elämän tärkeänä pidettävät asiat ja kertoisi jotain todellisuuden perimmäisestä luonteesta. Kristinuskon keskeinen kysymys ei ole enää, mikä on objektiivisessa mielessä totta, vaan mikä auttaa yksilöä elämään elämäänsä hyvällä ja mielekkäällä tavalla. Eihän ihminen kait vaikeuksien keskellä niinkään ajattele sitä, mikä on totta, vaan sitä, mikä auttaa jaksamaan vaikeuksien yli ja antaa elämään toivon näkökulman?

Mielestäni totuus-kysymyksen voi laiminlyödä vain sellainen ihminen, joka on vahvasti sosiaalistunut kristinuskoon ja jolle kristinusko käsitteineen on niin keskeinen osa identiteettiä, ettei kysymyksellä totuudesta ole enää niin merkitystä. Voisiko uskonnon tässä tapauksessa rinnastaa vaikka kansallisuuteen. Esimerkiksi suomalaisuus on monelle meistä tärkeä osa identiteettiä, eikä ole mielekästä kysyä onko suomalaisuus jotenkin objektiivisessa mielessä totta. Suomalaisten historia ja vaikkapa suomalainen taide voivat antaa omalle elämälle perspektiiviä ja lohdutusta vaikeuksien keskellä. Rohkenen kuitenkin epäillä, kuinka monelle (tavalliselle) ihmiselle riittää lopulta asettaa toivonsa ja rakentaa elämänsä sellaisen uskon varaan, joka ei oikeastaan ole totta edes hartaimpien kannattajiensa joukossa.