Tutkimusten mukaan 83 % suomalaisista sanoo olevansa onnellinen ja 45 % ylimpiin tuloluokkiin kuuluvista sanoo olevansa erittäin onnellinen.
Onko tämä mahdollista, kun samaan aikaan on tiedossa, että masennuslääkkeiden käyttö on kuusinkertaistunut 90-luvun alusta. Uskaltaisin veikata, että kyselytutkimukset antavat liian myönteisen kuvan suomalaisten onnellisuudesta. Jokainen voi pohtia, mitä itse vastaisi, jos tuntematon ihminen kyselisi omaa onnellisuusastetta. On helpompaa sanoa olevansa onnellinen kuin onneton.
Mielestäni on hyviä perusteita suhtautua onnellisuuskyselyiden myönteisiin tuloksiin pienellä varauksella. Lisäksi voi ihmetellä miksi ihmisten onnellisuuden määrää ylipäätänsä kysellään? Tai mitä onnellisuudella edes tarkalleen ottaen tarkoitetaan?
Muutaman viime vuosikymmenen aikana onnellisuus-teeman ympärille on kasvanut kokonainen maailmanlaajuinen elinkeino. Yhtenä osoituksena tästä on se, että onnellisuuskirjallisuutta voidaan pitää nykyään itsenäisenä kirjallisuudenlajina.
Ihmiset eivät ole aikaisemmin pohtineet onnellisuuttaan samassa mittakaavassa kuin tänä päivänä. Siihen ei ole yksinkertaisesti ollut varaa; elämässä täytyi keskittyä hengissä selviytymiseen. Tilastot osoittavat, että 1800-luvun alussa huomattava osa suomalaisista kuoli ennen kahdeksaatoista ikävuotta. Ankara elämä teki kysymyksen onnellisuudesta monelle turhaksi. Lisäksi aatteellinen ilmapiiri ei aina suosinut onnenonkijoiden pyrkimyksiä, sillä monien uskonnollisten traditioiden piirissä onnen saavuttamista tässä elämässä pidettiin suorastaan kyseenalaisena hankkeena, sillä aito onni on löydettävissä vain tuonpuoleisesta elämästä.
Vaikuttaa siltä, että onnen tavoittelu on historian näkökulmasta elitistinen hanke. Tämän kommentin ei ole tarkoitus vesittää kysymystä onnellisuuden mahdollisuudesta omassa elämässä, sillä emme ole itse valinneet aikaa tai näitä olosuhteita, joissa nyt satumme elämään. On vain hyväksyttävä, että elämämme on keskimäärin hyvin erilaista verrattuna menneiden aikojen suomalaisiin tai niihin ihmisiin, jotka ovat (epäonnekseen) syntyneet kurjiin oloihin ns. kolmansissa maissa. Tästä tuleekin heti ilmi yksi onnellisuuden keskeinen puoli: oma onnellisuusaste on jollain tavalla suhteessa niihin ihmisiin, jotka elävät lähellämme tässä ja nyt. Menneistä ajoista tai maailman köyhistä ei ole onnellisuus-kysymyksessä oikein vertailukohteiksi, sillä vertailusta seuraisi vain syyllisyyttä omasta kiittämättömyydestä, eikä onnellisuutemme ainakaan lisääntyisi näissä tunteissa velloessamme. Tietenkin parhaimmillaan maailman epätasa-arvon tiedostaminen johtaa rakentavaan toimintaan, mikä puolestaan voi lisätä onnellisuuttamme – alamme tekemään sellaisia asioita, jotka koemme merkityksellisiksi.
Onnen eri ulottuvuuksista
Onnekkuus eli tuuri
Ihmiset ovat kaikkina aikoina hyväksyneet, että onnellisuuteen tai vastakohtaisesti epäonneen liittyy tietty sattumanvaraisuus, joka ei ole meidän toimiemme varassa. Sanotaan, että kävi hyvä tai huono tuuri, pulla, joulu, tsägä, flaksi. Antiikin aikana uskottiin, että sattuman takana oli jumalatar: Kreikassa tunnettiin Tykhe ja Roomassa Fortuna. Kristinuskon piirissä on puhuttu johdatuksesta, joka jossain mielessä tulee aika lähelle sattuman ajatusta. Jotkut asiat tuntuvat yksinkertaisesti olevan Korkeammassa kädessä. Mielestäni ei ole mitään syytä asettaa kyseenalaiseksi sattuman merkitystä, sillä kokemushan on hyvin arkinen. Jokaisella meillä on kertomuksia hyvästä ja huonosta onnesta. Arkikokemus todistaa myös vahvasti sen puolesta, että joillakin ihmisillä tuntuu jostakin käsittämättömästä syystä olevan parempi onni kuin muilla.
Jos asiaa pysähtyy tarkastelemaan, niin onko onnekkailla ihmisillä joitakin ominaispiirteitä, jotka saattaisivat osaltaan selittää heidän alttiuttaan hyvälle tuurille. Vastaus näyttäisi olevan kyllä. Onnekkailla ihmisillä on todellakin tiettyjä yhdistäviä piirteitä. Heillä on kykyä tunnistaa ja käyttää hyväkseen heidän eteensä avautuneita onnenpotkuja. He eivät myöskään arkaile tarttua heille tarjottuun tilaisuuteen. Tietenkin monet hyvät mahdollisuudet osoittautuvat pelkäksi kuplaksi, mutta kun ei anna vastoinkäymisten liikaa masentaa ja säilyttää avoimuutensa, niin yleensä jotain hyvää lopulta tapahtuu. Eli hyväonninen ihminen ei ole varautunut vaan avoin, hän ei ole pelokas vaan utelias, hän sanoo kyllä eikä ei, hän kestää epävarmuutta ja pystyy ottamaan riskejä.
Mielihyvä
Tänä aikana eräs keskeinen onnellisuuden aspekti tai melkeinpä onnellisuuden synonyymi on mielihyvän kokemus. Elämässä on tärkeää saavuttaa oikeanlainen tunnetila, jotta voisi sanoa olevansa onnellinen. Käytämme paljon aikaamme ja resursseja tämän ”oikean” tunnetilan löytämiseen. Käymme shoppailemassa, elokuvissa, matkoilla, hikoilemme salilla, istumme iltaa ystävien kanssa baareissa ja irrottelemme konserteissa. Kokeilemme rajojamme työelämässä ja saamme poikkeuksellisen hyvät kiksit kun raskas työrupeama tulee vihdoin päätökseensä – olemme hetken aallonharjalla. Eikä siinä mitään, että pyrkii hyviin fiiliksiin; mielihyvän tavoittelussa ei varmaankaan yleensä ole mitään huonoa tai väärää. Kokemus on kuitenkin osoittanut monelle, että mielihyvä on sekä hyvin hetkellistä että turruttavaa.
Mielihyvän tunteen tavoitteluun liittyy omat vaaransa: nälkä kasvaa syödessä ja joudumme hakemaan mielihyvää aina vain useammin ja äärimmäisiä keinoja käyttämällä. Tavallinen arki alkaa tuntua sietämättömän tylsältä ja pahimmassa tapauksessa huomaamme olevamme riippuvuussuhteessa johonkin sellaiseen, joka edes hetkeksi parantaisi mielialaamme. Minkään asian jatkuva lisääminen ei lopulta tuo onnea elämäämme. Kylmä olut saunan jälkeen voi olla aidosti mielihyvää tuottava kokemus, mutta kymmenes pullo ei enää välttämättä lisää mielihyväämme. Luin eräästä kirjasta ajatuksen, jonka mukaan mielihyvää ei kannata yrittää maksimoida vaan optimoida. Pysyvä mielihyvä ja nautinto on mahdoton ajatus.
Mielihyvää tavoittelevassa elämäntyylissä on pohjimmiltaan se huono puoli, ettei se perustu todellisuuden hyväksymiseen sellaisena kuin sen useimmiten kohtaamme. Jatkuvaan mielihyvään pyrkivä ihminen ei ota tosissaan sitä, että elämään kuuluu myös arki, joskus puuduttava sellainen ja jokaisen kohdalle tulee ikäviä asioita. Elämään liittyvää ahdistusta ei voi hävittää, eikä pidäkään, koska sillä on tärkeä osa elämässämme. Ilman ahdistustamme elämä olisi aina vaarassa ajautua mielettömyyteen. Ikävät tunteet varoittavat meitä siitä, että olemme tekemässä tyhmyyksiä tai elämämme on ajautunut tai ajautumassa väärille urille. Ikäviin tunteisiin sisältyy monesti tärkeä viesti, jota pitäisi pysähtyä kuuntelemaan. Usein pysähdymme kuuntelemaan tunteitamme vasta kun on aivan pakko, kun saamme hermoromahduksen, masennumme tai joudumme paniikkiin. Sekä mielihyvällä ja mielipahalla on oma merkityksensä tasapainoisessa elämässä.
Yltäkylläinen onni
Antiikin filosofien mielestä todellinen ”onni” viittasi johonkin pysyvään olotilaan, siksi mielihyvän tavoittelu ei voinut johtaa onnelliseen elämään. Filosofien mielestä todellisen ja yltäkylläisen onnen voi saavuttaa vain sellainen henkilö, joka hyväksyy elämän ristiriitaisuuden, sen valon ja varjon. Kukaan täysijärkinen ihminen ei tieten tahtoen tavoittele elämässään vastoinkäymisiä, mutta niitä ei kukaan pysty myöskään välttämään. Ainoa järkevä tapa suhtautua epäonneen on hyväksyä sen olemassaolo. Yltäkylläiseen onneen sisältyy myös onneton olotila.
Filosofi Aristoteleen mukaan hyveellinen elämä tekee ihmisen onnelliseksi. Tämä hyveellinen ja onnellinen elämä kuitenkin lähtökohtaisesti edellytti tiettyjä ominaisuuksia: täytyi olla kaunis, rikas ja mies. Aristoteleelle nainen oli vain puutteellinen mies. Rikas piti Aristoteleen mukaan olla, koska muuten oli vaarassa joutua töihin. Ja työssäkäyvä ihminenhän ei ole vapaa ja riippumaton muista: kenen leipää syöt, sen lauluja laulat! Kreikkalaisille työn tekeminen ei siksi mahdollistanut oman hyveellisyyden täyttä kehittämistä, sillä vain vapaus ja riippumattomuus mahdollistivat politiikkaan osallistumisen ja se oli ihmisen elämän aidoin tarkoitus ja tie kestävään onneen.
Luulen, että politiikkaan osallistuminen ei tänä päivänä tule kovinkaan monen mieleen onnen kannalta välttämättömänä asiana. Monet pitävät politiikkaa sekä tylsänä että turhana asiana. Filosofien mukaan yltäkylläiseltä onnelta on turha odottaa mitään suurellista, sillä siinä ei ole lopulta mitään erityistä. Sitä on kuitenkin vaikea saavuttaa, koska ihmiset kaipaavat alituiseen jotain erityistä ja spektaakkelimaista.
Onni merkityksenä
Vaikka antiikin filosofien näkemyksistä voi olla montaa mieltä, niin ehkä jotain olennaista on tavoitettu siinä, että ihmisen on tärkeää tehdä merkityksellisiä asioita, jos mielii tulla onnelliseksi. Voisikin kysyä: onko onnen tavoittelun tärkeys tänä päivänä jollain tavalla oire siitä, että elämästä puuttuu merkitystä?
Mitä tällä merkityksellä oikeastaan tarkoitetaan? Merkityksellä tarkoitetaan yleensä joidenkin asioiden välistä kiinteää yhteyttä. Jos sanojen tai lauseiden välinen yhteys luo niihin jonkin ymmärrettävän sanoman, sanoilla ja lauseilla on merkitys. Jos näin ei ole, on kysymys merkityksettömästä sanahelinästä. Kun jokin yksittäinen kokemus, asia tai ihminen liittyy jollain mielekkäällä tavalla elämäämme, voimme sanoa kokemuksen, asian tai ihmisen olevan meille merkityksellinen. Jokin merkityksettömältä tuntuva asia puolestaan tuntuu jäävän jotenkin irti elämästämme, on vaikea hahmottaa, mikä sen mieli on. Merkitys on siis asiayhteyksiä ja merkityksettömyys asiayhteyksien puutetta.
Tehdään ajatusleikki: Kuvittele mielessäsi tekeväsi jotain todella mekaanista, raskasta ja tylsää työtä. Joudut vaikka kantamaa raskaita säkkejä rekka-autoon kymmenen metrin matkan kahdeksan tuntia päivässä. Voisi kuvitella, että työmotivaation ylläpitämisen kannalta on aivan ratkaisevan tärkeää, liittyykö toiminta johonkin suurempaan ja merkityksellisempään kokonaisuuteen vai ei. Asioiden kokeminen merkityksellisinä antaa voimaa elämään, merkityksettömyys syö voimiamme. Voisiko yksi keskeinen syy meidän aikamme vitsaukselle, loppuun palamiselle olla se, että teemme päivästä toiseen sellaisia asioita, joita emme koe lopultakaan kovin mielekkäiksi.
Erityisen tärkeä asia henkisen hyvinvointimme ja onnellisuutemme kannalta on se, että voimme kokea elämämme merkityksellisenä ja yhtenäisenä tarinana. Näemme elämässämme tapahtuneiden asioiden välillä yhteyksiä ja niistä muodostuvan kokonaisuuden voimme tunnistaa omaksi elämäntarinaksemme. Jokin traumaattinen kokemuskin voi tulla osaksi elämäämme. Voimme hyväksyä tapahtuneen ja nähdä sen merkityksellisenä, jopa rikkautena elämässämme, kun katsomme asioita laajemmasta perspektiivistä. On vaikeaa kuvitella, että ihminen voisi säilyttää mielenterveytensä kovin pitkään, jos hänelle vain tapahtuisi asioita, joita hän ei voisi millään tavalla yhdistää aiemmin kokemaansa. Jokaisella ihmisellä on siis tarve nähdä omassa elämässään jokin punainen lanka, muuten oma elämä muuttuu käsittämättömäksi ja merkityksettömäksi.
Tämä punaisen langan löytyminen ei koske vain yksittäisiä ihmisiä, vaan kokonaisia kansakuntia. Suomalaisessa kulttuurissa on omat keskeiset tarinansa, jotka jäsentävät elämäämme ja luovat sille ikään kuin taustan, jota vasten voimme rakentaa omaa identiteettiämme. Yksi tällainen suomalainen kertomus on viime sota ja siitä selviytyminen. Sodan aiheuttamat suunnattomat kärsimykset on voitu jotenkin kestää, koska olemme yhteisesti nähneet uhrauksilla aivan ratkaisevan tärkeää merkitystä.
Vaikuttaa siis siltä, että todellinen onnellisuus perustuu ennen kaikkea merkityksen kokemiseen omassa elämässä. Onkin mahdollista ajatella, että merkityksen kokeminen elämässä edeltää onnea ja siten merkityksen kokemisessa on jotain onnea perustavanlaatuisempaa.
Merkityksellisen elämän ja sitä kautta onnellisen elämän saavuttaminen edellyttää tavoitteiden asettamista. Sellaisten tavoitteiden asettamista, jotka voimme aidosti kokea omaksemme. Jokainen tavoitteen asettaminen tuo samalla merkityksen elämämme, tavoite antaa suunnan, jota kohti lähdemme kulkemaan. Moni murehtii sitä, ettei ole varma tavoitteistaan tai siitä, mitä todella elämältään haluaa. Pitää hyväksyä se, että elämään liittyy aina epävarmuus, sillä liian varman päälle pelaaville jää usein ns. luu käteen. Eikä kukaan voi rakentaa elämäänsä loppuun asti valmiiksi, sillä elämä sisältää aina yllätyksiä eikä elämämme lopulta ole pelkästään meidän hallittavissamme. Elämä voi sisältää pienempiä osatavoitteita, jotka tuntuvat realistisilta toteuttaa ja useammasta osatavoitteesta voi parhaimmillaan syntyä kokonainen ja merkityksellinen – siis onnellinen – elämä.
Lähteet:
Timo Airaksinen: Onnellisuuden opas.
Wilhelm Schmid: Onni – kaikki mitä tulee tietää.
tiistai 22. joulukuuta 2009
tiistai 6. lokakuuta 2009
Luterilaisen Suomen loppu?
Luin mielenkiintoisen kirjan: ”Luterilaisen Suomen loppu? – Kirkko ja monet uskonnot” (toim.) Jyri Komulainen & Mika Vähäkangas
Kirjassa esitellään Suomen uskontotilanteessa tapahtuneita muutoksia sekä pohditaan, millä keinoin eri uskonnollisia perinteitä edustavien ihmisten on mahdollista käydä rakentavaa dialogia keskenään. Kirja sisältää myös mielenkiintoista tietoa kristinuskon asemasta maailmalla: vuonna 2010 Eurooppa menettää ensimmäisen kerran yli tuhanteen vuoteen asemansa suurimpana kristillisenä mantereena. Ensin kristittyjen määrässä menee ohi Latinalainen Amerikka ja joitakin vuosia myöhemmin Afrikka. Euroopasta on tulossa kristinuskon periferiaa ja lähetystyön kohde yhä enenevässä määrin.
Kirjoittajat painottavat moneen otteeseen, että luterilaisten on syytä terävöittää omaa uskonnollista identiteettiään, mikäli haluavat käydä asiallista dialogia muiden kanssa. Kysymys on uskottavuudesta. Muille pitää välittyä sellainen kuva, että otamme oman uskontomme vakavasti. Jos emme ota edes omaa traditiotamme vakavasti, kuinka voisimme ymmärtää toisista uskonnollisista perinteistä tulevia.
Mikä sitten mättää, kun luterilainen identiteetti ei tunnu olevan kirjoittajien mielestä aivan kohdallaan? Ongelman ydin on Euroopan aatehistoriallinen kehitys: valistus ja tieteellinen vallankumous tekivät tyhjäksi Raamatun ajan maailmankuvan ja kristinusko alkoi kärsiä sen seurauksena uskottavuusongelmista vanhalla mantereella.
Kristinuskon näkökulmasta haitallisinta oli se, että osa kristityistä teologeista otti tosissaan maailmakuvassa tapahtuneen muutoksen ja niin syntyi järkeen vetoava liberaali uskontulkinta. Tutkimukset näyttäisivät viittaavan siihen, että tämä liberaaliteologinen tulkinta vetää viimeisiään ja edustaa katoavaa kristinuskon haaraa. Kirjan perusteella kristillisyyden tulevaisuus kuuluu väljästi oppinsa määrittelevälle karismaattiselle kristillisyydelle, joka on erityisen suosittu kolmansissa maissa. Tutkija Mika Vähäkangas kuvaa tälle uskolle ominaisia piirteitä seuraavasti: ”Globaalissa kristinuskossa siirrytään ei-kristillisestä esimodernista tilanteesta suoraan jälkimoderniin kristillisyyteen käymättä ollenkaan läpi valistuksen järkeilyvaihetta. Uskonnollista uskoa ei pyritäkään arvioimaan (luonnon)tieteellisin kriteerein, vaan tieteen tulokset ovat pikemminkin alisteisia uskonnolliselle maailmankuvalle.” (s. 101)
Kirjan perusteella tämä tieteen alisteinen asema uskontoon verrattuna ei kuitenkaan ole kiveen hakattu periaate. Maahanmuuttajan kotimaassa parantaminen, terveeksi tulemisen toivo rukouksen voimalla, on voinut olla keskeinen osa kristillistä uskoa, mutta Suomessa asuessa lääketiede tekee tällaisen uskonnollisen painotuksen tarpeettomaksi. Rukousta ei tarvita kuin on lääkkeitä.
Ihmisillä on tutkimusten mukaan taipumusta omaksua sellaisia ajatuksia tai ajattelumalleja, jotka auttavat heitä selviämään arjen haasteista. Monessa tapauksessa tieteen tarjoamat selviytymiskeinot ovat uskonnollisiin verrattuna täysin ylivoimaisia. Itselleni jäi hieman epäselväksi, mitä käytännössä tarkoittaa, että globaalissa kristinuskossa tieteen tulokset ovat alisteisia uskonnolliselle maailmakuvalle?
LiberaaliteologiaMinkälaiseen kristinuskon tulkintaa nykyajan suomalaisen tulisi kirjoittajien mielestä pyrkiä? Se tulee selväksi, minkälaiseen ei ainakaan: liberaaliin uskontulkintaan suhtaudutaan kirjassa hyvin nuivasti. Sillä liberaalin ajattelun myötä kristilliseen uskoon on tullut sille itselle alun perin vieraita korostuksia, kuten järkiperäisyys, maailmaa syleilevä suvaitsevaisuus ja oikeassa olemisen ylemmyydentunne ja siitä seuraava välinpitämättömyys. Liberaalikristillisyys on lisäksi syrjäyttänyt totuuskysymyksen ja uskontoja arvioidaan lähinnä niiden käytännön seurausten perusteella. Monet kirjan teologeista toivoivatkin, että uskontoon sisältyvä totuuskysymys otettaisiin jatkossa entistä vakavammin uskontodialogissa. Tämän toiveen konkreettista sisältöä pitäisi tarkentaa: mikä osa uskonnollisesta traditiosta pitäisi ottaa enemmän todesta?
Liberaalikristillisyyden edustajat nähdään suurta yleisöä mielistelevinä henkilöinä, jotka ovat turmelleen ja tehneet kristinuskosta lähes tunnistamattoman (ilkeyttään?). Liberaaliteologian tarjoamilla eväillä uskontodialogi ei tule myöskään onnistumaan, koska liberaalit eivät ole uskottava dialogin osapuoli esimerkiksi maahanmuuttajamuslimin näkökulmasta.
Koen olevani yksi näistä parjatuista liberaalikristityistä, joten pakko heittää muutama ajatus puolustukseksi. Ensinnäkin olisi mielenkiintoista tietää, että mitä kristinuskolle olisi tapahtunut länsimaissa ilman liberaalikristillisyyttä, joka on pyrkinyt ottamaan maailmankuvassa tapahtuneet muutokset edes jotenkin tosissaan. Veikkaan, että ilman kyseistä kristillistä aatesuuntaan Väinämöisen ja Jeesuksen kulttuurinen merkitys voisi tänä päivänä olla Suomessa suunnilleen samaa tasoa ja luterilaisen Suomen loppu olisi voitu kirjata jo aika päiviä sitten.
Toiseksi liberaalin ajattelun ja itsetarkoituksellisen suvaitsevaisuuden rinnastaminen on silkkaa propagandaa, jonka tarkoitus on antaa liberaaleista selkärangaton kuva. Liberaalit eivät suinkaan suvaitse kaikkea. Kolmanneksi liberaalien ylemmyydentunne (miksei vaikka uskonvarmuus?) on merkki tinkimättömyydestä, jolla asioihin suhtaudutaan. Tutkimukset ovat osoittaneet, että ainakin joissakin tapauksissa uskonnollinen dialogi ei vie erilailla ajattelevia osapuoli lähemmäksi toisiaan, vaan päinvastoin (ks. Urbaani usko, s. 311). On mielestäni epärealistista ajatella, että uskontojen välillä käytäisiin pelkästään rakentavaa dialogia. Eri näkemysten välillä käydään myös valtataistelua, jossa ylemmyydentunne ei ole pelkästään pahasta. Omaan asiaan täytyy uskoa ja sen puolesta taistella. Neljänneksi väitteet liberaaleille ominaisesta välinpitämättömyydestä tuntuvat perusteettomilta kun ottaa huomioon kirkossa käytävää keskustelua, vaikkapa seksuaalivähemmistöjen asemasta.
Liberaaliteologiassa kysymystä uskontojen totuudesta ei suinkaan ole sivuutettu. Pitkällisen harkinnan jälkeen monet ovat tulleet siihen tulokseen, että uskonnoissa nähdään (postmodernisti) samanarvoista pyrkimystä kohti totuutta. Kirjassa väitettään, että tämä liberaalien monesti edustama ns. pluralistinen uskontoteologia on vieraantunut uskontojen aktiivikannattajien näkemyksistä. Keistä aktiivikannattajista puhutaan – kirkossa kävijöistäkö?
Kirjassa esitetään, että pluralistinen teologinen ajattelutapa edustaisi lähinnä akateemisten (teologien) ajattelumaailmaa. Tähän väitteeseen on vaikea uskoa, sillä ”Luterilaisen Suomen loppu” –kirjassa esitetään tilasto, jonka mukaan lähes 25 % suomalaisista ajattelee, että kaikki uskonnot opettavat samaa ikuista totuutta (ks. myös Urbaani usko s. 308). Veikkaan, että pluralistinen uskontoteologia vastaa paljon paremmin suomalaisten kristittyjen elämäntodellisuutta kuin moni (teologi) toivoisi. Herääkin kysymys, mistä lähtökohdista kirkon tulisi käydä uskontodialogia tulevaisuudessa ja ketkä lopulta ovat päteviä edustamaan luterilaista uskontulkintaa?
Kirjassa esitellään Suomen uskontotilanteessa tapahtuneita muutoksia sekä pohditaan, millä keinoin eri uskonnollisia perinteitä edustavien ihmisten on mahdollista käydä rakentavaa dialogia keskenään. Kirja sisältää myös mielenkiintoista tietoa kristinuskon asemasta maailmalla: vuonna 2010 Eurooppa menettää ensimmäisen kerran yli tuhanteen vuoteen asemansa suurimpana kristillisenä mantereena. Ensin kristittyjen määrässä menee ohi Latinalainen Amerikka ja joitakin vuosia myöhemmin Afrikka. Euroopasta on tulossa kristinuskon periferiaa ja lähetystyön kohde yhä enenevässä määrin.
Kirjoittajat painottavat moneen otteeseen, että luterilaisten on syytä terävöittää omaa uskonnollista identiteettiään, mikäli haluavat käydä asiallista dialogia muiden kanssa. Kysymys on uskottavuudesta. Muille pitää välittyä sellainen kuva, että otamme oman uskontomme vakavasti. Jos emme ota edes omaa traditiotamme vakavasti, kuinka voisimme ymmärtää toisista uskonnollisista perinteistä tulevia.
Mikä sitten mättää, kun luterilainen identiteetti ei tunnu olevan kirjoittajien mielestä aivan kohdallaan? Ongelman ydin on Euroopan aatehistoriallinen kehitys: valistus ja tieteellinen vallankumous tekivät tyhjäksi Raamatun ajan maailmankuvan ja kristinusko alkoi kärsiä sen seurauksena uskottavuusongelmista vanhalla mantereella.
Kristinuskon näkökulmasta haitallisinta oli se, että osa kristityistä teologeista otti tosissaan maailmakuvassa tapahtuneen muutoksen ja niin syntyi järkeen vetoava liberaali uskontulkinta. Tutkimukset näyttäisivät viittaavan siihen, että tämä liberaaliteologinen tulkinta vetää viimeisiään ja edustaa katoavaa kristinuskon haaraa. Kirjan perusteella kristillisyyden tulevaisuus kuuluu väljästi oppinsa määrittelevälle karismaattiselle kristillisyydelle, joka on erityisen suosittu kolmansissa maissa. Tutkija Mika Vähäkangas kuvaa tälle uskolle ominaisia piirteitä seuraavasti: ”Globaalissa kristinuskossa siirrytään ei-kristillisestä esimodernista tilanteesta suoraan jälkimoderniin kristillisyyteen käymättä ollenkaan läpi valistuksen järkeilyvaihetta. Uskonnollista uskoa ei pyritäkään arvioimaan (luonnon)tieteellisin kriteerein, vaan tieteen tulokset ovat pikemminkin alisteisia uskonnolliselle maailmankuvalle.” (s. 101)
Kirjan perusteella tämä tieteen alisteinen asema uskontoon verrattuna ei kuitenkaan ole kiveen hakattu periaate. Maahanmuuttajan kotimaassa parantaminen, terveeksi tulemisen toivo rukouksen voimalla, on voinut olla keskeinen osa kristillistä uskoa, mutta Suomessa asuessa lääketiede tekee tällaisen uskonnollisen painotuksen tarpeettomaksi. Rukousta ei tarvita kuin on lääkkeitä.
Ihmisillä on tutkimusten mukaan taipumusta omaksua sellaisia ajatuksia tai ajattelumalleja, jotka auttavat heitä selviämään arjen haasteista. Monessa tapauksessa tieteen tarjoamat selviytymiskeinot ovat uskonnollisiin verrattuna täysin ylivoimaisia. Itselleni jäi hieman epäselväksi, mitä käytännössä tarkoittaa, että globaalissa kristinuskossa tieteen tulokset ovat alisteisia uskonnolliselle maailmakuvalle?
LiberaaliteologiaMinkälaiseen kristinuskon tulkintaa nykyajan suomalaisen tulisi kirjoittajien mielestä pyrkiä? Se tulee selväksi, minkälaiseen ei ainakaan: liberaaliin uskontulkintaan suhtaudutaan kirjassa hyvin nuivasti. Sillä liberaalin ajattelun myötä kristilliseen uskoon on tullut sille itselle alun perin vieraita korostuksia, kuten järkiperäisyys, maailmaa syleilevä suvaitsevaisuus ja oikeassa olemisen ylemmyydentunne ja siitä seuraava välinpitämättömyys. Liberaalikristillisyys on lisäksi syrjäyttänyt totuuskysymyksen ja uskontoja arvioidaan lähinnä niiden käytännön seurausten perusteella. Monet kirjan teologeista toivoivatkin, että uskontoon sisältyvä totuuskysymys otettaisiin jatkossa entistä vakavammin uskontodialogissa. Tämän toiveen konkreettista sisältöä pitäisi tarkentaa: mikä osa uskonnollisesta traditiosta pitäisi ottaa enemmän todesta?
Liberaalikristillisyyden edustajat nähdään suurta yleisöä mielistelevinä henkilöinä, jotka ovat turmelleen ja tehneet kristinuskosta lähes tunnistamattoman (ilkeyttään?). Liberaaliteologian tarjoamilla eväillä uskontodialogi ei tule myöskään onnistumaan, koska liberaalit eivät ole uskottava dialogin osapuoli esimerkiksi maahanmuuttajamuslimin näkökulmasta.
Koen olevani yksi näistä parjatuista liberaalikristityistä, joten pakko heittää muutama ajatus puolustukseksi. Ensinnäkin olisi mielenkiintoista tietää, että mitä kristinuskolle olisi tapahtunut länsimaissa ilman liberaalikristillisyyttä, joka on pyrkinyt ottamaan maailmankuvassa tapahtuneet muutokset edes jotenkin tosissaan. Veikkaan, että ilman kyseistä kristillistä aatesuuntaan Väinämöisen ja Jeesuksen kulttuurinen merkitys voisi tänä päivänä olla Suomessa suunnilleen samaa tasoa ja luterilaisen Suomen loppu olisi voitu kirjata jo aika päiviä sitten.
Toiseksi liberaalin ajattelun ja itsetarkoituksellisen suvaitsevaisuuden rinnastaminen on silkkaa propagandaa, jonka tarkoitus on antaa liberaaleista selkärangaton kuva. Liberaalit eivät suinkaan suvaitse kaikkea. Kolmanneksi liberaalien ylemmyydentunne (miksei vaikka uskonvarmuus?) on merkki tinkimättömyydestä, jolla asioihin suhtaudutaan. Tutkimukset ovat osoittaneet, että ainakin joissakin tapauksissa uskonnollinen dialogi ei vie erilailla ajattelevia osapuoli lähemmäksi toisiaan, vaan päinvastoin (ks. Urbaani usko, s. 311). On mielestäni epärealistista ajatella, että uskontojen välillä käytäisiin pelkästään rakentavaa dialogia. Eri näkemysten välillä käydään myös valtataistelua, jossa ylemmyydentunne ei ole pelkästään pahasta. Omaan asiaan täytyy uskoa ja sen puolesta taistella. Neljänneksi väitteet liberaaleille ominaisesta välinpitämättömyydestä tuntuvat perusteettomilta kun ottaa huomioon kirkossa käytävää keskustelua, vaikkapa seksuaalivähemmistöjen asemasta.
Liberaaliteologiassa kysymystä uskontojen totuudesta ei suinkaan ole sivuutettu. Pitkällisen harkinnan jälkeen monet ovat tulleet siihen tulokseen, että uskonnoissa nähdään (postmodernisti) samanarvoista pyrkimystä kohti totuutta. Kirjassa väitettään, että tämä liberaalien monesti edustama ns. pluralistinen uskontoteologia on vieraantunut uskontojen aktiivikannattajien näkemyksistä. Keistä aktiivikannattajista puhutaan – kirkossa kävijöistäkö?
Kirjassa esitetään, että pluralistinen teologinen ajattelutapa edustaisi lähinnä akateemisten (teologien) ajattelumaailmaa. Tähän väitteeseen on vaikea uskoa, sillä ”Luterilaisen Suomen loppu” –kirjassa esitetään tilasto, jonka mukaan lähes 25 % suomalaisista ajattelee, että kaikki uskonnot opettavat samaa ikuista totuutta (ks. myös Urbaani usko s. 308). Veikkaan, että pluralistinen uskontoteologia vastaa paljon paremmin suomalaisten kristittyjen elämäntodellisuutta kuin moni (teologi) toivoisi. Herääkin kysymys, mistä lähtökohdista kirkon tulisi käydä uskontodialogia tulevaisuudessa ja ketkä lopulta ovat päteviä edustamaan luterilaista uskontulkintaa?
torstai 13. elokuuta 2009
Kirjailijan ajatuksia uskosta
Olin kuuntelemassa kesällä kirjailija Torsti Lehtisen ajatuksia kristinuskon merkityksestä sekä yksittäiselle ihmiselle että laajemminkin.
Esitelmänsä aluksi Lehtinen otti kantaa siihen, onko perusteltua puhua tästä ajasta jälkikristillisenä. Hänen mukaansa tämä aika on täynnä kristillisyyttä, esimerkiksi arvomme ovat vakaasti sidoksissa kristinuskoon samoin siirtymäriittimme. Melkein kaikki, pakanatkin, tulevat siunatuksi haudan lepoon kristillisin menoin. Annamme lapsillemme kristillisiä nimiä ja muutenkin kristinuskon symboliikkaa on kaikkialla.
Jäin itse miettimään, missä tätä symboliikkaa nyt sitten käytännössä mahtaa olla, kunnes huomasin piteleväni kädessäni Mötley Cruen uusinta levyä Saints of Los Angeles, jonka kansikuvakin pitää sisällä keskeistä kristillistä symboliikkaa : ).
Lehtisen mukaan kristinusko on vaikuttanut ja vaikuttaa edelleen kulttuurissamme monella tapaa. Voisi kysyä, että mitä sitten? Mitä tämä todistaa kristinuskon merkityksestä tai Jumalasta tässä ja nyt? Lehtisen mukaan kristinuskon merkittävästä kulttuurisesta vaikutuksesta ei ole ainakaan Jumala-todistukseksi. Kristityn täytyy olla nöyrä Jumalan olemassaoloa koskevissa kysymyksissä, sillä jokaisella on vain oma subjektiivinen kokemus ja oma mielipide, jotka eivät välttämättä ole muiden ajatuksia jalostuneimpia. Kirjailijan mukaan kristityillä on taipumusta toimia totuuden torvina asenteella, että jos todellisuus ei mahdu omaan käsitykseeni maailmasta, niin sen pahempi tosiasioille. Kristityn identiteettiin ei Lehtisen ajattelussa kuulu minkäänlainen besserwisseröinti; kristityn asema on olla etsijänä etsijöiden joukossa.
Jos Lehtisen mukaan olemme pakotettuja tekemään uskon ”hypyn” tyhjyyteen, jossa mitään varmuuksia ei ole olemassa, niin miten meidän tulisi ymmärtää kristinuskon merkitys?
Lehtisen mukaan maailman tosiasioiden tietäminen ei yksinkertaisesti riitä ihmiselle. Eikä tosiasioiden tietäminen tee elämästä välttämättä erityisen järkevää. Lehtinen kertoi esimerkin miehestä, joka roikutti keilapalloa mukanaan narunpäässä ja ajoittain totesi ääneen maapallon olevan pyöreä. Vaikka mies olisi kertonut kaikki maailmaa koskevat tosiasiat, meillä muilla olisi syytä epäillä miehen täysijärkisyyttä. Pelkkien tosiasioiden varaan kiinnitetystä elämästä uupuu jotain.
Lehtinen totesi, että monet ateistit, kuten Marx, Freud, Feuerbach, ajattelivat ihmisen valitsevan uskonnon, koska eivät kestä todellisuuden mielettömyyttä. Lehtinen myönsi, että kuuluu itse siihen joukkoon ihmisiä, jotka valitsivat kristinuskon, vaikka tietäisivät sen olevan harhaa. Hänen mukaansa ihminen kaipaa kohti jotain suurempaa ja täydellisempää. Meissä kaikissa asuu kaipaus, jota on kuunneltava tarkasti. Ihmisen elämän keskeinen kysymys on, mihin tämä kaipaus kohdistuu? Lehtinen totesi jopa, että meidät määrittää ihmisinä se, mitä perimmältään kaipaamme - millä asialla on jokin luovuttamaton itseisarvo meille?
Lehtinen toi esille, ettei edes terveydellä tai elämällä itsellään ole kaikissa tilanteissa itseisarvoa. Ihminen voi luopua elämästään, jos se ei tunnu mielekkäältä. Johonkin itseämme suurempaa meidän pitää ankkuroitua, muuten elämä kadottaa helposti merkityksensä. Lopulta elämään väistämättä sisältyvät epätoivon tunteet ajavat tarrautumaan uskoon. Tässä uskomisessa ei ole mitään järjetöntä, sillä todellisuudessa kaikki ihmisen keskeiset elämää ylläpitävät asiat ovat uskonvaraisia, esimerkiksi rakkaus, toivo, tasa-arvo, ihmisoikeudet. Niitä on vaikea todistaa oikeiksi vain tosiaisoihin vetoamalla.
Esitelmänsä aluksi Lehtinen otti kantaa siihen, onko perusteltua puhua tästä ajasta jälkikristillisenä. Hänen mukaansa tämä aika on täynnä kristillisyyttä, esimerkiksi arvomme ovat vakaasti sidoksissa kristinuskoon samoin siirtymäriittimme. Melkein kaikki, pakanatkin, tulevat siunatuksi haudan lepoon kristillisin menoin. Annamme lapsillemme kristillisiä nimiä ja muutenkin kristinuskon symboliikkaa on kaikkialla.
Jäin itse miettimään, missä tätä symboliikkaa nyt sitten käytännössä mahtaa olla, kunnes huomasin piteleväni kädessäni Mötley Cruen uusinta levyä Saints of Los Angeles, jonka kansikuvakin pitää sisällä keskeistä kristillistä symboliikkaa : ).
Lehtisen mukaan kristinusko on vaikuttanut ja vaikuttaa edelleen kulttuurissamme monella tapaa. Voisi kysyä, että mitä sitten? Mitä tämä todistaa kristinuskon merkityksestä tai Jumalasta tässä ja nyt? Lehtisen mukaan kristinuskon merkittävästä kulttuurisesta vaikutuksesta ei ole ainakaan Jumala-todistukseksi. Kristityn täytyy olla nöyrä Jumalan olemassaoloa koskevissa kysymyksissä, sillä jokaisella on vain oma subjektiivinen kokemus ja oma mielipide, jotka eivät välttämättä ole muiden ajatuksia jalostuneimpia. Kirjailijan mukaan kristityillä on taipumusta toimia totuuden torvina asenteella, että jos todellisuus ei mahdu omaan käsitykseeni maailmasta, niin sen pahempi tosiasioille. Kristityn identiteettiin ei Lehtisen ajattelussa kuulu minkäänlainen besserwisseröinti; kristityn asema on olla etsijänä etsijöiden joukossa.
Jos Lehtisen mukaan olemme pakotettuja tekemään uskon ”hypyn” tyhjyyteen, jossa mitään varmuuksia ei ole olemassa, niin miten meidän tulisi ymmärtää kristinuskon merkitys?
Lehtisen mukaan maailman tosiasioiden tietäminen ei yksinkertaisesti riitä ihmiselle. Eikä tosiasioiden tietäminen tee elämästä välttämättä erityisen järkevää. Lehtinen kertoi esimerkin miehestä, joka roikutti keilapalloa mukanaan narunpäässä ja ajoittain totesi ääneen maapallon olevan pyöreä. Vaikka mies olisi kertonut kaikki maailmaa koskevat tosiasiat, meillä muilla olisi syytä epäillä miehen täysijärkisyyttä. Pelkkien tosiasioiden varaan kiinnitetystä elämästä uupuu jotain.
Lehtinen totesi, että monet ateistit, kuten Marx, Freud, Feuerbach, ajattelivat ihmisen valitsevan uskonnon, koska eivät kestä todellisuuden mielettömyyttä. Lehtinen myönsi, että kuuluu itse siihen joukkoon ihmisiä, jotka valitsivat kristinuskon, vaikka tietäisivät sen olevan harhaa. Hänen mukaansa ihminen kaipaa kohti jotain suurempaa ja täydellisempää. Meissä kaikissa asuu kaipaus, jota on kuunneltava tarkasti. Ihmisen elämän keskeinen kysymys on, mihin tämä kaipaus kohdistuu? Lehtinen totesi jopa, että meidät määrittää ihmisinä se, mitä perimmältään kaipaamme - millä asialla on jokin luovuttamaton itseisarvo meille?
Lehtinen toi esille, ettei edes terveydellä tai elämällä itsellään ole kaikissa tilanteissa itseisarvoa. Ihminen voi luopua elämästään, jos se ei tunnu mielekkäältä. Johonkin itseämme suurempaa meidän pitää ankkuroitua, muuten elämä kadottaa helposti merkityksensä. Lopulta elämään väistämättä sisältyvät epätoivon tunteet ajavat tarrautumaan uskoon. Tässä uskomisessa ei ole mitään järjetöntä, sillä todellisuudessa kaikki ihmisen keskeiset elämää ylläpitävät asiat ovat uskonvaraisia, esimerkiksi rakkaus, toivo, tasa-arvo, ihmisoikeudet. Niitä on vaikea todistaa oikeiksi vain tosiaisoihin vetoamalla.
tiistai 16. kesäkuuta 2009
Eurovaalien jälkipyykkiä
Surffailin eilen netissä ja törmäsin Kari Suomalaisen pilakuvaan, jossa kokoomuslaista edusti kypäräpäinen pappi. Tässä suhteessa voi sanoa aikojen muuttuneen. Tällaista hahmoa ei ole nykyään kovin helppo tunnistaa tyypilliseksi kokoomuslaiseksi. Lisäksi kirkkokin lienee tänä päivänä enemminkin kallellaan vasemmalle kuin oikealle. Näin eurovaalien jälkeen voi ajatella, että vasemmisto on kirkolle ihan sopiva valinta ideologisesti: kirkko asettuu heikkojen ja häviäjien puolelle ;)
Onko myös niin, että kirkko tuntee olonsa turvalliseksi vasemmiston seurassa? Julkisuuskuvan perusteella kirkkoa ja vasemmistoa yhdistää tietynlainen konservatiivisuus ja pelko uuden edessä. Molempia instituutioita tuntuisi yhdistävän halu säilyttää asioita ennallaan ja toive paluusta sellaisiin menneisiin (kulta)aikoihin, joihin yhä harvemmat suomalaiset haikailevat. Kirkon ja vasemmiston tarjoamat tulevaisuudenkuvat eivät tunnu enää uskottavilta.
Onko kokoomuslainen ideologia alkanut näyttää kirkon näkökulmasta liian dynaamiselta, jotta siihen voisi samaistua? En halua sanoa, että kirkon pitäisi olla jonkun puoleen kanssa erityisesti tekemisissä, mutta jotenkin en voi välttää sitä tunnetta, että kirkolla on taipumusta löytää itsensä oppositiosta (niin hyvässä kuin pahassakin).
Onko myös niin, että kirkko tuntee olonsa turvalliseksi vasemmiston seurassa? Julkisuuskuvan perusteella kirkkoa ja vasemmistoa yhdistää tietynlainen konservatiivisuus ja pelko uuden edessä. Molempia instituutioita tuntuisi yhdistävän halu säilyttää asioita ennallaan ja toive paluusta sellaisiin menneisiin (kulta)aikoihin, joihin yhä harvemmat suomalaiset haikailevat. Kirkon ja vasemmiston tarjoamat tulevaisuudenkuvat eivät tunnu enää uskottavilta.
Onko kokoomuslainen ideologia alkanut näyttää kirkon näkökulmasta liian dynaamiselta, jotta siihen voisi samaistua? En halua sanoa, että kirkon pitäisi olla jonkun puoleen kanssa erityisesti tekemisissä, mutta jotenkin en voi välttää sitä tunnetta, että kirkolla on taipumusta löytää itsensä oppositiosta (niin hyvässä kuin pahassakin).
maanantai 11. toukokuuta 2009
Uskontojen välisen dialogin merkityksestä Lähi-idässä
Eräässä keskustelutilaisuudessa pohdittiin ulkoasiainneuvos Ilari Rantakarin johdolla ikuisuuskysymystä: Lähi-idän kriisiä, joka on kestänyt koko toisen maailman sodan jälkeisen ajan. By the way – sikäläiset ihmiset kokevat, että termi ”Lähi-itä” sisältää kolonialistisen vivahteen. He käyttävätkin alueesta mielellään nimitystä Länsi-Aasia tai Pohjois-Afrikka.
Rantakarin mukaan monien eri maiden hallitukset ovat epäonnistuneet surkealla tavalla yrityksissään ratkaista Lähi-idän ristiriitoja (pitäydyn tässä kolonialistisessa paikannimessä). Monesti Lähi-idän rauhaa ovat yrittäneet edistää ulkopuoliset toimijat (kuten USA, EU), joilla ei välttämättä ole kansalaisten tukea takanaan. Tästä on seurannut muun muassa, että paikalliset ihmiset ovat alkaneet yhä enemmän odottaa rauhanaloitteita muilta toimijoilta, kuten uskonnollisilta yhteisöiltä. Rauhan rakentamisessa onkin oleellista, että mahdollisimman monet tahot, jotka parhaimmillaan edustavat kansan syviä rivejä, otetaan mukaan rauhaprosessiin. Ongelmana vain monesti on, ettei ole täysin selvää, kuka edustaa ja ketä, ja ketkä lopulta ovat rauhan kannalta keskeisiä toimijoita.
Joka tapauksessa uskontojen merkitys rauhanprosessin edistämisessä on tiedostettu myös länsimaissa - ehkä hieman paradoksaalisesti - syyskyyn 2001 terroristi-iskujen jälkeen. Länsimaat ovat joutuneet huomaamaan, että uskonnoilla on edelleen maailmanpoliittista merkitystä. Jos poliitikot eivät ole ymmärtäneet uskontojen merkitystä politiikassa, niin samaa voi sanoa myös uskonnollisista johtajista. Rantakarin mukaan ”papisto” olisi mielellään keskittynyt lähinnä hengellisiin kysymyksiin eikä sotkenut itseään erilaisiin poliittisiin konflikteihin. Uskonnolliset ääriryhmät ovat kuitenkin pakottaneet uskonnot myös sisäiseen keskusteluun oman perinteen merkityksestä erilaisissa maailmanpoliittisissa ristiriidoissa ja yhteiskunnassa laajemminkin.
Tällä hetkellä seitsemässäkymmenessä maassa on olemassa uskontojen välinen konferenssi. Uskontojen välisissä keskusteluissa ei niinkään pyritä löytämään yhteisymmärrystä opillisissa kysymyksissä kuin vain keskustelemaan yleisemmällä tasolla ja hälventämään mahdollisia ennakkoluuloja erilailla ajattelevien väliltä. Rantakarin mukaan ikävä tosiasia on, että kaikissa uskonnoissa on kuitenkin niitä ryhmittymiä, jotka eivät halua rakentaa tasavertaista dialogia toistella tavalla uskovien kanssa.
Saavutetaanko uskontojen välisellä dialogilla oikeasti mitään?
Saavutuksena voidaan pitää jo sitä, että eri uskontojen edustajat pystyvät istumaan alas saman pyöreän pöydän ääreen. Keskusteluiden tavoitteena on kasvattaa toleranssia uskontoryhmien välillä, mikä saattaa kuulostaa aika vaatimattomalta tavoitteelta, mutta senkin eteen pitää tehdä tosissaan töitä. Konkreettinen saavutus keskusteluista voisi Rantakarin mukaan olla esimerkiksi sellaisen opetusmateriaalin tuottaminen eri uskontoryhmien käyttöön, jossa toisin uskovista pyritään rakentamaan tasapuolinen ja positiivinen kuva.
Rantakarin mukaan eri uskontojen edustajat ovat olleet yksimielisiä siitä, että uskontoja on vastoin niiden perusperiaatteita käytetty väärin vihan lietsomiseen. Kaikilla uskonnollisilla ryhmittymillä on siis varaa itsekriittisyyteen ja parannuksen tekemiseen. Ulkoasiainneuvoksen mukaan on tärkeää saada eri ryhmittymät ymmärtämään se, ettei rauhaa ja turvallisuutta saada aikaan rakentamalla viholliskuvia, vaan tuomalla ihmisiä yhteen. Rantakari kysyikin, kuinka paljon Israelin ja palestiinalaisten välille rakennettu betonimuuri on todellisuudessa edistänyt Lähi-idän rauhanpyrkimyksiä tai lisännyt ihmisten kokemaa turvallisuuden tunnetta.
Keskustelutilaisuudessa ollut vanhempi rouva kertoi omista kokemuksistaan muslimimaasta, jossa hän oli asunut aikoinaan vuosia. Hän toi keskustelun ruohonjuuritasolle muistuttamalla, että niin muslimeilla, juutalaisilla kuin kristityilläkin arkiset elämänkysymykset ovat täysin samoja. Lisäksi hän totesi, ettei esimerkiksi oman perinteen sisällöntuntemus ole muslimeilla keskimäärin sen parempaa kuin suomalaisten luterilaisuuden tuntemus. Eli konfliktin osapuolet jakavat saman arkisen elämäntodellisuuden ja heillä on huomattavasti enemmän yhteistä kuin helposti saattaisi kuvitella. Lisäksi rouva muistutti, ettei Lähi-idässä ole aina ollut konfliktia, vaan ennen viime sotia niin juutalaiset, kristityt kuin muslimitkin elivät alueella sovussa.
Omia kokemuksia uskontojen välisestä dialogista ruohonjuuritasolla
Asuin lapsena Lontoossa ja kävin kahta eri koulua, joissa molemmissa edustin pientä vähemmistöuskontoa eli luterilaisuutta. Erilaiset uskonnolliset perinteet eivät aiheuttaneet lasten kesken minkäänlaisia ristiriitoja. Hyväksyimme sen, että eri maissa on erilaisia tapoja. Ramadan-kuun aikana tuntui hämmentävältä, että islaminuskoiset luokkatoverit joutuivat sivusta katsomaan, kun söin lounasta ruokatunnilla tyytyväisesti. Jonkinlaisen säälinsekaisen myötätunnon lisäksi luokkatovereiden paasto ei herättänyt minussa sen kummempia tunteita. Toisessa koulussa, jossa juutalaiset olivat selvänä enemmistönä, muistan, että vuosiluku oli joku aivan muu kuin meikäläinen 1982: ”Eivätkö kaikki ihmiset laskekaan aikaan jKr.?” Ajanlaskuun liittyvistä eroista huolimatta tuntui, että STAR WARS yhdisti meitä poikia huomattavasti enemmän kuin uskonto olisi ikänä pystynyt meitä erottamaan.
Omien kokemustenkin perusteella olen taipuvainen ajattelemaan eri uskonnoista tutun vertauskuvan mukaisesti: vuorelle voi kiivetä ylös monelta eri puolelta, mutta huipulla näkymä on sama.
Peace!
Rantakarin mukaan monien eri maiden hallitukset ovat epäonnistuneet surkealla tavalla yrityksissään ratkaista Lähi-idän ristiriitoja (pitäydyn tässä kolonialistisessa paikannimessä). Monesti Lähi-idän rauhaa ovat yrittäneet edistää ulkopuoliset toimijat (kuten USA, EU), joilla ei välttämättä ole kansalaisten tukea takanaan. Tästä on seurannut muun muassa, että paikalliset ihmiset ovat alkaneet yhä enemmän odottaa rauhanaloitteita muilta toimijoilta, kuten uskonnollisilta yhteisöiltä. Rauhan rakentamisessa onkin oleellista, että mahdollisimman monet tahot, jotka parhaimmillaan edustavat kansan syviä rivejä, otetaan mukaan rauhaprosessiin. Ongelmana vain monesti on, ettei ole täysin selvää, kuka edustaa ja ketä, ja ketkä lopulta ovat rauhan kannalta keskeisiä toimijoita.
Joka tapauksessa uskontojen merkitys rauhanprosessin edistämisessä on tiedostettu myös länsimaissa - ehkä hieman paradoksaalisesti - syyskyyn 2001 terroristi-iskujen jälkeen. Länsimaat ovat joutuneet huomaamaan, että uskonnoilla on edelleen maailmanpoliittista merkitystä. Jos poliitikot eivät ole ymmärtäneet uskontojen merkitystä politiikassa, niin samaa voi sanoa myös uskonnollisista johtajista. Rantakarin mukaan ”papisto” olisi mielellään keskittynyt lähinnä hengellisiin kysymyksiin eikä sotkenut itseään erilaisiin poliittisiin konflikteihin. Uskonnolliset ääriryhmät ovat kuitenkin pakottaneet uskonnot myös sisäiseen keskusteluun oman perinteen merkityksestä erilaisissa maailmanpoliittisissa ristiriidoissa ja yhteiskunnassa laajemminkin.
Tällä hetkellä seitsemässäkymmenessä maassa on olemassa uskontojen välinen konferenssi. Uskontojen välisissä keskusteluissa ei niinkään pyritä löytämään yhteisymmärrystä opillisissa kysymyksissä kuin vain keskustelemaan yleisemmällä tasolla ja hälventämään mahdollisia ennakkoluuloja erilailla ajattelevien väliltä. Rantakarin mukaan ikävä tosiasia on, että kaikissa uskonnoissa on kuitenkin niitä ryhmittymiä, jotka eivät halua rakentaa tasavertaista dialogia toistella tavalla uskovien kanssa.
Saavutetaanko uskontojen välisellä dialogilla oikeasti mitään?
Saavutuksena voidaan pitää jo sitä, että eri uskontojen edustajat pystyvät istumaan alas saman pyöreän pöydän ääreen. Keskusteluiden tavoitteena on kasvattaa toleranssia uskontoryhmien välillä, mikä saattaa kuulostaa aika vaatimattomalta tavoitteelta, mutta senkin eteen pitää tehdä tosissaan töitä. Konkreettinen saavutus keskusteluista voisi Rantakarin mukaan olla esimerkiksi sellaisen opetusmateriaalin tuottaminen eri uskontoryhmien käyttöön, jossa toisin uskovista pyritään rakentamaan tasapuolinen ja positiivinen kuva.
Rantakarin mukaan eri uskontojen edustajat ovat olleet yksimielisiä siitä, että uskontoja on vastoin niiden perusperiaatteita käytetty väärin vihan lietsomiseen. Kaikilla uskonnollisilla ryhmittymillä on siis varaa itsekriittisyyteen ja parannuksen tekemiseen. Ulkoasiainneuvoksen mukaan on tärkeää saada eri ryhmittymät ymmärtämään se, ettei rauhaa ja turvallisuutta saada aikaan rakentamalla viholliskuvia, vaan tuomalla ihmisiä yhteen. Rantakari kysyikin, kuinka paljon Israelin ja palestiinalaisten välille rakennettu betonimuuri on todellisuudessa edistänyt Lähi-idän rauhanpyrkimyksiä tai lisännyt ihmisten kokemaa turvallisuuden tunnetta.
Keskustelutilaisuudessa ollut vanhempi rouva kertoi omista kokemuksistaan muslimimaasta, jossa hän oli asunut aikoinaan vuosia. Hän toi keskustelun ruohonjuuritasolle muistuttamalla, että niin muslimeilla, juutalaisilla kuin kristityilläkin arkiset elämänkysymykset ovat täysin samoja. Lisäksi hän totesi, ettei esimerkiksi oman perinteen sisällöntuntemus ole muslimeilla keskimäärin sen parempaa kuin suomalaisten luterilaisuuden tuntemus. Eli konfliktin osapuolet jakavat saman arkisen elämäntodellisuuden ja heillä on huomattavasti enemmän yhteistä kuin helposti saattaisi kuvitella. Lisäksi rouva muistutti, ettei Lähi-idässä ole aina ollut konfliktia, vaan ennen viime sotia niin juutalaiset, kristityt kuin muslimitkin elivät alueella sovussa.
Omia kokemuksia uskontojen välisestä dialogista ruohonjuuritasolla
Asuin lapsena Lontoossa ja kävin kahta eri koulua, joissa molemmissa edustin pientä vähemmistöuskontoa eli luterilaisuutta. Erilaiset uskonnolliset perinteet eivät aiheuttaneet lasten kesken minkäänlaisia ristiriitoja. Hyväksyimme sen, että eri maissa on erilaisia tapoja. Ramadan-kuun aikana tuntui hämmentävältä, että islaminuskoiset luokkatoverit joutuivat sivusta katsomaan, kun söin lounasta ruokatunnilla tyytyväisesti. Jonkinlaisen säälinsekaisen myötätunnon lisäksi luokkatovereiden paasto ei herättänyt minussa sen kummempia tunteita. Toisessa koulussa, jossa juutalaiset olivat selvänä enemmistönä, muistan, että vuosiluku oli joku aivan muu kuin meikäläinen 1982: ”Eivätkö kaikki ihmiset laskekaan aikaan jKr.?” Ajanlaskuun liittyvistä eroista huolimatta tuntui, että STAR WARS yhdisti meitä poikia huomattavasti enemmän kuin uskonto olisi ikänä pystynyt meitä erottamaan.
Omien kokemustenkin perusteella olen taipuvainen ajattelemaan eri uskonnoista tutun vertauskuvan mukaisesti: vuorelle voi kiivetä ylös monelta eri puolelta, mutta huipulla näkymä on sama.
Peace!
maanantai 23. maaliskuuta 2009
Tulevaisuuden näkymiä
Miltä näyttävät ilmaston, talouden, uskonnon ja hyvinvointivaltion tulevaisuus? Viikonloppuna osallistuin hyvin kiinnostavaan seminaariin, jossa näitä kysymyksiä käsiteltiin alan asiantuntijoiden johdolla. En tässä yhteydessä voi koko seminaarin antia tyhjentävästi esittää, mutta joitakin ajatuksia, jotka jäivät mieleen muhimaan.
Ympäristömuutoksen professori Atte Korhola vei kuulijat ilmastomuutoksen monimutkaiseen maailmaan. Hänen mukaansa keskustelu hiilidioksidin roolista ilmastonmuutoksessa ei ole mitenkään loppuun käsitelty aihe, vaikka asia monesti niin julkisuudessa esitetäänkin. Maapallon ilmasto on äärimmäisen monimutkainen järjestelmä, johon vaikuttavat hiilidioksidin lisäksi mannerlaattojen liikkeet, maapallon kiertoradan muoto, maapallon kallistumiskulma suhteessa aurinkoon, auringon aktiivisuus (aurinkopilkkujen määrä), maapallon huojuminen avaruudessa – listaa voisi jatkaa pitkään. Erityisen mielenkiintoinen tieto ilmastomaallikon mielestä oli se, ettei hiilidioksidin määrän kasvu ilmakehässä ole aina historian aikana merkinnyt lämpimämpiä aikoja. Ylipäätänsä maapallon ilmasto on vaihdellut vuosimiljoonien aikana valtavasti. Pari kertaa historiansa aikana maapallo on ollut muun muassa kuin kasa nuoskalunta. Korhola ei esitelmässään mitenkään vähätellyt ilmastomuutoksen mahdollista uhkaa ihmiselle. Asian monisyisyyden takia ei ole vain täysin selvää, mitkä toimenpiteet olisivat järkevimpiä, jotta maapallolla olisi mukavaa jatkossakin oleskella. Mieleen painui myös sellainen ikävältä kuulostava arvio: viiden asteen nousu maapallon keskilämpötilassa tarkoittaisi, että vain miljardi ihmistä voi selvitä hengissä!
Ilmastonlämpenemisen jälkeen siirryimme käsittelemään maailmantalouden tulevaisuutta, jolla on aivan ratkaiseva merkitys ilmastoonkin. Innovaatiotutkimuksen professori Antti Hautamäki puhuin omassa esitelmässään painokkaasti talouden henkisestä komponentista. Kuinka luonnonkin kannalta olisi kestävämpää, että ihmiset kuluttaisivat jatkossa yhä enemmän aineettomia hyödykkeitä kuten erialisia palveluita. Suomalaisessa yhteiskunnassa palvelusektorissa olisi vielä paljon kasvupotentiaalia. Hautamäki esitti kriittisen kysymyksen: pitäisikö talous valjastaa joiden muidenkin asioiden kuin vain BKT:n kasvuun? Voisiko onnellisuuden lisääminen olla yksi keskeinen päämäärä taloudelle? Näyttää nimittäin siltä, että varsin nopeasti tulee vastaa sen raja, jonka jälkeen raha ei lisää ihmisten onnellisuutta millään tavalla. Hautamäellä oli esittää myös muutama hämmentävä tilastotieto: länsimaat ovat hyvää vauhtia kutistumassa ja maapallon (taloudellisesti) merkittävimmät alueet löytyvät lähitulevaisuudessa Afrikasta ja Aasiasta. Vuonna 2050 maailman asukkaista vain 6,5 % asuu Euroopassa, 4,2 % Pohjois-Amerikassa. Afrikassa ja Aasiassa tulee vuonna 2050 asumaan jopa 80 % maailman ihmisistä.
Teologian tohtori Jyri Komulainen peesasi Hautamäkeä ja totesi, että myös kristinuskon painopiste tulee siirtymään tai on jo siirtynyt länsimaista muualle. Länsimaihin tehdään tulevaisuudessa lähetystyötä. Vuonna 1950 kristityistä 80 % asui Euroopassa tai Pohjois-Amerikassa. Tällä hetkellä 2/3 kristityistä löytyy muualta kuin vanhalta tai uudelta mantereelta. Erityistä nousua maailmassa tekee karismaattinen kristillisyys. Onkin arvioitu, että vuoteen 2025 mennessä joka kolmas kristitty kuuluu karismaattisuuden piiriin. Karismaattiseen kristillisyyteen kuuluu sellaisia (luterilaisuudelle vieraampia) ilmiöitä kuten ihmeet, profetiat, unet, eksorkismit eli pahojen henkien ulosajamiset. Mielenkiintoinen oli myös Komulaisen näkemys, jonka mukaan länsimainen karismaattisuus poikkeaa muualla maailmassa vaikuttavasta karismaattisuudesta keskeisellä tavalla. Lännessä karismaattisuuteen liittyy monesti Wealth and Health -tyyppinen kristinuskon ja elämässä menestymisen välistä yhteyttä korostava ajattelu. Muualla karismaattinen kristillisyys ei välttämättä lupaile pelkästään auvoista elämää, vaan poliittista taistelua oikeudenmukaisemman maailman puolesta. Toisin kuin länsimaissa uskonto ei suinkaan ole vain ihmisen yksityiselämään kuuluva alue, vaan siihen liittyy myös vahva yhteiskunnallinen ja sosiaalinen puolensa.
Myös länsimaissa uskontojen julkinen merkitys tulee kasvamaan maahanmuuttajien myötä. Uskonnot ovat usein keskeinen osa maahanmuuttajien identiteettiä ja maailmankatsomusta. Tällä hetkellä kaikissa Euroopan suurimmissa kaupungeissa on läsnä lukematon määrä erilaisia uskonnollisia traditioita. Tulevaisuudessa nimenomaan kaupungeissa tulee syntymään myös uusia traditioita kun ihmiset, esimerkiksi avioliittojen kautta, joutuvat hahmottelemaan erilaisten traditioiden mahdollisuutta elää rinnakkain. Minkälaisen uskonnollisen identiteetin saavat esimerkiksi sellaiset lapset, joiden vanhemmat edustavat hindulaisuutta ja kristinuskoa? Komulaisen mukaan eri uskonnot tulevat myös sisäisesti polarisoitumaan entisestään, kuten on ollut nähtävissä vaikkapa Anglikaanisen kristillisyyden piirissä, jossa liberaalit ja konservatiivit, etelässä ja pohjoisessa asuvat kristityt ovat ottaneet mittaa toisistaan. Etenkin homoseksuaalien asemaan liittyvissä kysymyksissä pohjoiset ja eteläiset Anglikaanikirkot ovat ajatuneet eri leireihin - kristilliset arvot nähdään niissä hyvin eri tavalla.
Palkansaajien tutkimuslaitoksen johtaja Jaakko Kiander päätti seminaarin pohtimalla hyvinvointivaltion tulevaisuutta. Kiander väitti, ettei Suomessa varsinaisesti ole koskaan ollutkaan hyvinvointivaltiota samassa mielessä kuin Ruotsissa ja Norjassa. Ei ole kuitenkaan olemassa mitään sellaista ehdotonta estettä, miksei hyvinvointivaltiota voisi ylläpitää tai rakentaa paremmaksi Suomessakin – rahasta se ei ole kiinni, sillä Suomi on yksi maailman vauraimmista maista. Rahan puutteen sijasta hyvinvointivaltiota uhkaa solidaarisuuden puute, joka voi jatkossa lisääntyä merkittävästi. Pohjoismaat ovat perinteisesti olleet hyvin homogeenisiä ja siten solidaarisuutta eri ihmisryhmien välillä on ollut helpompi ylläpitää. Kianderin mukaan on mahdollista, että maahanmuuton ja monikulttuurisuuden lisääntyessä hyvinvointivaltion olemassa ololle ei enää löydy riittäviä henkisiä edellytyksiä. Sillä erilaisten ihmisryhmien välistä solidaarisuutta on vaikeampi ylläpitää, kun ihmiset eivät enää samastu toisiinsa samalla tavalla kuin aikaisemmin. Kiander arvioikin, että jatkossa voi käydä niin, että erilaiset uskonnolliset ryhmittyvät tulevat tarjoamaan jäsenilleen sitä sosiaaliturvaverkkoa, jota aikaisemmin tarjosi valtio. Tällainen malli toimii Yhdysvalloissa. Sosiaaliturvaa voivat jatkossa antaa yhä enemmän myös työnantajat, tosin lähinnä yritysten avainhenkilöille. Käykö tulevaisuudessa niin, että sosiaaliturvaa on tarjolla vain harvoille ja valituille – hope not!
Hartaudellinen osuus ; )
Tulevaisuus on siinä mielessä mukava asia, että siihen voi aina yrittää vaikuttaa. Koskaan ei voi tietää, mitä hyvää voi olla odottamassa, vaikka nyt näyttäisikin synkältä. Siksi kristinuskon piirissä on aina korostettu toivon merkitystä.
Ympäristömuutoksen professori Atte Korhola vei kuulijat ilmastomuutoksen monimutkaiseen maailmaan. Hänen mukaansa keskustelu hiilidioksidin roolista ilmastonmuutoksessa ei ole mitenkään loppuun käsitelty aihe, vaikka asia monesti niin julkisuudessa esitetäänkin. Maapallon ilmasto on äärimmäisen monimutkainen järjestelmä, johon vaikuttavat hiilidioksidin lisäksi mannerlaattojen liikkeet, maapallon kiertoradan muoto, maapallon kallistumiskulma suhteessa aurinkoon, auringon aktiivisuus (aurinkopilkkujen määrä), maapallon huojuminen avaruudessa – listaa voisi jatkaa pitkään. Erityisen mielenkiintoinen tieto ilmastomaallikon mielestä oli se, ettei hiilidioksidin määrän kasvu ilmakehässä ole aina historian aikana merkinnyt lämpimämpiä aikoja. Ylipäätänsä maapallon ilmasto on vaihdellut vuosimiljoonien aikana valtavasti. Pari kertaa historiansa aikana maapallo on ollut muun muassa kuin kasa nuoskalunta. Korhola ei esitelmässään mitenkään vähätellyt ilmastomuutoksen mahdollista uhkaa ihmiselle. Asian monisyisyyden takia ei ole vain täysin selvää, mitkä toimenpiteet olisivat järkevimpiä, jotta maapallolla olisi mukavaa jatkossakin oleskella. Mieleen painui myös sellainen ikävältä kuulostava arvio: viiden asteen nousu maapallon keskilämpötilassa tarkoittaisi, että vain miljardi ihmistä voi selvitä hengissä!
Ilmastonlämpenemisen jälkeen siirryimme käsittelemään maailmantalouden tulevaisuutta, jolla on aivan ratkaiseva merkitys ilmastoonkin. Innovaatiotutkimuksen professori Antti Hautamäki puhuin omassa esitelmässään painokkaasti talouden henkisestä komponentista. Kuinka luonnonkin kannalta olisi kestävämpää, että ihmiset kuluttaisivat jatkossa yhä enemmän aineettomia hyödykkeitä kuten erialisia palveluita. Suomalaisessa yhteiskunnassa palvelusektorissa olisi vielä paljon kasvupotentiaalia. Hautamäki esitti kriittisen kysymyksen: pitäisikö talous valjastaa joiden muidenkin asioiden kuin vain BKT:n kasvuun? Voisiko onnellisuuden lisääminen olla yksi keskeinen päämäärä taloudelle? Näyttää nimittäin siltä, että varsin nopeasti tulee vastaa sen raja, jonka jälkeen raha ei lisää ihmisten onnellisuutta millään tavalla. Hautamäellä oli esittää myös muutama hämmentävä tilastotieto: länsimaat ovat hyvää vauhtia kutistumassa ja maapallon (taloudellisesti) merkittävimmät alueet löytyvät lähitulevaisuudessa Afrikasta ja Aasiasta. Vuonna 2050 maailman asukkaista vain 6,5 % asuu Euroopassa, 4,2 % Pohjois-Amerikassa. Afrikassa ja Aasiassa tulee vuonna 2050 asumaan jopa 80 % maailman ihmisistä.
Teologian tohtori Jyri Komulainen peesasi Hautamäkeä ja totesi, että myös kristinuskon painopiste tulee siirtymään tai on jo siirtynyt länsimaista muualle. Länsimaihin tehdään tulevaisuudessa lähetystyötä. Vuonna 1950 kristityistä 80 % asui Euroopassa tai Pohjois-Amerikassa. Tällä hetkellä 2/3 kristityistä löytyy muualta kuin vanhalta tai uudelta mantereelta. Erityistä nousua maailmassa tekee karismaattinen kristillisyys. Onkin arvioitu, että vuoteen 2025 mennessä joka kolmas kristitty kuuluu karismaattisuuden piiriin. Karismaattiseen kristillisyyteen kuuluu sellaisia (luterilaisuudelle vieraampia) ilmiöitä kuten ihmeet, profetiat, unet, eksorkismit eli pahojen henkien ulosajamiset. Mielenkiintoinen oli myös Komulaisen näkemys, jonka mukaan länsimainen karismaattisuus poikkeaa muualla maailmassa vaikuttavasta karismaattisuudesta keskeisellä tavalla. Lännessä karismaattisuuteen liittyy monesti Wealth and Health -tyyppinen kristinuskon ja elämässä menestymisen välistä yhteyttä korostava ajattelu. Muualla karismaattinen kristillisyys ei välttämättä lupaile pelkästään auvoista elämää, vaan poliittista taistelua oikeudenmukaisemman maailman puolesta. Toisin kuin länsimaissa uskonto ei suinkaan ole vain ihmisen yksityiselämään kuuluva alue, vaan siihen liittyy myös vahva yhteiskunnallinen ja sosiaalinen puolensa.
Myös länsimaissa uskontojen julkinen merkitys tulee kasvamaan maahanmuuttajien myötä. Uskonnot ovat usein keskeinen osa maahanmuuttajien identiteettiä ja maailmankatsomusta. Tällä hetkellä kaikissa Euroopan suurimmissa kaupungeissa on läsnä lukematon määrä erilaisia uskonnollisia traditioita. Tulevaisuudessa nimenomaan kaupungeissa tulee syntymään myös uusia traditioita kun ihmiset, esimerkiksi avioliittojen kautta, joutuvat hahmottelemaan erilaisten traditioiden mahdollisuutta elää rinnakkain. Minkälaisen uskonnollisen identiteetin saavat esimerkiksi sellaiset lapset, joiden vanhemmat edustavat hindulaisuutta ja kristinuskoa? Komulaisen mukaan eri uskonnot tulevat myös sisäisesti polarisoitumaan entisestään, kuten on ollut nähtävissä vaikkapa Anglikaanisen kristillisyyden piirissä, jossa liberaalit ja konservatiivit, etelässä ja pohjoisessa asuvat kristityt ovat ottaneet mittaa toisistaan. Etenkin homoseksuaalien asemaan liittyvissä kysymyksissä pohjoiset ja eteläiset Anglikaanikirkot ovat ajatuneet eri leireihin - kristilliset arvot nähdään niissä hyvin eri tavalla.
Palkansaajien tutkimuslaitoksen johtaja Jaakko Kiander päätti seminaarin pohtimalla hyvinvointivaltion tulevaisuutta. Kiander väitti, ettei Suomessa varsinaisesti ole koskaan ollutkaan hyvinvointivaltiota samassa mielessä kuin Ruotsissa ja Norjassa. Ei ole kuitenkaan olemassa mitään sellaista ehdotonta estettä, miksei hyvinvointivaltiota voisi ylläpitää tai rakentaa paremmaksi Suomessakin – rahasta se ei ole kiinni, sillä Suomi on yksi maailman vauraimmista maista. Rahan puutteen sijasta hyvinvointivaltiota uhkaa solidaarisuuden puute, joka voi jatkossa lisääntyä merkittävästi. Pohjoismaat ovat perinteisesti olleet hyvin homogeenisiä ja siten solidaarisuutta eri ihmisryhmien välillä on ollut helpompi ylläpitää. Kianderin mukaan on mahdollista, että maahanmuuton ja monikulttuurisuuden lisääntyessä hyvinvointivaltion olemassa ololle ei enää löydy riittäviä henkisiä edellytyksiä. Sillä erilaisten ihmisryhmien välistä solidaarisuutta on vaikeampi ylläpitää, kun ihmiset eivät enää samastu toisiinsa samalla tavalla kuin aikaisemmin. Kiander arvioikin, että jatkossa voi käydä niin, että erilaiset uskonnolliset ryhmittyvät tulevat tarjoamaan jäsenilleen sitä sosiaaliturvaverkkoa, jota aikaisemmin tarjosi valtio. Tällainen malli toimii Yhdysvalloissa. Sosiaaliturvaa voivat jatkossa antaa yhä enemmän myös työnantajat, tosin lähinnä yritysten avainhenkilöille. Käykö tulevaisuudessa niin, että sosiaaliturvaa on tarjolla vain harvoille ja valituille – hope not!
Hartaudellinen osuus ; )
Tulevaisuus on siinä mielessä mukava asia, että siihen voi aina yrittää vaikuttaa. Koskaan ei voi tietää, mitä hyvää voi olla odottamassa, vaikka nyt näyttäisikin synkältä. Siksi kristinuskon piirissä on aina korostettu toivon merkitystä.
tiistai 17. helmikuuta 2009
Liberaalit ja konservatiivit
Olen monessa eri yhteydessä törmännyt väitteeseen, jonka mukaan perinteinen liberaali- versus konservatiivikristityt vastakkainasettelu on taakse jäänyttä elämää. Yleensä tällaisen väitteen esittäjä sanoo sen jotenkin (itse)tyytyväiseen sävyyn. En ole täysin vakuuttunut siitä, kuinka tyytyväinen tällaisen väitteen esittäjän todellisuudessa kannattaa olla.
Mistä oikeastaan jo unohdetut liberaalit ja konservatiivit väittelivät? Oman käsitykseni mukaan keskeinen väittelyn kohde oli, missä määrin kristinusko on totta objektiivisessa mielessä. Usein kamppailu totuudesta kiteytyi väittelyihin oikeasta Raamatun tulkinnasta: miten tosissaan Uuden testamentin tieteellinen tutkimus tuli ottaa ja minkälaisia johtopäätöksiä tutkimustuloksista tuli kirkossa mahdollisesti vetää. Liberaalikristityt olivat pääsääntöisesti valmiimpia omaksumaan Raamatun tutkimuksen tulokset kuin konservatiivit. Liberaalien ei ollut niin vaikeaa hyväksyä, etteivät Uuden testamentin kertomukset monessa tapauksessa ankkuroituneet todelliseen historiaan, vaan olivat luovan mielikuvituksen tuotetta. Historian tutkimus muutti siten käsitystä kristinuskon alkuhistoriasta ja oppien järkähtämättömästä erehtymättömyydestä. Konservatiivit luonnollisesti yrittivät vastustaa tieteellisen tutkimuksen vaikutuksia kirkon uskoon ja he yrittivät säilyttää uskosta niin paljon entisellään kuin mahdollista.
Kirkossa on vallinnut pitkään tilanne, jossa kriittisen Raamatun tutkimuksen tulokset periaatteessa hyväksytään (ainakin teologien piirissä), mutta mitään kovin radikaaleja johtopäätöksiä niistä ei pääsääntöisesti vedetä, ainakaan julkisesti. Vallinnut tilanne ei ole ollut kuitenkaan tyydyttävä liberaaleille eikä konservatiiveille. Konservatiivien on ollut vaikeaa pitää kiinni perinteisistä uskonkäsityksistään, sillä liberaalit ovat asettaneet ne välittömästi kyseenalaisiksi. Liberaalien ongelmana on puolestaan ollut, ettei Raamattua kohtaan esitetty kritiikki ole jättänyt montaakaan historiallista kiinnekohtaa, johon uskonsa olisi voinut ankkuroida järkevästi.
Mitä tästä on käytännössä seurannut?
Oman tulkintani mukaan kamppailu totuudesta on jätetty taka-alalle niin liberaalien kuin konservatiivienkin puolella, koska kamppailu jätti molemmat osapuolet uskonnollisesti kylmäksi. Karkeana yleistyksenä voi sanoa, että vuosien taistelun jälkeen liberaaleista ”jalostui” mystikkoja, jotka korostavat ajattelussaan Jumalan mysteeriluonnetta. Jumalasta on tullut entisille liberaaleille abstrakti kaiken elämän takana vaikuttava voima ja Raamatusta kirja, josta voi ammentaa elämäänsä rakennusaineksia niin kuin hyvästä runoudesta. Raamattu on edelleen ”totta” eksistentiaalisessa mielessä. Konservatiiveista hioutui taistelun paineessa puolestaan karismaatikkoja, jotka korostavat ajattelussaan Jumalan välitöntä ja hyvin henkilökohtaista vaikutusta tässä ja nyt. Jumalan Henki vaikuttaa ihmisten keskellä tehden puutteellisista ihmisistä ehyitä.
Sekä mystinen että karismaattinen kristillisyys istuvat erittäin hyvin länsimaisen postmodernin ajan yksilöllisyyttä korostavaan henkeen. Molemmissa suuntauksissa korostuvat yksilön oma mahdollisuus vaikuttaa uskonsa sisältöön. Kristinuskosta on tehty itselle sopiva "tuote", joka vastaa omia ajatuksia, omia syvimpiä tuntoja ja elämänkysymyksiä. Ihminen määrittää uskonnon keskeisen sisällön eikä niin päin, että uskonto määrittelisi ihmisen elämän tärkeänä pidettävät asiat ja kertoisi jotain todellisuuden perimmäisestä luonteesta. Kristinuskon keskeinen kysymys ei ole enää, mikä on objektiivisessa mielessä totta, vaan mikä auttaa yksilöä elämään elämäänsä hyvällä ja mielekkäällä tavalla. Eihän ihminen kait vaikeuksien keskellä niinkään ajattele sitä, mikä on totta, vaan sitä, mikä auttaa jaksamaan vaikeuksien yli ja antaa elämään toivon näkökulman?
Mielestäni totuus-kysymyksen voi laiminlyödä vain sellainen ihminen, joka on vahvasti sosiaalistunut kristinuskoon ja jolle kristinusko käsitteineen on niin keskeinen osa identiteettiä, ettei kysymyksellä totuudesta ole enää niin merkitystä. Voisiko uskonnon tässä tapauksessa rinnastaa vaikka kansallisuuteen. Esimerkiksi suomalaisuus on monelle meistä tärkeä osa identiteettiä, eikä ole mielekästä kysyä onko suomalaisuus jotenkin objektiivisessa mielessä totta. Suomalaisten historia ja vaikkapa suomalainen taide voivat antaa omalle elämälle perspektiiviä ja lohdutusta vaikeuksien keskellä. Rohkenen kuitenkin epäillä, kuinka monelle (tavalliselle) ihmiselle riittää lopulta asettaa toivonsa ja rakentaa elämänsä sellaisen uskon varaan, joka ei oikeastaan ole totta edes hartaimpien kannattajiensa joukossa.
Olen monessa eri yhteydessä törmännyt väitteeseen, jonka mukaan perinteinen liberaali- versus konservatiivikristityt vastakkainasettelu on taakse jäänyttä elämää. Yleensä tällaisen väitteen esittäjä sanoo sen jotenkin (itse)tyytyväiseen sävyyn. En ole täysin vakuuttunut siitä, kuinka tyytyväinen tällaisen väitteen esittäjän todellisuudessa kannattaa olla.
Mistä oikeastaan jo unohdetut liberaalit ja konservatiivit väittelivät? Oman käsitykseni mukaan keskeinen väittelyn kohde oli, missä määrin kristinusko on totta objektiivisessa mielessä. Usein kamppailu totuudesta kiteytyi väittelyihin oikeasta Raamatun tulkinnasta: miten tosissaan Uuden testamentin tieteellinen tutkimus tuli ottaa ja minkälaisia johtopäätöksiä tutkimustuloksista tuli kirkossa mahdollisesti vetää. Liberaalikristityt olivat pääsääntöisesti valmiimpia omaksumaan Raamatun tutkimuksen tulokset kuin konservatiivit. Liberaalien ei ollut niin vaikeaa hyväksyä, etteivät Uuden testamentin kertomukset monessa tapauksessa ankkuroituneet todelliseen historiaan, vaan olivat luovan mielikuvituksen tuotetta. Historian tutkimus muutti siten käsitystä kristinuskon alkuhistoriasta ja oppien järkähtämättömästä erehtymättömyydestä. Konservatiivit luonnollisesti yrittivät vastustaa tieteellisen tutkimuksen vaikutuksia kirkon uskoon ja he yrittivät säilyttää uskosta niin paljon entisellään kuin mahdollista.
Kirkossa on vallinnut pitkään tilanne, jossa kriittisen Raamatun tutkimuksen tulokset periaatteessa hyväksytään (ainakin teologien piirissä), mutta mitään kovin radikaaleja johtopäätöksiä niistä ei pääsääntöisesti vedetä, ainakaan julkisesti. Vallinnut tilanne ei ole ollut kuitenkaan tyydyttävä liberaaleille eikä konservatiiveille. Konservatiivien on ollut vaikeaa pitää kiinni perinteisistä uskonkäsityksistään, sillä liberaalit ovat asettaneet ne välittömästi kyseenalaisiksi. Liberaalien ongelmana on puolestaan ollut, ettei Raamattua kohtaan esitetty kritiikki ole jättänyt montaakaan historiallista kiinnekohtaa, johon uskonsa olisi voinut ankkuroida järkevästi.
Mitä tästä on käytännössä seurannut?
Oman tulkintani mukaan kamppailu totuudesta on jätetty taka-alalle niin liberaalien kuin konservatiivienkin puolella, koska kamppailu jätti molemmat osapuolet uskonnollisesti kylmäksi. Karkeana yleistyksenä voi sanoa, että vuosien taistelun jälkeen liberaaleista ”jalostui” mystikkoja, jotka korostavat ajattelussaan Jumalan mysteeriluonnetta. Jumalasta on tullut entisille liberaaleille abstrakti kaiken elämän takana vaikuttava voima ja Raamatusta kirja, josta voi ammentaa elämäänsä rakennusaineksia niin kuin hyvästä runoudesta. Raamattu on edelleen ”totta” eksistentiaalisessa mielessä. Konservatiiveista hioutui taistelun paineessa puolestaan karismaatikkoja, jotka korostavat ajattelussaan Jumalan välitöntä ja hyvin henkilökohtaista vaikutusta tässä ja nyt. Jumalan Henki vaikuttaa ihmisten keskellä tehden puutteellisista ihmisistä ehyitä.
Sekä mystinen että karismaattinen kristillisyys istuvat erittäin hyvin länsimaisen postmodernin ajan yksilöllisyyttä korostavaan henkeen. Molemmissa suuntauksissa korostuvat yksilön oma mahdollisuus vaikuttaa uskonsa sisältöön. Kristinuskosta on tehty itselle sopiva "tuote", joka vastaa omia ajatuksia, omia syvimpiä tuntoja ja elämänkysymyksiä. Ihminen määrittää uskonnon keskeisen sisällön eikä niin päin, että uskonto määrittelisi ihmisen elämän tärkeänä pidettävät asiat ja kertoisi jotain todellisuuden perimmäisestä luonteesta. Kristinuskon keskeinen kysymys ei ole enää, mikä on objektiivisessa mielessä totta, vaan mikä auttaa yksilöä elämään elämäänsä hyvällä ja mielekkäällä tavalla. Eihän ihminen kait vaikeuksien keskellä niinkään ajattele sitä, mikä on totta, vaan sitä, mikä auttaa jaksamaan vaikeuksien yli ja antaa elämään toivon näkökulman?
Mielestäni totuus-kysymyksen voi laiminlyödä vain sellainen ihminen, joka on vahvasti sosiaalistunut kristinuskoon ja jolle kristinusko käsitteineen on niin keskeinen osa identiteettiä, ettei kysymyksellä totuudesta ole enää niin merkitystä. Voisiko uskonnon tässä tapauksessa rinnastaa vaikka kansallisuuteen. Esimerkiksi suomalaisuus on monelle meistä tärkeä osa identiteettiä, eikä ole mielekästä kysyä onko suomalaisuus jotenkin objektiivisessa mielessä totta. Suomalaisten historia ja vaikkapa suomalainen taide voivat antaa omalle elämälle perspektiiviä ja lohdutusta vaikeuksien keskellä. Rohkenen kuitenkin epäillä, kuinka monelle (tavalliselle) ihmiselle riittää lopulta asettaa toivonsa ja rakentaa elämänsä sellaisen uskon varaan, joka ei oikeastaan ole totta edes hartaimpien kannattajiensa joukossa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)